Äyräpäänjärvi

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Äyräpäänjärvi
Sijainti Kyyrölä
Valtio Leningradin alue, Venäjä
Koordinaatit 60°37′N, 29°24′E
Äyräpäänjärvi

Äyräpäänjärvi (ven. Раковые озёра, Rakovyje ozjora, ”rapujärvet”) on matala, rikkaasta linnustostaan tunnettu järvi Karjalankannaksen keskiosassa Viipurin piirissä Kyyrölän kunnassa Leningradin alueella. Järvi kuuluu Vuoksen vesistöön ja laskee Salmenkaitajokea pitkin Vuokseen.

Järvi sijaitsee Suomen sotien jälkeen Neuvostoliitolle luovuttamalla alueella. Suomelle kuuluessaan järvi sijaitsi Muolaan, Äyräpään ja Heinjoen kuntien rajalla, pääosin Muolaan alueella.

Matala Äyräpäänjärvi on järvikompleksi, joka koostuu kahdesta nykyään erillisestä osasta ja Muolaanlammesta (Ohotnitšje). Isompaan Eteläjärveen (Bolšoje Rakovoje ozero) laskevat etelästä Muolaanlammen kautta Muolaanjärvi, Yskjärvestä tuleva Yskjoki ja luoteesta Alusjärvestä tuleva Myllyoja.[1] Pienempään, lähes umpeenkasvaneeseen Pohjoisjärveen (Maloje Rakovoje) laskee etelästä Kirkkojärvestä tuleva Kannilanjoki ja pohjoisesta Ristseppälänjärven laskujoki Lieteoja.[1]

Ympäristöhistoriaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Järvenpinnan lasku ja lintujärven synty (1800-luvun loppu)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äyräpäänjärvi oli aikoinaan laaja ja kalaisa järvi, jonne tiedetään nousseen jopa toutaimia[2]. Sitä hyödynnettiin liikenneväylänä ja siellä harjoitettiin kalastusta. Järvi ja sen ympäristö kokivat suuren muutoksen, kun Vuoksen laskureitti muuttui vuonna 1857. Vuoksi alkoi laskea tuolloin Suvannon ja Taipaleenjokea myöten Laatokkaan ja vedenpinta laski useita metrejä koko Vuoksenlaakson alueella. Äyräpäänjärven pintakin laski alkuperäisestä 13 metrin tasosta nopeasti 2–3 metriä, jonka seurauksena matalan ja loivarantaisen järven pinta-ala kutistui huomattavasti ja jakaantui lopulta kahteen erilliseen osaan.[3]

Näiden tapahtumien seurauksena järven ja sen ympäristön ekologinen ympäristö koki suuria muutoksia.[3] Aiemmin kalaisa järvi muuttui lietealtaiksi, jotka vedenpinnan edelleen laskiessa jakaantuivat osittain vielä pienemmiksi altaiksi. Vedenpinnan laskun seurauksena rantarakennukset ja laiturit jäivät kauas loittonevasta rannasta. Järven hyllyvät lietteet tarjosivat suotuisan lisääntymisympäristön paarmoille ja muille hyönteisille. Muutaman vuosikymmenen kuluessa lietteet muuttuivat kasvillisuuden sitomiksi maatumanevoiksi. Järven pinnanlaskun myötä paljastuneet hedelmälliset alueet ja järvellä kasvanut runsas heinä tarjosivat paljon hyötyä alueen maataloudelle.[3]

Muutosten myötä järvestä muodostui yksi pohjoisen Euroopan parhaita lintujärviä, jossa oli vettä ja lietteikköä noin 7 000 hehtaaria.[4] Mataloitunut järvi ja sen lietealtaat tarjosivat loistavan pesintä- ja levähdysalueen linnuille. Järvi sopi sijaintinsa vuoksi levähdyspaikaksi muuttolinnuille matkalla Suomenlahdelta Laatokalle ja edelleen pohjoiseen.[3] Vedn pinnan lasku vähensi vesilintujen määrää, mutta kahlaajille järvi muodostui otollisemmaksi. Kaiken kaikkiaan järven lähistöllä on todettu 150 pesivää lintulajia, joukossa valkoselkätikka.[2]

