Yrjö Roiha
| Yrjö Roiha | |
|---|---|
 Lähetyssaarnaaja Yrjö Roiha. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 6. tammikuuta 1856 Rautjärvi |
| Kuollut | 4. elokuuta 1894 (38 vuotta) Olukondan lähellä, Saksan Lounais-Afrikka |
| Ammatti | lähetyssaarnaaja |
Yrjö Roiha (6. tammikuuta 1856 Rautjärvi – 4. elokuuta 1894 Olukondan lähellä, Saksan Lounais-Afrikka) oli suomalainen lähetyssaarnaaja, joka työskenteli kahden työkauden ajan 1883–1894 Suomen Lähetysseuran työntekijänä Saksan Lounais-Afrikan Ambomaalla.[1] Roihan ensimmäinen kausi Ambomaalla kesti seitsemän vuoden ajan, ja sen jälkeen hän palasi Suomeen tekemään lähetyskoulun loppuun. Ensimmäisellä kaudella hän oli toiminut katekeettana, mutta valmistuttuaan lähetyskoulusta hänet vihittiin vuonna 1892 lähetyssaarnaajaksi.
Roihan avioliiton ulkopuoliset suhteet ambolaisten naisten kanssa paljastuivat vuonna 1893, mutta hän sai pitää paikkansa lähetyssaarnaajana pyydettyään anteeksi Olukondan seurakunnan edessä. Lähetyskentän johtajan Martti Rautasen mukaan lähetystyö koki kuitenkin Roihan toimien takia kovan kolauksen. Roiha oli kaksi kertaa naimisissa, ja hänen molemmat vaimonsa kuolivat lähetyskentällä.
Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Varhaisvaiheet ja koulutus lähetystyötä varten[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yrjö Roiha oli talollisen poika Rautjärven Roihan kylästä. Perheeseen kuului 20 henkeä. Vuosien 1878 ja 1879 kirkonkirjoissa hän esiintyy vt. koulumestarina, eli henkilönä, joka oli vakavamielinen ja tunsi kristinopin kiitettävällä tavalla, niin että hänelle voitiin uskoa lasten opetus seurakunnassa.[2]
Syksyllä 1880 Roiha otettiin Suomen Lähetysseuran (SLS) lähetyskouluun, joka oli hiljattain aloittanut uudelleen toimintansa oltuaan lakkautettuna kahdeksan vuotta. Roihan koulunkäynti keskeytyi 1882 kun hän tarjoutui lähtemään Ambomaalle yhdessä Kustaa Hakalan kanssa. Ambomaalla oli puute lähetystyöntekijöistä ja siellä olleet suomalaiset olivat uupuneita. Lisäksi lähetysjohtaja C. G. Tötterman arveli, että nämä kaksi eivät pystyisi suorittamaan lähetyssaarnaajan tutkintoa loppuun, joten heidät lähetettiin Ambomaalle katekeettoina. Tötterman siunasi heidät lähetystyöhön lokakuussa 1882.[3][4] Käsityöläisveli Antti Piirainen, joka oli vaimonsa kuoleman jälkeen juuri tuonut Suomeen kolme tytärtään ja oli palaamassa Lounais-Afrikkaan, lupautui huolehtimaan matkan ajan Hakalasta ja Roihasta.[3] Piirainen oli aikoinaan lähtenyt ensimmäisten joukossa Ambomaalle, mutta hän oli eronnut SLS:n palveluksesta, asettunut Omaruruun ja toiminut siellä kauppiaana ja seuran asiamiehenä.[5][6]
Ensimmäinen matka Afrikkaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Roiha, Hakala ja Piirainen lähtivät matkaan 26. lokakuuta 1882 ja matkustivat yhdessä laivalla Saksan ja Englannin kautta Kapkaupunkiin ja sieltä edelleen Valaskalalahteen (Walvis Bay). Valaskalalahdesta matka jatkui härkävankkureilla Omaruruun. Roiha ja Hakala viipyvät Omarurussa neljä kuukautta, yli sadekauden, ja jatkoivat sitten Ambomaalle. Perillä Ondongassa kesäkuussa 1883 heitettiin arpaa siitä, mille lähetysasemille he menisivät. Roiha asettui Martti Rautasen lähetysasemalle Olukondaan, jossa hän toimi vuoteen 1885 saakka.[5][6] Roiha muutti Olukondasta vuonna 1885 Omandongon lähetysasemalle.
