Ynglinga-suku

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Yngve-Frej, Ynglinga-suvun väitetty kantaisä.
Olof Trätälja, joka tarun mukaan hallitsi Värmlannissa.

Ynglinga-suku on muinaisskandinaavisen kirjallisuuden mukaan Ruotsissa ennen viikinkiaikaa hallinnut, pitkälti tarunomainen kuningassuku, jonka on uskottu polveutuvan Yngve-Frej- eli Frej-jumalasta. Suvusta kerrotaan muun muassa Yngligatal-eeposrunossa ja Snorre Sturlassonin 1200-luvulla kirjoittamassa Ynglinga-saagassa (ruots. Ynglingasagan).[1] Beowulf-eepoksessa suku mainitaan nimellä Skilfingar.

Monet arkeologit ja historioitsijat suhtautuivat 1800-luvulla vanhoihin kertomuksiin kritiikittömästi ja katsoivat Ynglinga-suvun todella hallinneen Ruotsissa. Nykyiset historioitsijat ovat lähde­kriittisistä syistä päätyneet siihen, ettei suvusta voida tietää mitään varmaa. Suurelta osin kertomukset Ynglinga-suvusta ovat ilmeisesti mieli­kuvituksen tuotetta ja historiallisesti epä­luotettavia.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Todennäköisesti vanhin lähde, jossa Ynglinga-suvusta kerrotaan, on juhlaruno Ynglingatal, joka on omistettu Norjan kuningas Ragnvaldille ja on toden­näköisesti peräisin 900-luvulta. Siitä on säilynyt kolme versiota: kuningas­luettelo Ari Þorgilssonin teoksessa Isländingaboken, täydellisempi versio Snorre Sturlassonin teoksessa Heimskringla, jota on myös käytetty Ynglinga-saagan pohjana[3] sekä latinankielinen käännös teoksessa Historia Norvegiæ. Koska Norjan kuninkaat mielellään väittivät polveutuvansa vanhoista jumalista, ulottuu sukuluettelo näissä Odeniin saakka. Suvun nimen selitetään johtuvan Yngve-Frej-jumalan nimestä.[4] Suku­luettelo käsittää lähes tuhannen vuoden aika­jakson, joka päättyy suvun erään jäsenen vaellukseen Värmlannin kautta Norjaan.

Lisäksi Beowulf-eepoksessa mainitaan kaksi kuningasta, joiden nimet ovat samat kuin Ynglinga­talissa, mitä on pidetty todisteena sille, että ainakin he ovat todella hallinneet.[1]

Kaikkia kertomuksissa mainittuja paikan­nimiä ei ole voitu tunnistaa, vaan varsinkin varhaisimpien kuninkaiden väitettyjen asuin­paikkojen sijainti on kiista­nalainen. Muiden lähteiden perusteella monien niistä katsotaan olevan pieniä paikka­kuntia Uplannissa.

Uppsalasta Norjaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islantilaisten saagojen mukaan suku oli peräisin Vanhasta Uppsalasta, mutta asui myöhemmin useilla muillakin paikka­kunnilla, niin että esimerkiksi Heimskringlan mukaan heidän luokseen oli matkustettava Mälarenin yli. Myöhemmin heidän kerrotaan asuneen myös Tiundalandissa, kunnes suvun viimeinen hallitsija Olof Trätalja karkotettiin Värmlantiin.[5]

Saxo Grammaticuksen teoksessa Gesta Danorum suku maintaan Frejan poikina ja Frejan sukuna. Sen mukaan Starkarr saapui Uppsalaan, jossa "Frejan pojat" asuivat, ja "Frejan sukuun" kuuluneet Sigurd Ringin ystävät kokoontuivat Bråvallan taistelun edellä. Suvun norjalaisen haaran kerrotaan asuneen Vestfoldissa.[6].

Skilfingit eli nuorempi Ynglinga-suku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Skilfing-suku maintaan Beowulf-eepoksessa, joka on peräisin 700-luvulta, mutta sisältää mahdollisesti jo 500-luvulta peräisin olevaa aineistoa ja sai lopullisen muotonsa lähellä vuotta 1000.[7] Islantilainen historioitsija, runoilija ja myyttien tutkija Snorre Sturlasson selitti, että Skilfingit hallitsivat "itäisen meri­tien varrella", toisin sanoen Ruotsissa, mutta että suvun nimi johtui keksitystä "meri­kuningas" Skelfiristä.

Taru ja historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heimskringla-teoksen sivu, jossa kerrotaan myös Ynglinga-suvusta.