Kiista järven kohtalosta (1917–1939)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1917 nostettiin esille suunnitelma järven lopullisesta kuivattamisesta ja sen muuttamisesta pelloiksi. Lintuharrastajat ja ympäristönsuojelijat olivat kuitenkin eri mieltä ja niinpä Äyräpäänjärvestä tuli yksi ensimmäisistä suomalaisista ympäristönsuojelukonflikteista.[3] Järvi ja sen runsas linnusto haluttiin suojella lisäkuivattamiselta ja metsästykseltä. Luonnonsuojelijat vetosivat Viipurin läänin maaherraan Arvo Manneriin. Manner kielsi metsästyksen Äyräpäänjärvellä ja Muolaanlammella 5. elokuuta 1927 ja esitti valtioneuvostolle järven rauhoittamista valtion luonnonsuojelualueeksi.[3] Valtioneuvosto hyväksyi ehdotuksen ja kehotti maaherraa ryhtymään toimenpiteisiin järven rauhoittamiseksi. Rauhoittamispäätökseen ja tulevaan suojeluohjelmaan vaikutti huomattavasti Einari Merikallion järven linnustoa käsittelevä tutkimus.[3] Tutkimuksessa Merikallio käsitteli järven lajit ja niiden lukumäärät.[4]

Järven ympäristön maanomistajat eivät kuitenkaan antaneet periksi ja kiista järven kohtalosta jatkui 1930-luvulla. Lopulta 1930-luvun lopulla kuivattamisen kannattajat saivat eduskunnalta määrärahan järven kuivattamiseksi. Maaherra kuitenkin keskeytti hankkeen toistamiseen vaatien luontoarvojen selvittämistä.[3] Vuonna 1939 alkanut talvisota ja järven menettäminen Neuvostoliitolle lopettivat kiistelyn järven kohtelusta. Jatkosodassa järvi palautui Suomelle ja vuonna 1942 kuivatusta alettiin taas suunnitella. Hanketta ei kuitenkaan ehditty toteuttaa ennen kuin järvi oli toistamiseen luovutettava Neuvostoliitolle.

Neuvostoliiton ja Venäjän aika: luonnonsuojelualue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotien jälkeen järvi sai olla rauhassa, eikä sen kuivattamista suunniteltu Neuvostoliitossa. Neuvostoliiton aikana rantaluhdat kasvoivat umpeen ja tulvaniityt katosivat, mikä vähensi kahlaajalintujen määrä alueella. Rantojen jäätyä pois maatalouden piiristä ne kasvoivat umpeen. Rantavyöhykkeellä pesii noin 50 lintulajia kuten turturikyyhky, viiriäinen, pyrstötiainen, kirjokerttu ja pikkusieppo.[4] Alueella suoritettiin kasvillisuutta, eläimistöä ja hydrologiaa käsitteleviä tutkimuksia.[3] Vuonna 1976 järvelle perustettiin valtakunnallinen, aluetasolla merkittävä luonnosuojelualue (zakaznik). Alueen pinta-ala on 97 neliökilometrä, josta vesialuetta noin 6 neliökilometriä.[5]

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen järvi on noussut venäläisten ja muualta Euroopasta tulleiden lintuharrastajien ja metsästäjien suosioon. Muun muassa Suomen silloinen pääministeri Kalevi Sorsa teki järvelle souteluretken, mikä avasi alueen matkailua.[3] Pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen järvestä muodostettiin suojelualue, jolla liikkuminen pesintäaikaan kiellettiin. Hanhien kevätmetsästys on kuitenkin sallittu perinteikkyyden vuoksi.[4] Kasvistoltaan Äyräpäänjärvi on niin ikään merkittävä. Vuonna 1992 on todettu järvillä myös erityisen vaateliasta kasvilajia: piuru sekä etelänrahkasammal[2].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Rosberg, J. E. et al (toim.): Suomenmaa 5, Viipurin lääni. Helsinki: Tietosanakirja osakeyhtiö, 1923.
  2. a b c Siilahti, Pertti: Karjalan luonto – Kannas ja Laatokan Karjala. AtlasArt, 2008. ISBN 978-952-5671-10-0.
  3. a b c d e f g h i j Äyräpäänjärvi Virtuaali Vuoksi. Etelä-Karjala-instituutti. Viitattu 21.3.2008.
  4. a b c d Lahdenperä, Johan: Joka lauseessa on lintu – Äyräpäänjärvi Karjalankannaksella on pohjoisen Euroopan hienoimpia lintuvesiä Helsingin Sanomat. 5.7.2003. Viitattu 21.3.2008.
  5. Государственный природный комплексный заказник Раковые озера www.paslo.ru (luonnonsuojelualueen kuvaus)[vanhentunut linkki]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]