Avioliitto ja puolison kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sekä Roiha että Hakala olivat Afrikkaan lähtiessään kihloissa. Heille oli luvattu, että morsiamet lähetettäisiin kahden vuoden kuluttua heidän luokseen. Lähetysseuran kireän rahatilanteen vuoksi tämä lykkääntyi, ja Roihan morsian Liisa Greta Bexar ja Hakalan morsian Karolina Lindroos pääsivät lähtemään kotimaasta vasta loppukesällä 1885 ja saapuivat perille Ondongaan 20. tammikuuta 1886. Eroa oli siis lähes neljä vuotta.[7] Kaksi päivää saapumisen jälkeen Omandongon lähetysasemalla vietettiin kaksoishäät, kun lähetyssaarnaaja Karl August Weikkolin vihki sekä Roihat että Hakalat avioliittoon. Liisa Roihaan, joka oli saanut koulutuksen diakonissaksi, oli asetettu suuria toiveita, sillä tähän saakka lähetyssaarnaajat olivat joutuneet hoitamaan sairaita Ambomaalla itseoppineina maallikoina.
Pian Yrjö Roiha sairastui malariaan, ja kun hän oli siitä jo toipumassa, sairastui samaan tautiin Liisa Roiha. Liisa kuoli malariaan pian saapumisensa jälkeen huhtikuun 5. päivänä. Tämä oli kova isku Yrjö Roihalle, joka nyt alkoi sairastella ja oli pakotettu lähtemään virkistysmatkalle Kapkaupunkiin, jossa hän vietti yli vuoden.[7][8]
Paluu Ambomaalle ja takaisin Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Palattuaan Kapkaupungista Roiha ryhtyi 10. elokuuta 1887 hoitamaan Omandongon lähetysasemaa, osittain yksin, osittain yhdessä August Pettisen kanssa. ”Siellä hän sai kastaa heinäkuussa 1888 neljätoista pakanaa”, kertoo Salomaa. Omandongon lähetysasema jouduttiin hylkäämään syys-lokakuun vaihteessa 1888 Ondongan perintöruhtinas Nehalen omavaltaisen käytöksen vuoksi, ja Roiha siirtyi Olukondaan. Kun lähetyssaarnaajia nyt oli Olukondassa yli tarpeen, palasi Roiha kotimaahan jatkamaan Lähetyskoulussa kesken jääneitä opintojaan. Roihan ensimmäinen matka kesti lähes seitsemän vuotta.[9][10]
Toinen matka Afrikkaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yritys aloittaa työ Uukwambissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Roiha sai Helsingissä opintonsa valmiiksi. Hänet vihittiin helmikuussa 1892 lähetyssaarnaajaksi, eli hänellä oli oikeus toimia papin tehtävissä lähetyskentällä. Samana keväänä hänet vihittiin avioliittoon Maria Mathilda Sandbergin (s. 19.3.1866, Elimäki) kanssa.
Ambomaalle päästyään Roihat asettuivat Uukwambin heimon alueelle ja ryhtyivät rakentamaan sinne uudelleen Elim–nimistä lähetysasemaa, jonka Weikkolin ja Pietari Kurvinen olivat jo 1871 yrittäneet perustaa, mutta josta oli paettu jo seuraavana vuonna kuningas Naajuman vihamielisyyden vuoksi. Weikkolin oli myös vuosina 1890–1891 yrittänyt aloittaa työtä Uukwambissa, mutta tämä yritys oli päättynyt hänen sairastumiseensa ja kuolemaansa toukokuussa 1891.[11] Roihien yritys aloittaa työ Elimissä oli jo kolmas Lähetysseuran lähettien yritys heimon alueella. He saivat valmiiksi pienen asuinrakennuksen ennen suurten sateiden alkua.[12][13]
Elimissä Roihille syntyi kaksi poikaa, Kauko Johannes (s. 1893) ja Viljo Kaarlo Pietari (s. 1894).[14]
Roihan avioliiton ulkopuoliset suhteet paljastuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Roihan kokemista kiusauksista ja hänen lankeemuksistaan, koskien lähetyssaarnaajilta odotettua sukupuolimoraalia, kertoo Jarmo Laiho vuoden 1990 pro gradu -työssään.