Käsitykset lähteiden luotettavuudesta ovat suuresti vaihdelleet eri aikoina. Manner­maalla ei islantilaisia lähteitä tunnettu ennen 1600-luvun puoli­väliä, ja ennen sitä laaditut kuningas­luettelot saattavat poiketa huomattavastikin islantilaisista lähteistä. Nykyinen historian­tutkimus ei käytä kertomuksia Ynglinga-suvusta Ruotsin historian lähteenä.[8]

Muita lähteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisin lähde, jossa luetellaan Ruotsin kuninkaita, on Rimbertin Vita Anskarii, joka käsittelee lähetys­saarnaaja Ansgarin matkoja Birkaan, Mälarenin saarelle, jossa hän eri tilaisuuksissa tapasi kaksi eri kuningasta.

Osan Ynglinga-saagan sukuluettelon henkilöistä, esimerkiksi Odenin, mainitsee myös Saxo Grammaticus. Kristillinenkin historian­kirjoitus piti viimeistään 1100-luvulta lähtien kertomuksia Ynglinga-suvusta historialli­sina.[8]

Ruotsissa on laadittu useita, keskenään yhteen­sopimattomia luetteloita maan muinaisista kuninkaista. Vanha ruotsalainen kronikka (ruots. Gamla svenska krönikan) 1400-luvulta sisältää kuningasluettelon, joka ajalle tyypilliseen tapaan ulottuu Vanhan testamentin henkilöihin saakka. Olaus Petri laati oman luettelonsa, hyläten goottilaisen historian­kirjoituksen. Olaus Petrin luettelo ei kuitenkaan ollut kenenkään mieleen ja se painettiin ensimmäisen kerran vasta 1800-luvulla antikvaarisena erikoisuutena.[9] Oman hallitsija­luettelonsa laati myöhemmin myös goottilaiseen historian­kirjoitus­perinteeseen nojautuen Johannes Magnus teoksessaan Historia de omnibus Gothorum Sveonomque regibus vuodelta 1539. Tämän teoksen perusteella Ruotsin kuningas Eerik XIV ottikin järjestysnumerokseen XIV[8], vaikka Ruotsissa ei edes Ynglinga-sukua koskevien vanhempien lähteiden mukaan ollut näin monta Erik-nimistä kunigasta, joskin Johannes Magnuksen luettelo osittain perustuu Saxo Grammaticuksen antamiin niukkoihin tietoihin aiheesta.

Islantilaiset saagat tulivat Skandinaviassa tunnetuiksi, kun islantilainen piispa Brynjolf Sveinsson vuonna 1643 julkaisi teoksen Codex regius, ja vasta 1800-luvulla Eddat tulivat yleisesti tunnetuiksi.[10] Heimskringlan julkaisi Ruotsissa ensimmäisenä Johan Peringskiöld vuonna 1997, ja hänen versionsa sisälsi muinaisskandinaavisen alkutekstin sekä sen latinan- ja ruotsinkieliset käännökset.

Euhemeristisia tulkintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saxo Grammaticuksen mukaan Oden (Othinus) oli todellinen maan päällä elänyt henkilö, joka sai koko Euroopan uskomaan, että hän oli jumala, ja asettui sitten asumaan Uppsalaan.[11] Saman käsityksen ilmaisi Snorre Snurlason sekä Ynglinga-saagassa että Eddassa.

Ynglinga-saagan kertomuksia Ynglinga-suvusta käytti lähteenään myös Olof Rudbeck vanhempi teoksessaan Atlantica, jossa hän Johannes Magnuksen tavoin johti Odenin suvun Maagogin ja Nooan kautta Aatamiin ja Eevaan saakka. Tämän myötä Oden sai goottilaisessa historian­kirjoituksessa selviönä pidetyn asemansa Ynglingojen väitettyjen tai todellisten sukulaisten esi-isänä.

