Ympäristölääketiede

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ympäristölääketiede on lääketieteen osa-alue, joka on erikoistunut ympäristöstä aiheutuvien tekijöiden aiheuttamiin sairauksiin ja terveyden uhkiin. Nämä ympäristötekijät voivat olla kemiallisia, fysikaalisia tai biologisia. Kemiallisia tekijöitä ovat paitsi elinympäristön myrkylliset kemikaalit myös mm. ilmansaasteet kuten otsoni, rikkidioksidi ja typen oksidit. Fysikaalisia tekijöitä ovat mm. ultraviolettisäteily, radioaktiivinen säteily ja melu sekä hengitysilman hiukkaset ja pölyt. Biologisia tekijöitä ovat mm. juomaveden bakteerit ja muut mikro-organismit, hometalojen homeet ja bakteerit sekä ulkoilman siitepölyt ja muut allergeenit. Ympäristölääketiede liittyy läheisesti kansanterveystieteeseen (public health). Paikallistasolla ympäristölääketieteestä vastaavat pääasiassa avohoidon lääkärit. Usean lääkärin terveyskeskuksissa Suomessa yksi lääkäri on saatettu nimetä alan vastuulääkäriksi.

Ympäristötekijöiden aiheuttama sairauskuorma on Euroopassa arvioitu noin 3-5 prosentiksi kaikesta sairauskuormasta, mutta se vaihtelee maasta toiseen.[1] Kehitysmaissa ympäristön vaikutus terveyteen voi olla paljon suurempi huonon hygienian, suurkaupunkien ilmansaasteiden ja kemikaalien holtittoman käytön takia. Suomessa ulkoilman pienhiukkasten on arvioitu olevan vastuussa noin puolesta ympäristön aiheuttamasta sairaustaakasta, sen jälkeen suurimmat ovat melu, sisäilman radon, passiivitupakointi, ultraviolettisäteily ja sisäilman kosteusvaurioista aiheutuvat epäpuhtaudet.[2]

Alan terminologia ei ole aivan vakiintunut, mutta ympäristölääketiedettä voidaan pitää ympäristöterveydenhuollon lääketieteellisenä osa-alueena.[3] Ympäristöterveydenhuollon toimintakenttään kuuluu paljon muitakin kuin lääketieteen näkökulmia. Ala sisältää sairauksien estämisen ja yleisen hygienian sekä sairauksien hoidon lisäksi monia laajempia ja usein epäsuorasti terveyteen vaikuttavia seikkoja kuten ilmastonmuutoksen terveyteen vaikuttavat tekijät, terveyttä edistävä maankäyttö, yhdyskuntasuunnittelu ja energiantuotanto, ympäristön viihtyisyys ja onnettomuuksien ehkäisy sekä näihin liittyvä hallinto. Siksi ympäristöterveydenhuollossa toimii paljon muita ammattikuntia lääkäreiden ohella, mm. eläinlääkäreitä, ympäristöhygieenikkoja, kemistejä, mikrobiologeja sekä säteilyfyysikkkoja ja -biologeja. Ympäristöterveydenhuollon keskeisenä tavoitteena on ympäristöstä johtuvien sairauksien ja kuolemien ehkäisy.

Työterveyshuolto ja työlääketiede on yleensä erotettu omiksi aloikseen. Joissakin maissa ne kuuluvat ympäristöterveydenhuoltoon.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. EEA National and regional story (Netherlands) - Environmental burden of disease in Europe: the EBoDE project. https://www.eea.europa.eu/soer/countries/nl/national-and-regional-story-netherlands-1
  2. Asikainen A, Hänninen O, Pekkanen J: Ympäristöaltisteisiin liittyvä tautitaakka Suomessa. Ympäristö ja terveys 2013: 44, nro 5:68-74.
  3. Tuomisto J. Ympäristölääketiede ja ympäristöterveys, kirjassa Koskenvuo K: Sairauksien ehkäisy. Kustannus Oy Duodecim, Helsinki 2003.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mussalo-Rauhamaa H ym. Ympäristöterveys. Kustannus Oy Duodecim, Helsinki 2007 (272 s.). ISBN 978-951-656-161-8.
  • Tuomisto J. Ympäristölääketiede ja ympäristöterveys, kirjassa Koskenvuo K: Sairauksien ehkäisy, ss.865-882. Kustannus Oy Duodecim, Helsinki 2003 (2. p., 1077 s.). ISBN 951-656-092-X.
  • Tuomisto J. 100 kysymystä ympäristöstä ja terveydestä. Kustannus Oy Duodecim, Helsinki 2005 (328 s.). ISBN 951-656-221-3.
  • Suomen kansallinen ympäristöterveysohjelma. Komiteamietintö 1997:8. Helsinki, Sosiaali- ja terveysministeriö, ympäristöministeriö 1997 ISBN 952-00-0235-9.