Vuoden 1893 ensimmäisen puoliskon aikana paljastui, että Roihalla oli vuosien 1885 ja 1893 välillä ollut avioliiton ulkopuolisia suhteita ambolaisten naisten kanssa, ja että hän oli ahdistellut seksuaalisesti noin kahtakymmentä naista. Asia tuli ilmi, kun Roihan palvelustyttö Augusta kertoi, että Roiha ”oli häntä lähennellyt haureellisessa tarkoituksessa”. Kuulusteluissa Roiha osittain tunnusti Augustan kanssa tapahtuneen, mutta seurakuntalaiset tulivat nyt kertomaan lähetyssaarnaajille muitakin samanlaisia asioita Roihasta. Paljastui, että lähes koko seurakunta oli tiennyt näistä asioista ja he olivat luulleet lähettienkin tietävän niistä, eivätkä siksi olleet puhuneet heille niistä. Kävi ilmi, että Roiha oli ”jo ennen ensimmäistä avioliittoaan 1885 vietellyt muutamia tyttöjä ja vaimon kuoltua asia oli jatkunut vuodesta 1886 suuremmassa mitassa.”
Asia oli kiusallinen lähetystyöntekijöille, sillä heistä itsestään oli nyt paljastunut sellaista, mitä vastaan he olivat opettaneet. Lähetit kokivat, ”ettei päätäntävaltansa riittänyt tämän asian käsittelyyn eikä varsinkaan sen salaamiseen johtokunnalta niin kuin Roiha oli heitä pyytänyt”. SLS:n johtokunnalle tiedotettiin asiasta ja odotettiin, että lähetit saisivat johtokunnan ohjeet siitä, miten asiassa tuli toimia.
Johtokunnan vastauksen tultua Roihalle annettiin kaksi vaihtoehtoa. Joko hänen tuli tunnustaa koko asia julkisesti Olukondan seurakunnan edessä ja tehdä täysi synnintunnustus, pyytää anteeksi ja luvata elää jatkossa niin kuin lähetyssaarnaajan tulee. Hänet erotettaisiin muuten tehtävistään ja päätös tästä luettaisiin Olukondan kirkossa. Roiha myöntyi vaatimuksiin, ja hän sai jatkaa lähetyssaarnaajan työssä.
Ei ole tiedossa, miksi seurakuntalaiset eivät aikaisemmin puhuneet läheteille Roihasta. He saattoivat kunnioittaa lähetyssaarnaajien auktoriteettia tai sitten tällainen asia ei kenties ollut niin ihmeellinen heidän yhteisössään; ambolaisten mielestä ilman naista elävä mies oli käsittämätön ja kummallinen asia, johon viitattiin nimityksellä ombombolume eli ’luteitten kanssa makaaja’.[15] Mainittakoon, että T. E. Tirrosen sanakirjassa Ndonga-English Dictionary ei ole sanaa ombombolume.[16]
Puolison sairastuminen ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maria Roiha sairastui tautiin, joka nähtävästi oli keuhkokuumetta, ja kuoli 22. huhtikuuta 1894. Hänet haudattiin heimopäällikkö Negumbon pojan Nuujoman läsnä ollessa ja siis tämän tieten ja luvalla. Kahdeksan päivää hautaamisen jälkeen Negumbo vaati, että vainaja oli siirrettävä toisaalle, sillä oli koittamassa tyttöjen täysi-ikäisyysjuhla, ja jos joku silloin haudattiin valtakunnan alueelle, seuraisi siitä heimon kuninkaan kuolema. Maria Roiha haudattiin uudelleen 30–40 kilometrin päähän metsään, Omagangati-nimiseen paikkaan Uukwambin ja Ondongan heimojen välille, K. A. Weikkolinin viereen. Tämä oli kuollut hieman alle kolme vuotta aiemmin malariaan. Negumbo ei ollut sallinut Weikkolininkaan hautausta Uukwambiin.
