Yhdysvaltain 1. jalkaväkidivisioona

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
1. Jalkaväkidivisioona
1st Infantry Division
1st US Infantry Division.svg
1. jalkaväkidivisioonan tunnus
Toiminnassa 24. toukokuuta 1917 -
Valtio Yhdysvallat
Puolustushaarat Maavoimat
Aselajit Jalkaväki
Koko Divisioona
Tukikohta Fort Riley
Motto "Ei liian vaikeaa tehtävää, ei liian suurta uhrausta - Velvollisuus ennen kaikkea"[1]
Värit Punainen ja sininen
Marssi The Big Red One Song
Maskotti Cairnterrieri Rags, 1917-1931
Sodat ja taistelut Ensimmäinen maailmansota,
Toinen maailmansota,
Vietnamin sota,
Persianlahden sota,
Irakin sota
Komentajat
Nykyinen komentaja Prikaatinkenraali Perry L. Wiggins (17. heinäkuuta 2008 lähtien)
Tunnettuja komentajia Theodore Roosevelt Jr.

Yhdysvaltain 1. jalkaväkidivisioona (eng. 1st Infantry Division, lempinimiltään The Big Red One ja The Fighting First) on Yhdysvaltain armeijan vanhin divisioona. Se on ollut toiminnassa perustamisestaan 1917 lähtien.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The First Expeditionary Division (Ensimmäinen siirtodivisioona) perustettiin 24. toukokuuta 1917. Sen ensimmäiseksi komentajaksi tuli prikaatinkenraali William L. Sibert, joka organisoi divisioonan eri puolilta Yhdysvaltoja New Yorkiin saapuneista yksiköistä. Alkuperäinen järjestys ja varustus koostui kahdesta jalkaväkiprikaatista, joihin molempiin kuului kaksi rykmenttiä, pioneeripataljoona, viestipataljoona, raskaasta kranaatinheitinpatterista, kolmesta kenttätykistörykmentistä koostuvasta kenttätykistöprikaatista, yhdestä ilmalaivueesta ja täydennysprikaatista. Yksikön kokonaisvahvuus oli 18 919 upseeria ja rivimiestä. Tuleva kenraali George S. Patton toimi tuolloin päämajan komendanttina ja järjesteli divisioonan siirtoa Ranskaan.

Ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset yksiköt laivattiin New Yorkista ja Hobokenista, New Jerseystä 14. kesäkuuta 1917. Vuoden loppuun mennessä loput divisioonasta laivattiin St. Nazaireen Ranskaan tai Liverpooliin Isoon-Britanniaan. Englantiin viedyt joukot siirrettiin lyhyen tauon jälkeen Le Havreen ja viimeinen yksikkö saapui St. Nazaireen 22. joulukuuta. Ranskaan saapuneet joukot koottiin harjoitusalueella Gondrecourtissa lukuun ottamatta tykistöä, joka oli Le Valdahonissa.

Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä 4. heinäkuuta 1917, 16. jalkaväkirykmentin 2. pataljoona järjesti Pariisin läpi kulkeneen paraatin lujittaakseen ranskalaisten heikentynyttä taistelutahtoa. La Fayetten haudalla yksi siirtojoukkojen johtajan John J. Pershingin esikuntaupseereista lausui Yhdysvalloissa tunnetun lauseen: "Lafayette, olemme saapuneet!". 8. elokuuta 1917 yksikköä vahvennettiin ja sen kooksi tuli 27 120 upseeria ja miestä.

Aamulla 23. lokakuuta ensimmäinen amerikkalainen tykistön kranaatti ammuttiin kohti saksalaisten linjoja. Kaksi päivää myöhemmin divisioona kärsi ensimmäiset tappionsa.

Viimeisen sotavuoden 1918 huhtikuuhun mennessä uutta taistelutaktiikkaa soveltaneet saksalaiset olivat edenneet nopeasti vain 64 kilometrin päähän Pariisista. Vastatoimena hyökkäykselle divisioona siirrettiin Picardyn sektorille tukemaan väsynyttä ranskalaista 1. armeijaa. Divisioona asettui saksalaisten valtaaman Cantignyn kylän edustalle. 28. jalkaväkirykmentti hyökkäsi kylään ja valtasi sen 45 minuutissa keräten 250 sotavankia. Rykmentti sai sen johdosta lempinimen "Cantignyn mustat leijonat".

Heinäkuussa 1918 divisioona valtasi Soissonsin. Voitto saavutettiin raskaasti, sillä yksikkö menetti 700 miestä kaatuneina ja haavoittuneina. Syyskuussa divisioona auttoi tasoittamaan pullistuman rintamassa St. Mihielin kohdalla. Viimeisen taistelunsa se kävi Meuse-Argonnen metsässä, jossa se eteni seitsemän kilometriä voittaen osia kahdeksasta saksalaisesta divisioonasta. Rauha koitti kesken taistelun tulitauon alkaessa 11. marraskuuta 1918. Tuolloin divisioona oli edennyt Sedaniin amerikkalaisista divisioonista pisimmälle edenneenä. Se oli myös ensimmäinen, joka ylitti Reinjoen miehitettyyn Saksaan. Sodan loppuun mennessä 1. jalkaväkidivisioona oli kärsinyt tappioita 22 668 kaatuneina, kadonneina ja haavoittuneina. Sen riveissä palvelleista viidelle myönnettiin kongressin kunniamerkki.

