Ylikunto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ylikunto tai ylirasitus tarkoittaa sitä, että elimistöä on rasitettu enemmän kuin mistä sillä on mahdollisuudet palautua. Ylikunto heikentää elimistön suorituskykyä.[1]

Ylikuntoon joutuneen henkilön fyysisen ja psyykkisen kuorman määrä on kasvanut kovemmaksi, kuin mistä elimistöllä on mahdollista palautua. Ylikuntoa esintyy akuuttina (palautuminen 1–4 viikkoa) sekä kroonisena (palautuminen kolmesta kuukaudesta jopa vuosiin). Kroonisesta ylikunnosta käytetään paremminkin nimeä ylikuormitustila. Ylikuntoa esiintyy melkeinpä kaikkien urheilulajien harjoittavien keskuudessa, mutta erityisen yleistä se on kestävyyslajeissa.[1] Ylikuntoa esiintyy niin aktiiviliikkujilla kuin ammattiurheilijoiden keskuudessa.

Oireet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ylikunnossa ihmisen autonomisen hermoston tasapaino horjuu. Yleisesti puhutaan sympaattisesta ja parasympaattisesta ylikunnosta. Sympaattisessa ylikunnossa ihmisen sympaattinen hermosto eli kansanomaisemmin stressihermosto käy ylikierroksilla. Tällöin sykkeet ovat korkealla, ihminen on väsynyt ja rauhaton. Parasympaattinen ylikunto oireilee taas päinvastoin: sykkeet eivät nouse rasituksessa, henkilö on flegmaattinen, masentunut ja välinpitämätön. Sympaattinen ja parasympaattinen ylikunto voivat esiintyä myös yhtäaikaa.

Ylikunto oireilee yksilöllisesti. Ylikunnon oireet voidaan jakaa fyysisiin ja psyykkisiin. Fysiisiin kuuluvat muun muassa suorituskyvyn lasku, voimattomuus, lihasarkuus, lisääntynyt hikoilu, kohonnut lepoverenpaine, vapina, rytmihäiriöt, heikentynyt unensaanti tai yliuneliaisuus, heikentynyt tai suurentunut ruokahalu, kohonnut lepopulssi, korkea tai liian matala palautumissyke, kuumeilu ja huonontunut vastustuskyky. Psyykkisiin oireisiin kuuluvat masennus, flegmaattisuus, välinpitämättömyys, hermostuneisuus, jännittyneisyys, hämmennys, pelko, ahdistus, ärtyneisyys ja oudot mielihalut.[1][2]

Toteaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ylikunnon diagnosointi on hankalaa. Ylikunnon toteaminen tapahtuu potilashistoriaa selvittämällä ja muiden sairauksien poissulkumenetelmällä. Mikäli ylikuntoa epäilee, parasta olisi hakeutua alan asiantuntijan eli urheilulääketieteen lääkärin vastaanotolle. Yleisesti hyvänä menetelmänä on käytetty ortostaattista sykemittausta. Tässä henkilö mittaa aamulla herättyään ennen aamupalaa makuulta leposykkeen (noin kolme minuuttia) ja sen jälkeen nousee seisomaan ja mittaa seisomasykkeen eli ortostaattisen sykkeen (noin kolme minuuttia). Mikäli näiden sykearvojen ero kasvaa normaaliarvosta, on se merkki elimistön ylikuormituksesta. Tällöin on syytä välttää kovaa rasitusta niin kauan että ortostaattinen syke palaa normaalille tasolleen.

Omat tuntemukset ovat myös hyvä mittari. Jos suorituskyvyssä tapahtuu notkahdus tai edellä mainittuja oireita esiintyy, on syytä miettiä, olisiko kyse ylikunnosta. Lisäksi, jos omassa elämässä on psyykkistä stressiä, tulisi kovaa harjoittelevan urheilijan vähentää fyysistä rasitusta. Kova henkinen ja fyysinen yhteiskuorma laittaa hermoston ja yleisesti elimistön liian koville. Myös oikeanlainen ravinto on elimistön palautumisen kannalta tärkeää.

Toipuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ylikunnosta toipumiseen sovelletaan yleisesti lepoa. Ylikunnon vakavuudesta riippuen henkilö joutuu välttämään kovaa urheilua viikosta ja kuukausista jopa vuosiin.[1] Noin 40 prosenttia ammattiurheilijoista kärsii elämänsä aikana pitkittyneestä ylikuormitustilasta. Merkittävää on, että kroonista ylikuntoa esiintyy paljon etenkin amatööriurheilijoilla ja -harrastelijoilla. Tämä johtuu pitkälti siitä että ylikuntoon ei osata varautua eikä oireita tunnisteta tarpeeksi ajoissa. Ammattiurheilijoiden keskuudessa ylikuntoon on varauduttu paremmin.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Huttunen, Jussi: Kuntoilija ja kuntoutuja – varo ylikuntoa Terveyskirjasto.fi. 22.8.2012. Viitattu 21.3.2014.
  2. Holmala, Eija: Ylikunto voi vaivata tavallistakin liikkujaa Kiloklubi.fi. 6.9.2010. Viitattu 21.3.2014.