Roihan koti Elimissä tuhoutui tulipalossa kaksi kuutautta Marian kuoleman jälkeen. Palo sai alkunsa lihan savustamisesta, joka oli annettu kahden ambolaispojan tehtäväksi. Myöhemmin saatiin lisäksi tietää, että Negumbo oli näihin aikoihin kieltänyt alamaisiaan kuolemanrangaistuksen uhalla menemästä Elimin lähetysasemalle kuuntelemaan lähetyssaarnaajien opetusta. Tulipalon jälkeen Roiha siirtyi neljän päivän kuluttua Ondongan Ondangwaan August Pettisen luo.[17][18]
Roihan sairastuminen ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähettien pitämässä kokouksessa päätettiin, että Roiha rakentaisi Elimin uudelleen, mutta Negumbo ei antanut läheteille terveellisempää paikkaa. Tämän vuoksi päätettiin, että Roiha siirtyy Oniipaan, josta Frans Hannula oli matkustanut Suomeen. Roiha meni vielä heinäkuun puolessa välissä Uukwambiin ”tavaroittensa jäännöksiä hakemaan”, mutta palasi sieltä ”väsyneenä ja voimattomana”. Hänen poikansa Viljo kuoli 29.7., ja sen jälkeen päätettiin, että hän lähtisi Savolan saattamana terveysmatkalle Kapkaupunkiin.[19]
Roihan viimeisistä vaiheista kertoi August Pettinen Lähetyssanomissa:[20]
»– – 2/8 oli matkavarustukset tehty Ondanguassa ja lähdin viemään Roihaa Olukondaan – –. Seuraavana aamuna oli hän entistä heikompi ja väsyneempi. Kuitenkin jaksoi hän vielä omin voimin liikkua. Lähtöpuuhissa oli hänkin toimivinaan. Poikansa Kaukon tahtoi hän välttämättömästi saada mukaansa, mutta kun hänelle selitettiin, että Kauko on vielä liian pieni lähtemään niin pitkälle matkalle, tyytyi hän siihen. Erotessa lapsestaan puristi hän häntä rintojaan vasten ja suupielet värähtelivät omituisesti, mutta silmä ei jaksanut enää kyyneltyä. Kello 11 edellä puolen päivän — perjantaina 3/8 — lähtivät vaunut liikkeelle Olukondasta. Surullisen kipeästi koskeva oli tuo eron hetki.»
Lähtöä seuraavana päivänä Savola huomasi, että Roihan loppu oli lähellä, ja hän kääntyi takaisin kohti Olukondaa. Roiha kävi puhumattomaksi, vatsa pöhöttyi ja ”kasvot tulivat kuolevan näköisiksi”. Puoli tuntia ennen Olukondaan saapumista Roiha kuoli 4. elokuuta 1894. Rautanen ja Pettinen valmistivat yötä myöten ruumisarkun, ja seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, ilmoitettiin kuolemasta kuninkaalle ja ryhdyttiin kaivamaan hautaa, johon Roiha heti haudattiin, kahdeksan päivää aikaisemmin kuolleen poikansa Viljon viereen.[21]
Kuolinsyy jäi hämärän peittoon. August Pettinen kirjoitti Roihan kuolemasta seuraavasti:[22]
»Kysymykseen, mikä tauti oikeastaan lopetti v. Roihan elämän, on vaikea löytää muuta vastausta, kuin tämän: hän sortui ylen raskaan kuorman alla. Nuo kovat, toinen toistaan taajaan seuraavat koetukset mursivat hänen sielunsa ja ruumiinsa voimat, jotta hänen täytyi sortua. Eikä ihmekään! Sortuuhan sitä heikko ihminen vähemmästäkin. Päinvastoin ihmettelen, että hän niinkin kauan kesti.»