Divisioonan maskottikoira oli cairnterrieri Rags, jonka divisioona adoptoi vuonna 1917 sen kuolemaan vuonna 1931 asti. Rags teki maineikkaan uroteon sotakoirana Argonnen taistelun aikana, kun se vei tärkeän viestin huolimatta kaasuhyökkäyksestä ja tykkitulesta.

Divisioonan tappiot ensimmäisessä maailmansodassa:
4411 kuollutta
17 201 haavoittunutta
1056 kadonnutta tai haavoihinsa kuollutta

Sotien välinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Divisioona palasi Yhdysvaltoihin syyskuussa 1919 ja sen varustusta ja miesmäärää vähennettiin rauhanajan yksikölle sopivaksi. Se rupesi varustautumaan mahdollista toiseen maailmansotaan osallistumista varten vuoden 1939 lopulla. Divisioonaa vahvistettiin miesmääräisesti, siihen lisättiin uusia rykmenttejä ja pataljoonia sekä pienempiä osastoja.

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Big Red One nousi maihin Vichyn Ranskan hallitseman Algerian Oranissa 8. marraskuuta 1942 osana operaatio Soihtua. Osia divisioonasta oli mukana Tunisian valtaamiseksi käydyissä taisteluissa vuoden 1943 alkupuolen aikana.

Divisioona otti osaa Operaatio Huskyyn, liittoutuneiden maihinnousuun Sisiliaan ja saaren valtaamiseen. Yksikkö nousi maihin Gelassa, jossa parhaiten linnoittautuneet saksalaiset joukot tarjosivat sille kiivaan vastarinnan. Onnistuneen maihinnousun jälkeen divisioona eteni hitaasti Sisilian vuoriston yli yhdessä 45. jalkaväkidivisioonan kanssa. Troinan vuoristokaupungissa se joutui raskaaseen taisteluun saksalaisia joukkoja vastaan. Osa yksiköistä menetti yli puolet vahvuudestaan divisioonan hyökätessä kaupunkiin.

1. jalkaväkidivisioonan E-komppania nousee maihin Normandiassa aamulla 6. kesäkuuta 1944.

Kun Sisilian valtaaminen oli ohi, divisioona siirrettiin Englantiin valmistautumaan Normandian maihinnousuun, joka koitti kesäkuun 6. päivän aamuna 1944. Yksikkö nousi maihin Omaha-rantalohkolla, jossa vastarinta oli raskaimmasta päästä koko operaatiossa. Osa yksiköistä menetti 30 prosenttia tappioina ensimmäisen tunnin aikana. Omaha Beachilta päästyään divisioona varmisti osaltaan Normandian sillanpääaseman valtaamalla Formignyn ja Chaumontin. Se mursi saksalaisrintaman St. Lossa ja hyökkäsi Marignyyn 27. heinäkuuta 1944. Yksikkö ei saanut lepoa, vaan eteni Ranskan halki hyökäten jatkuvasti ja tavoitti Saksan rajan Aachenissa syyskuussa. Divisioona saartoi kaupungin ja valtasi sen suoralla hyökkäyksellä 21. lokakuuta. The Big Red One jatkoi hyökkäämistä Aachenista itään Hurtgenin metsän kautta Rurjoelle. Joulukuun alussa se siirrettiin lepäämään ensimmäisen kerran kuuden kuukauden taistelemisen jälkeen. Lepo jäi lyhyeksi, sillä saksalaiset aloittivat viimeisen suuren offensiivinsa, joka tunnetaan nimellä Ardennien taistelu. Yksikkö taisteli vuodenvaihteen yli tammikuun loppuun ja auttoi osaltaan torjumaan vihollisen suurhyökkäyksen. Helmikuun lopulla divisioona eteni Rurjoen yli, mursi Siegfried-linjan ja eteni Reinjoelle. Se ylitti joen Remagenin sillan kautta ja mursi itsensä sillanpääasemasta osallistuakseen Ruhrin alueen saksalaisten joukkojen piirittämiseen. Divisioona valtasi Paderbornin, eteni Harz-vuorten yli ja oli sodan loppuessa Tšekkoslovakiassa.

Divisioonan tappiot toisessa maailmansodassa:
3616 kuollutta
15 208 haavoittunutta
664 haavoihinsa kuollutta

Kylmä sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pian sodan päättymisen jälkeen entisten liittolaisten välit viilenivät nopeasti. Eurooppa jakautui kahteen osaan, länsiliittoutuneiden miehittämään länteen ja kommunististen maiden itäblokkiin, jota hallitsi käytännössä Neuvostoliitto.