Paljon myöhemmin tutkijat olivat kiinnostuneet ennen kaikkea Odenin alkuperästä, jonka väitettiin olevan Aasiassa. Kilpailevan teorian esitti Sven Lagerbring, jonka mukaan Oden oli tullut Turkista ja ruotsin kieli kuului näin ollen turkkilaisiin kieliin. Lagerbringin mukaan Yngve-Frej oli sama henkilö kuin kiinalaisissa lähteissä noin vuonna 60 eaa. mainittu Yngquei-mi. Lagerbringin mukaan Ruotsi oli Odenin saapuessa suomalaisten asuttama,[12] kun taas Johan Ihren ja hänen oppilaansa Carl Gustaf Nordinin mukaan maan asukkaita olivat tuolloin saamelaiset, jotka myös puhuvat suomalais-ugrilaista kieltä. Kaksi jälkimmäistä olivat toisaalta ensimmäiset, jotka kyseenalaistivat Ynglinga-sukua koskevien lähteiden luotettavuuden: Nordin hylkäsi muun muassa Ansgarin, Rimbertin ja Saxo Grammaticuksen kertomukset,[13] Ihre suhtautui hyvin kriittisesti Ynglingatalin todenmukaisuuteen, sillä hänen mukaansa Tjodolf Hviniläisen aikana ei olisi voitu muistaa kaikkia 900 vuoden aikana hallinneita kuninkaita. Kuitenkin myös Ihre piti Odenia historiallisena henkilönä ja katsoi hänen tuoneen Ruotsiin skandinaavisen kielen, joka saamen kielestä saatujen vaikutteiden vuoksi poikkeaa muista germaanisista kielistä.[14]

Odenia pidettiin yleisesti todellisena, Aasiasta tulleena henkilönä romantiikan ja Erik Gustaf Geijerin aikaan saakka[15], ja Geijer päätteli teoksessaan Svea rikes häfder (1825), että nimenomaan svealaiset, eivät göötalaiset, olivat Odinin kansaa.[16].

Euhemerismi oli kuitenkin 1800-luvun lopulla jo täysin hylätty teoria.[17] Jonkin verran myöhemmin Lauritz Weibull ja Curt Weibull toivat tutkimukseen ankaramman lähdekritiikin, mikä johti siihen, että kirjallisia lähteitä Ynglinga-suvusta alettiin pitää hyvin epäluoetettavina. Huomattavana poikkeuksena on kuitenkin ollut Thor Heyerdahl, joka viimeisessä teoksessaan Jakten på Odin vuodelta 2001 väitti, että Oden oli Aasiasta vaeltanut todellinen henkilö, mutta hänen teoriansa ei asiantuntijoiden keskuudessa juuri ole saanut kannatusta.

Arkeologiset tutkimukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaivauksia Vanhan Uppsalan läntisellä hautakummulla.

Niin sanotuilla Vanhan Uppsalan kuninkaankummuilla (vanhoilla hautakummuilla) suoritettiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa arkeologisia kaivauksia Ynglinga-sukua koskevien tietojen saamiseksi. Esimerkiksi Bror Emil Hildebrandtin suoritti vuonna 1846 kaivauksia, ja uusia kaivauksia suoritettiin samalla alueella vuonna 1874. Arkeologi Birger Nermanin mukaan tällöin löydettiin Aunin, Egilin ja Adilsin maalliset jäännökset, mitä väitettään hän perusteli Ynglinga-saagassa annetuilla tiedoilla. Myös muita suuria hautakumpuja pidettiin Ynglinga-suvun nimeltä tunnettujen jäsenten hautoina, [18] mutta samaan aikaan muut arkeologit jättivät kysymyksen avoimeksi ja katsoivat, ettei Ynglinga-suvun historiallisuudesta voitu saada tietoa. Ynglingat mainitaan nykyisin enää harvoin näiden kuningashautojen yhteydessä. Esimerkisi Riksantikvarieämbetetin eli Ruotsin museoviraston mukaan ei tiedetä, ketkä alueelle on haudattu.[19]

Nykyinen näkemys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jos koko Ynglinga-sukua voitaisiin pitää historiallisesti todistettuna, ulottuisi Ruotsin kuningasluettelo hyvin kauas menneisyyteen. Noin vuosina 945–995 hallinnutta Eerik Voittoisaa pidetään kuitenkin yleensä ensimmäisenä Ruotsin kuninkaana, jonka varmasti tiedetään todella hallinneen.[20] Norjan kuningasluettelo taas alkaa noin vuosina 850–933 hallinneesta Harald Kaunotukasta, joka yhdisti valtakunnan alueella olleet monet pienet kuningaskunnat.[21]. Nämä kuningasluettelot eivät kuitenkaan sulje pois mahdollisuutta, että jotkut Ynglinoista ovat historiallisia henkilöitä.

Ynglingeista Ottar Vendelkråkaa ja Adilsia pidetään toisinaan historiallisia, mutta päätelmät ovat hyvin varovaisia.[22] Usein heidänkin historiallisuuttaan pidetään hyvin epävarmana.