Lähetyssanomissa kirjoitettiin hänestä seuraavasti:[22]
»Veli Roiha oli luonteeltaan voimakas ja pelkäämätön, jota hän useammin kuin kerran oli tilaisuudessa näyttämään niissä vaaroissa ja vaikeuksissa, joita työ siellä tarjosi. Mutta samalla hän oli umpimielinen ja kantoi tavallisesti mitään virkkamatta niitä taakkoja, jotka lankesivat hänen harteilleen. Jäykkänä ja valittamatta seisoi hän viimeisellä vaikealla paikallaan Uukuambissa ja koetti valmistaa maata kristillisyydelle. Ja ettei hänen työnsä tähän nähden ollut turha, sitä näkyy todistavan sekin, että kuningas on sanonut kaipaavansa häntä ja pyytää ettei häntä jätettäisi ilman opettajaa. […]»
Luonnehdintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Roihan osaa on pidetty ”käsittämättömän raskaana”. Toisaalta hän ei myöskään ollut ”pyhitetty kärsijä”. Peltola sanoo, että[23]
»… hänen luonteessaan oli vikoja ja ylivoimaisiksi tulleet kiusaukset aiheuttivat hänen elämässään lankeemuksia, jotka tuottivat paljon surua hänen esimiehilleen ja olivat loukkaukseksi Jumalan valtakunnan työlle. Luonteeltaan Roiha oli sulkeutunut ja kantoi vaieten kuormansa, mutta rakas oli hänelle työ, jossa hän voimansa kulutti.»
Rautjärven Roihan kylässä vietettiin 1954 Roihan kuoleman 60-vuotisjuhlaa, missä tilaisuudessa Ambomaalla vuosien 1911–52 välillä kolme työkautta palvellut Viktor Alho sanoi, ettei kukaan suomalainen lähetyssaarnaaja ole joutunut kärsimään niin paljon kuin Roiha.[24][25]
Afrikkalainen näkemys Roihasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Afrikkalaisen näkemyksen Roihan toimintaan antaa Rosa Emilia Clay, joka oli Weikkolinien ottolapsi Ambomaalla ja jonka Weikkolinit toivat pysyvästi Suomeen. Vaikka Clay ei ollut ambolainen (hänen isänsä oli englantilainen ja äitinsä puolelta hänellä oli lounaisafrikkalaista ja arabiverta,[26] hän ilmeisesti kuitenkin samaistui Ambomaalla paikalliseen väestöön. Clay kertoo Arvo Lindewallin kirjoittamassa kirjassa seuraavaa:[27]
»Me pienemmät lapset tulimme tietämään ja näkemään, että kaikki Herran viinitarhassa työskentelevät papit ja saarnaajat eivät olleet pyhimyksiä. Useimmista heistä kuulimme kaikenlaisia rumia juttuja. Muudan suomalainen R.-niminen saarnaaja ja opettaja, jonka vaimo kuoli täällä Ovambomaalla, ainakin oli tullut itsensä paholaisen asuinsijaksi. Hän ihan yhtenään ahdisteli suurempia tyttöjä ja seurakuntalaisia. Muistan useamman kerran iltarukouksella ollessamme, kun tämä lähetyssaarnaaja R. yhtäkkiä, ennen kuin hartaushetken oli määrä loppua, sammutti rukoushuoneesta valot ja pimeässä kaappasi kynsiinsä kenen sattui saamaan. Useammat suuremmat tytöt olivat joutuneet tämän katalan miehen himojen uhriksi. Mutta jos olisimme menneet tuollaisista tapahtumista ilmoittamaan rouva Heikkoliinille [so. Weikkolinille], olisi hän kantelemisesta antanut meille solmuruoskaa.»
