Yokosuka P1Y Ginga
| Yokosuka P1Y Ginga | |
|---|---|
 Yokosuka P1Y Ginga |
|
| Tyyppi | pommikone |
| Valmistaja |
Yokosuka Nakajima Kawanishi |
| Suunnittelija | Tadanao Mitsuzi ja Masao Yamana |
| Valmistumisvuosi | 1943 |
| Ensilento | elokuu 1943 |
| Käyttöönottovuosi | 1945 |
| Valmistus lopetettu | elokuu 1945 |
| Valmistusmäärä | 1 098 |
Yokosuka P1Y Ginga (jap. 銀河, liittoutuneiden raportointinimi Frances) oli keisarillisen Japanin laivaston ilmavoimien Yokosukan suunnittelema ja valmistama nopea keskiraskas pommikone toisen maailmansodan lopulla.
Suunnittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koneen suunnittelu alkoi 1940 Yokosukassa keisarillisen Japanin laivaston ilmavoimien julkistettua Shi-15 vaatimukset nopealle pommikoneelle, joka kykenisi matala- ja syöksypommituksiin sekä torpedohyökkäyksiin. Tavoitteena oli valmistaa jotain vastaavaa kuin Junkers Ju-88, North American B-25 Mitchell ja Martin B-26 Marauder. Tadanao Mitsuzin ja Masao Yamanan johtama ryhmä suunnitteli kaksimoottorisen lentokoneen, jossa oli kapea lähes ympyränmuotoinen runko ja rungon keskikohtaan asennetut siivet. Moottoreiksi valikoitui ilmajäähdytteiset 18-sylinteriset Nakajima Homaret, jotka olivat edelleen suunnitteilla. Kahden moottorinsa turvin lentokoneen odotettiin saavuttavan 300 solmun maksiminopeuden. Koneen pienen koon vuoksi siipiin asennettin kahdeksan panssaroitua ja kuusi panssaroimatonta polttoainetankkia, joihin mahtui kaikkiaan 5 535 litraa polttoainetta, minkä lisäksi koneeseen voitiin asentaa kaksi irrotettavaa 220 litran polttoainetankkia. Kaksi öljytankkia asennettiin moottoreiden suojapeltien alle, mutta panssarisuoja rajoittui 20 millimetrin levyyn lentäjän pään takana.[1]
Verrattuna muihin vastaaviin koneisiin Gingan puolustusaseistus rajoittui yhteen liikuteltavaan tykkiin etu- ja taka-ampumossa, mikä oli täysin riittämätön ja lentäjien täytyikin luottaa koneen nopeuteen selvitäkseen hävittäjistä. Normaali taistelukuorma koostui joko yhdestä 800 kilogramman osittain rungon sisään asennetusta torpedosta tai kahdesta 500 kilogramman pommikuiluun sijoitetusta pommista.[2]
Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Laivaston ilmavoimien esikunta määräsi Yokosukassa suunnittelunimellä Y-20 tunnetun lentokoneen tuotannon Nakajiman Koizumin tehtaalle, missä laivaston tyypin 96 rynnäkköpommittaja malli 23 (liittoutuneiden raportointinimi Nell) valmistus oli alkuvuodesta 1943 päätetty keskeyttää. Helmikuussa 1943 viisi viimeistä G3M3-konetta valmistui Koizumissa, minkä jälkeen tuotantolinjat purettiin P1Y nimen saaneen Y-20 koneen tieltä.[2]
Ensimmäinen prototyyppi, jonka moottoreina oli kaksi Nakajima Homare 11:a, valmistui elokuussa 1943 ja teki ensilennon pian sen jälkeen. Koneen nopeus ja lento-ominaisuudet saivat kiitosta koelentäjiltä, mutta kenttähenkilöstö oli tyytymätöntä hydrauliikkajärjestelmän ja moottorien vaatimaan huoltoon ja sen vaikeuteen. Jo koelentovaiheessa, jolloin varaosatilanne ja mekaanikkojen määrä oli riittävä, huolto-ongelmat aiheuttivat ongelmia. Ongelmien vuoksi kesti yli vuoden ennen kuin laivasto hyväksyi koneen palveluskäyttöön. Tuona aikana tehtiin lukuisia muutoksia, joista ensimmäisiä olivat pyöreän lentäjän tuulilasin vaihtaminen tasaiseen luodinkestävään lasiin, pakosarjojen jakaminen, rungon paneelien kiinnitys. Tuotantokoneiden moottoreiksi asennettiin 1 825 hevosvoiman Nakajima Homare 12 -tähtimoottorit. Lisäksi koneiden sisäänvedettävä takapyörä muutettiin kiinteäksi.[3]
Erilaisia aseistusvaihtoehtoja oli lukuisia. Alkusarjan tuotantokoneissa etuampumon 7,7 millimetrin konekivääri korvattiin 20 millimetrin tyypin 99 malli 1 kanuunalla, mikä korvattiin myöhemmin ensin yhdellä ja sitten kahdella 13 millimetrin tyypin 2 raskaalla konekiväärillä (P1Y1a, P1Y1b ja P1Y1c). Samalla taka-ampumoon asennettiin 13 millimetrin raskas konekivääri. Tuotannon lopulla koneisiin asennettiin myös merivalvontatutka ja konetta suunniteltiin käytettäväksi Ohka malli 22 -itsemurhakoneen emäaluksena.[2]