Ottarin ja Adilsin historiallisuutta tukee se, että heidät mainitaan sekä Beowulf-eepoksessa että Ynglingatalissa, jotka ovat mahdollisesti toisistaan riippumattomia lähteitä, mutta kertovat heistä yhtäpitävästi.[23] Tämän vuoksi varsinkin Ynglingatalin ajoitus on tärkeä: jos se ei ole peräisin 900-luvun alusta, on mahdollista, että nämä siinä mainitut kuninkaiden nimet oevat peräisin Beowulfista.[24] Norjalainen tutkija C. Hägg esitti vuonna 1991 teorian, että Ynglingatal on 1100-luvulla tehty väärennös, mitä jonkin aikaa pidettiin uskottavana. Myöhemmät tutkijat ovat kuitenkin kyseenalaistaneet tämän väitteen ja katsovat runon olevan peräisin 900-luvulta.[25][26]

Suvun jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islantilaisen Ynglingatalin mukaan Ynglinga-suvun hallitsijat olivat seuraavat:

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Iso tietosanakirja, 15. osa (Vasenkätisyys-Öölanti), s. 1238, artikkelit Ynglingatarina ja Ynglingit. Otava, 1939.
  2. Maja Hagerman: Spåren av kungens män: Om när Sverige blev ett kristet rike i skiftet mellan vikingatid och medeltid, s. 75. Tukholma: Rabén Prisma, 1996. (ruotsiksi)
  3. Snorre Sturlason: Nordiska kungasagor 1, s. 25-74. Tukholma: Fabel bokförlag, 1991. (ruotsiksi)
  4. Snorre Sturlason: Nordiska kungasagor 1, s. 21. Tukholma: Fabel bokförlag, 1991. (ruotsiksi)
  5. Otavan Iso tietosanakirja, 10. osa, s. 463, art. Ynglingit. Otava, 1965.
  6. Steinsland, G. & Muelengracht Sørensen, P. 1998. Människor och Makter i Vikingarnas värld. Ordfront. Stockholm.
  7. Lennart Breitholtz: Epoker och diktare 1, s. 129. Tukholma: Almqvist & Wiksell.
  8. a b c Lars Lönnroth, Sven Delblanc: Den svenska litteraturen I: Från forntid till frihetstid, s. 47. Tukholma: Bonnier Alba, 1987.
  9. Alf Henrikson: Svensk historia, 1. osa, s. 21-23. Tukholma: Bonnier, 1963.
  10. Alf Henrikson: Svensk historia I, s. 26-28. Tukholma: Bonnier, 1963.
  11. Alf Henrikson: Svensk historia I, s. 36. Tukholma: Bonnier, 1963.
  12. Alf Henrikson: Svensk historia, 2. osa, s. 1058. Tukholma: Bonnier, 1963.
  13. Carl-Fredrik Corin, artikkeli Carl Gustaf Nordinista julkaisussa Svenskt biografiskt lexikon, vihko 133, Tukholma 1991, s. 376 Verkossa
  14. Gösta Holm, artikkeli Johan Ihrestä julkaisussa Svenskt biografiskt lexikon, vihko 95, Tukholma 1973, s. 767 ss Verkossa
  15. Åke Hultkrantz: Vem är vem i nordisk mytologi, s. 21. Tukholma: {{{Julkaisija}}}, 1991.
  16. Erik Gustaf Geijers: Svea rikes häfden, s. 23. Julkaistu toeksessa Den svenska historien I: Forntid, vikingatid och tidig medeltid till 1319. Tukholma: Albert Bonniers förlag, 1966.
  17. Nordisk familjebok, band 4, första upplagan, Stockholm 1881, s. 803 f
  18. Nordisk familjebok, osa 30, 2. painos, Stockholm 1920, s. 1228 seur., Birger Nermanin kirjoittama artikkeli.
  19. Gamla Uppsalas historia Riksantikvarieämbetet. Viitattu 8.12.2011.
  20. Sveriges regenter under 1000 år Ruotsin kuningashovi. Viitattu 8.12.2011.
  21. Kongehuset.no, Den norske kongerekken Viitattu 8.12.2011.
  22. Bonniers lexikon, osa 21, Stockholm 1997, s. 246
  23. Alf Åberg, Vår svenska historia, 3. painos, Tukholma 1985, s. 39
  24. Svenskhetsens historia, s. 38. Wahlström & Widstrand, 2001.
  25. Vikingaliv, s. 282. Natur och Kultur. ISBN 978-91-27-35725-9.
  26. Mats G. Larsson: Minnet av vikingatiden: De isländska kungasagorna och deras värld. Tukholma: Atlantis, 2005. ISBN 91-7353-065-4.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.