Weikkolinit toivat Clayn Suomeen 1888,[28] ja tuota edeltävänä aikana ei keneltäkään muulta suomalaiselta kuin Roihalta ollut kuollut vaimoa,[29] joten lainauksen R. on varmuudella Roiha.
Martti Rautasen näkemykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähetyskentän esimiehenä Martti Rautanen koki, että lähetystyö oli Roihan vuoksi saanut pahan kolauksen.
Martti Rautanen oli itse naimisiin mennessään tiedottanut näistä asioista SLS:n johtokunnalle, ja myöhemminkin hän oli kirjoittanut, että vaikka lähetyssaarnaajien poikamieselämä kesti kentällä yleensä vain pari vuotta, niin valitettavasti sinäkin aikana moni teki syrjähyppyjä ja kärsi siitä sitten loppuelämänsä ajan. Tästä syystä hän kehotti johtokuntaa lähettämään lähetyskentälle alun perinkin niin, että he olivat naimisissa ja vaimot olivat mukana.[30]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Laiho, Jarmo (1990): Moraaliongelmat suomalaisten lähetysalueella Ambomalla 1870–1900. Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto.
- Lindewall, Arvo: Rosalia, s. 29. Yonkers, New York: Kansallinen kustannuskomitea, 1942.
- Peltola, Matti (1958): Sata vuotta suomalaista lähetystyötä 1859–1959. II: Suomen Lähetysseuran Afrikan työn historia Helsinki: Suomen Lähetysseura.
- Salomaa, Arvo (1956): Lähetyssaarnaaja Yrjö Roiha. Elämänvaiheet ja kirjeitä. Omakustanne. Helsinki: Kirjapaino Aa osakeyhtiö.
- Toivo Emil Tirronen (1986): Ndonga-English Dictionary. Oshinyanyangidho shongeleki ELCIN. Oniipa.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Peltola 1958, s. 260.
- ↑ Salomaa 1956, s. 9.
- ↑ a b Peltola 1958, s. 71.
- ↑ Salomaa 1956, s. 10–11.
- ↑ a b Salomaa 1956, s. 15–17.
- ↑ a b Peltola 1958, s. 71, 95.
- ↑ a b Peltola 1958, s. 96.
- ↑ Salomaa 1956, s. 17.
- ↑ Salomaa 1956, s. 17–18.
- ↑ Peltola 1958, s. 90–91.
- ↑ Peltola 1958, s. 53, 99–100.
- ↑ Salomaa 1956, s. 18–19.
- ↑ Peltola 1958, s. 53, 101.
- ↑ Salomaa 1956, s. 19.
- ↑ Laiho 1990, s. 43–45.
- ↑ Tirronen 1986, s. 217.
- ↑ Salomaa 1956, s. 19–20.
- ↑ Peltola 1958, s. 99–102, 129.
- ↑ Salomaa 1956, s. 20.
- ↑ Salomaa 1956, s. 20–21.
- ↑ Salomaa 1956, s. 21.
- ↑ a b Salomaa 1956, s. 22.
- ↑ Peltola 1958, s. 102–103.
- ↑ Salomaa 1956, s. 23.
- ↑ Peltola 1958, s. 264.
- ↑ Kaisko (Koskinen), Sami: Tehtaanmestareista kulkukauppiaisiin. Tampereen ulkomaalainen väestö ja sen vaikutus kaupungissa 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Historian pro gradu –tutkielma, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden laitos, Tampereen yliopisto 2012, s. 92 (pdf) tutkielmat.uta.fi. [vanhentunut linkki]
- ↑ Lindewall, Arvo: Rosalia, s. 29. Yonkers, New York: Kansallinen kustannuskomitea, 1942.
- ↑ Jonkka, Miia: Anna anteeksi pikku Rosa hs.fi. 24.1.2010. Helsingin Sanomat. Arkistoitu 29.10.2013. Viitattu 4.9.2013.
- ↑ Peltola 1958, s. 259–261.
- ↑ Laiho 1990, s. 43–44.