Yks’, kaks’, kolme

Wikipedia
Ohjattu sivulta Yks', kaks', kolme
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Yks’, kaks’, kolme
One, Two, Three
Saul Bassin suunnittelema juliste
Saul Bassin suunnittelema juliste
Ohjaaja Billy Wilder
Käsikirjoittaja Ferenc Molnár (näytelmä)
Billy Wilder
I. A. L. Diamond
Tuottaja Billy Wilder
Pääosat James Cagney
Horst Buchholz
Pamela Tiffin
Arlene Francis
Hanns Lothar
Lilo Pulver
Valmistustiedot
Valmistusmaa Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö Paramount Pictures
Ensi-ilta 1961
Kesto 115 min
Alkuperäiskieli englanti / saksa / venäjä
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Allmovie

Yks', kaks', kolme (engl. One, Two, Three) on vuonna 1961 valmistunut komediaelokuva, jonka ohjasi Billy Wilder. Elokuvassa näyttelevät James Cagney, Horst Buchholz, Pamela Tiffin, Arlene Francis, ja Howard St. John. Elokuva sijoittuu kylmän sodan aikaiseen jaettuun Berliiniin ja siinä pilkataan idän ja lännen erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä sekä saksalaista kansanluonnetta.

Juoniselostus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varoitus:  Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Eletään jaetussa Berliinissä hieman ennen rajan sulkemista. C. R. MacNamara on Coca-Cola Companyn Länsi-Berliinin johtaja joka haaveilee yhtiön Euroopan-johtajan paikasta. Hän neuvottelee venäläisten komissaarien kanssa Coca-Colan myymisestä Neuvostoliittoon ja siinä sivussa pettää kyynistä vaimoaan seksikkään sihteerinsä Ingeborgin kanssa. Yhtiön pääjohtaja lähettää MacNamaran hoiviin Euroopassa vierailevan 17-vuotiaan tyttärensä Scarlettin joka osoittautuu miesten perässä juoksevaksi villikoksi. Kun lomaa on kulunut kaksi kuukautta ja isäukko on kohta tulossa hakemaan Scarlettia, tämä ilmoittaa menneensä salaa naimisiin jäykkäniskaisen itäberliiniläisen kommunistipojan Oton kanssa ja aikovansa muuttaa Moskovaan.

MacNamara antaa parille häälahjaksi Wall Street Journaliin käärityn käkikellon, jossa on käen tilalla pieni Setä Samuli ja joka soittaa "Yankee Doodlea". Kellon sekä Oton moottoripyörään salaa kiinnitetyn provosoivan ilmapallon nähtyään DDR:n poliisi heittää Oton vankilaan amerikkalaisen propagandan levittämisestä. MacNamara luulee ongelmien olevan ohi kunnes paljastuu että Scarlett on raskaana. MacNamara saa Ingeborgin ja konttoripäällikkönsä Schlemmerin (joka paljastuu matkan varrella vanhaksi natsiksi) avulla venäläiset komissaarit hankkimaan Oton pois vankilasta, mutta tämä on nyt leimattu amerikkalaiseksi vakoojaksi eikä rautaesiripun toiselle puolelle ole enää asiaa. Elokuvan kiihkeässä loppujaksossa Otosta muokataan parissa tunnissa unelmavävy: hänet sliipataan aristokraatin näköiseksi, hotellin miestenhuonetta valvova köyhtynyt kreivi adoptoi hänet maksua vastaan ja MacNamara nimittää hänet Berliinin Coca-Cola-tehtaan johtajaksi. Sumutus onnistuu niin hyvin että Scarlettin isä nimittää Oton Euroopan-johtajakseen. MacNamara saa pettymyksekseen siirron osastopäälliköksi Atlantan pääkonttoriin, mikä kuitenkin pelastaa hänen avioliittonsa.

Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näyttelijä Rooli
James Cagney C. R. MacNamara
Arlene Francis Phyllis MacNamara
Pamela Tiffin Scarlett Hazeltine
Horst Buchholtz Otto Ludvig Piffl
Lilo Pulver Fräulein Ingeborg
Hanns Lothar Schlemmer
Ralf Wolter komissaari Borodenko
Peter Capell komissaari Miškin
Leon Askin komissaari Peripetšikoff
Howard St. John Wendell P. Hazeltine

Tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yks’, kaks’, kolmen pohjana on Ferenc Molnárin farssinäytelmä Egy, kettő, három (1929), jonka tapahtumat käsikirjoittajat Billy Wilder ja I. A. L. Diamond siirsivät 1800-luvun porvarispiireistä 1960-luvun jaettuun Berliiniin. Elokuva kuvattiin aidoilla tapahtumapaikoilla Itä- ja Länsi-Berliinissä; Berliinin muurin rakentaminen kuitenkin alkoi kuvausten ollessa vielä käynnissä ja vapaa liikkuminen kaupungissa loppui, joten joitakin ulkokohtauksia piti lavastaa muualle.

Yks’, kaks’, kolmen huumori on nopeaa, terävää ja mitään kunnioittamatonta; Billy Wilderin omien sanojen mukaan hänen tavoitteenaan oli "maailman nopein elokuva". Amerikkalaiset kuvataan kyynisiksi ja rahanahneiksi materialisteiksi. Kommunisteja edustavat toisaalta nuori ja fanaattinen Otto joka saarnaa kapitalismin kuolemaa, toisaalta laiskanpulleat ja korruptoituneet komissaarit. Saksalaiset puolestaan kuvataan kalseiksi äkseeraajiksi ja heidän natsimenneisyydellään vitsaillaan avoimesti, ohjaaja-käsikirjoittajan kotitaustasta huolimatta – juutalainen Wilder pakeni Saksasta 1933 ja hänen vanhempansa kuolivat Auschwitzissa. MacNamaran sotilaallinen konttoripäällikkö Schlemmer paljastuu elokuvan aikana entiseksi SS-mieheksi ja haikailee "vanhoja hyviä aikoja":

MacNamara: ”Schlemmer, montako kertaa olen sanonut, etten halua henkilökunnan nousevan seisomaan kun tulen sisään? He elävät nyt demokratiassa!”
Schlemmer: ”Siinähän ongelma juuri onkin. Vanhaan hyvään aikaan he tekivät mitä käskettiin, nyt he elävät demokratiassa ja tekevät mitä haluavat. Ja he haluavat nousta seisomaan.”

Elokuvan tunnusmusiikkina on Aram Hatšaturjanin Sapelitanssi, joka soi alku- ja lopputekstien ohella useissa vauhdikkaimmista kohtauksista.

Menestys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuva menestyi tuoreeltaan huonosti; kun oikeassa elämässä Neuvostoliitto toimitti ydinaseita Kuubaan ja maailma pelkäsi ydinsotaa, harva nauroi tällaisille repliikeille: "Me toimitamme Kuubaan raketteja, he toimittavat meille sikareita. Sikarit ovat kurjia, mutta niin ovat raketitkin." Ohjaaja Billy Wilder, joka oli pitänyt esikuvanaan Marx-veljesten komedioita, tokaisi: "Heillä oli Chico, Harpo ja Groucho, minulla oli vain Karl. Karl osoittautui vähiten hauskaksi." Myöhemmin Yks’, kaks’, kolmen kulttimaine on tasaisesti kasvanut. Suuren yleisön suosikiksi siitä ei ole koskaan ollut, sillä sen huumorin ymmärtäminen vaatii ainakin perustietämystä kylmän sodan poliittisesta historiasta, ja siinä viljellään muutenkin viittauksia etenkin Saksan ja Yhdysvaltain historiaan.

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuva oli kielletty Suomessa vuosina 1962–1986 poliittisin perustein.[1] Suurimman ongelman muodosti Grand Hotel Potemkin -kohtaus, jossa neuvostokomissaarit juhlivat vodkan voimalla niin riehakkaasti, että Nikita Hruštšovin muotokuva putoaa kehyksistään ja sen alta paljastuu Josif Stalinin kuva. Hruštšov oli vain paria vuotta aikaisemmin tuominnut julkisesti Stalinin ja tämän terrorin.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]