Kaikkiaan valmistettiin 1 098 P1Y-konetta, joista Nakajima Kaizuin tehtaalla kuusi prototyyppiä ja 996 P1Y1 ja P1Y1-S. Lisäksi koneita valmistettiin 1944-1945 Kawanishin Konanin tehtaalla 96 kappaletta P1Y2 ja P1Y2-S.[4]
Palvelus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Laivaston hyväksyttyä mallin palvelukseen P1Y1 nimettiin laivaston pommikone Ginga malli 11. Koneissa käytetty epävarma Homare 12 -moottori aiheutti kuitenkin sen, että koneen taistelutehtävät eivät alkaneet. Ongelmat saatiin kuitenkin ratkaistua alkukevääseen 1945 mennessä, minkä jälkeen kone lunasti siihen asetetut toiveet. Liittoutuneiden Francesina tuntema kone oli kunnioitettava uhka liittoutuneiden aluksille.[5]
Koneen nopeus innoitti laivaston esikuntaa antamaan määräyksen Kawanishin tehtaalle Konaniin yöhävittäjäversion valmistamisesta. Koska Homare-moottoreiden tuotannon oletettiin olevan riittämätön Kawanishi vaihtoi moottorit 14-sylinterisiin 1 850 hevosvoiman Mitsubishi Kasei 25a -moottoreihin. Uusi malli sai nimen P1Y2-S. Kawanishi säilytti koneiden pommikuilun, koska niiden oletettiin toimivan sekä yöhävittäjinä että yöpommikoneina. Nokassa ollut ampumo korvattiin kahdella 20 millimetrin tyypin 99 malli 2 kanuunalla, jotka asennettiin rungon sivuun ampumaan eteen ja ylös. Taka-ampumon 20 millimetrin tyypin 99 tykki säilytettiin. Yöhävittäjä teki ensilennon kesäkuussa 1944 ja P1Y2-S:n tuotanto aloitettiin nimellä laivaston yöhävittäjä Kyokko, mutta sen suorituskyky korkealla osoittautui pettymykseksi. Pääosasta poistettiin rungon sivuun asennetut tykit ja koneet siirrettiin pommikoneiksi nimellä laivaston pommikone Ginga malli 16 (P1Y2). Nakajiman valmistama yöhävittäjäversio laivaston yöhävittäjä Byakko (P1Y1-S), jossa oli kaksi paria runkoon kiinnitettyjä 20 millimetrin tykkejä, osoittautui samalla tavalla epäonnistuneeksi.[6]
Viimeisen sotavuoden aikana malliin tehtiin lukuisa joukko muutoksia kuten puinen takarunko pieneen määrään koneita ja sähkötoimisen kahdella 20 millimetrin tykillä varustetun yläampumon koekäyttö. Koneen kolmatta prototyyppiä käytettiin Campini-tyyppisen Tsu-11 suihkumoottorin, joka oli suunniteltu Ohka malli 22:n moottoriksi, testeissä. Yhdessä koneessa testattiin kymmentä eteenpäin ampuvaa 20 millimetrin tykkiä ja suunnitelmissa oli jopa 16 tykin asennus. Myös osittain teräksestä rakennetun mallin suunnitelmat olivat tekeillä.[7]
Näiden erikoisuuksien lisäksi oli lukuisa joukko muutoksia suunnitteilla P1Y:n suoritusarvojen parantamiseksi. P1Y4 malli 12 piti varustaa kahdella 2000 hevosvoiman Homare 23 -moottorilla. P1Y5 malli 14 oli suunniteltu varustettavaksi kahdella 2200 hevosvoiman Mitsubishi MK9A moottorilla ja Kawanishi suunnitteli P1Y6 malli 17:n, jossa olisi ollut Kasei 25c -moottorit. Kunnianhimoisin oli P1Y3 malli 33, joka oli suunniteltu kuljettamaan Ohka mallia 21 tai mallia 22. Itsemurhalentokoneen mahduttaminen pommikuiluun vaati laajemman rungon ja lisäksi siipien kärkiväliä piti lisätä 20 metristä 22 metriin. Kuitenkin sodan päättyessä kaikki mallit olivat edelleen vasta suunnitelmia.[8]
Tekniset tiedot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähde: Francillon 1979 s. 467-468
Yleiset ominaisuudet
- Miehistö: 3
- Pituus: 15 m
- Kärkiväli: 20 m
- Korkeus: 4,3 m
- Siipipinta-ala: 55 m²
- Tyhjäpaino: 7 265 kg
- Suurin lentoonlähtöpaino: 13 500 kg
- Voimalaite: 2 × Nakajima NK9 Homare tai
- Voimalaite: 2 × Mitsubishi Kasei MK4T
Suoritusarvot
- Suurin nopeus: 547 km/h
- Matkalentonopeus: 370 km/h
- Lentomatka: 5 370 km
- Lakikorkeus: 9 400 m
Aseistus
1-3 × 20 mm tykkiä
800-1000 kg pommeja
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- René J. Francillon: Japanese Aircraft of the Pacific War. Lontoo, UK: Putnam & Company, 1979. ISBN 0-370-30251-6. (englanniksi)