1945-1955[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Korean sodan aikana divisioona oli osa liittoutuneiden miehitysjoukkoja Länsi-Saksassa vartioimassa rautaesiripun läntistä puolta. Divisioona oli vastuussa Nürnbergin sotarikosoikeudenkäyntien vartioinnista ja saattoi seitsemän sotarikollista kärsimään tuomiotaan Spandaun vankilaan Berliiniin. Divisioona siirrettiin takaisin Yhdysvaltoihin 1955.

1955-1965[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Divisioona perusti päämajansa Fort Rileyyn, Kansasiin. Berliinin muurin rakentamisen aiheuttaman kriisin aikoihin 1962 ja 1963 osia divisioonasta käytettiin Berliinissä vahvistamassa paikalla olevaa miehitystä.

Vietnam[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Divisioona osallistui Vietnamin sotaan vuosina 1965-1970. Joukot saapuivat Vietnamiin heinäkuussa 1965 ja kahden viikon kuluessa se jo osallistui ensimmäisiin operaatioihinsa. Vuoden loppuun mennessä se oli ollut mukana kolmessa suuressa sotilasoperaatiossa: Humpissa, Bushmaster I:ssa ja Bushmaster II:ssa.

Vuoden 1966 alussa divisioona osallistui operaatio Marauderiin, operaatio Crimp II:n ja operaatio Rolling Stoneen. Kesällä seurasivat Ap Tau On, Srok Dongin ja Minh Tranhin tien taistelut. Marraskuussa se oli mukana operaatio Attleborossa.

Vuonna 1967 seurasivat operaatio Cedar Falls, operaatio Junction City, operaatio Manhattan ja operaatio Shenandoah II. Lokakuun 17. divisioona kärsi tappioina 58 kaatunutta Ong Thanhin taistelussa.

Viet Kongin Tet-hyökkäys alkoi 30. tammikuuta 1968. Divisioona suojeli tuolloin Tan Son Nhutin lentotukikohtaa. Maaliskuussa divisioona otti osaa operaatio Quyet Thangiin ja huhtikuussa koko konfliktin suurimpaan operaatioon: Toan Thangiin. 13. syyskuuta divisioona menetti komentajansa kenraalimajuri Waren, jonka helikopteri ammuttiin alas.[2] Tilalle astui aiempi varakomentaja kenraalimajuri Orwin C. Talbott.

Vuoden 1969 alkupuoliskon divisioona suoritti aggressiivista tiedustelua ja väijytys-operaatioita, ja oli mukana operaatio Atlas Wedgessa. Loppuvuonna se oli mukana Dong Tien-operaatioissa, joiden tarkoitus oli antaa Etelä-Vietnamin joukoille aktiivisempi osa taisteluissa. Vuoden lopulla divisioona otti osaa "Thunder Roadin" taisteluihin.

Tammikuussa 1970 ilmoitettiin divisioonan siirtyvän takaisin Fort Rileyyn.

Divisioonan tappiot Vietnamissa:
6146 kuollutta
16 019 haavoittunutta
20 vihollisen vangitsemaa sotavankia

Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Persianlahden sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Divisioona osallistui operaatio Aavikkomyrskyyn. Se onnistui murtamaan ensimmäisenä irakilaisten maavoimien puolustuksen ja ottamaan 2600 sotavankia Irakin 26. jalkaväkidivisioonasta. Yksikkö jatkoi hyökkäämistä ja eteni 260 kilometriä reilun sadan tunnin aikana ja otti yhteen 11 irakilaisdivisioonan kanssa. Se tuhosi 550 panssarivaunua, 480 jalkaväenkuljetusvaunua ja otti 11 400 vankia. Helmikuun 28. päivään 1991 mennessä divisioona oli saavuttanut Kuoleman moottoritien estäen irakilaisten paon. Divisioonan 2. prikaati valtasi Safwan kaupungin, jossa aloitettiin väliaikaiset tulitaukoneuvottelut.

Kaksi divisioonan mekanisoitua prikaatia suorittivat myös nk. "puskutraktorihyökkäyksen", jossa panssarivaunuihin asennettujen miinantorjunta-aurojen avulla haudattiin Saddam-linjaa puolustamaan kaivautuneita irakilaissotilaita. Hyökkäyksen avulla saatiin noin 2000 vankia, mutta tuhansien sotilaiden epäillään hautautuneen elävältä.

Vuonna 1996 divisioona siirrettiin Würzburgiin Saksaan.

Bosnia ja Kosovo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Divisioonan 2. prikaati sijoitettiin Bosniaan lokakuussa 1996. Seuraavan vuoden huhtikuussa se vaihdettiin osiin 3. prikaatista ja divisioonan lentoprikaatiin. Osia divisioonasta palveli Kosovossa vuosituhannen vaihteessa. Kosovon sodan aikana kolme sen sotilasta vangittiin serbijoukkojen toimesta, mutta vapautettiin elävänä rauhanneuvottelujen jälkeen. Divisioonan yksikköjä toimi lisäksi rauhanturvaamistehtävissä Kosovossa 2002-2003.

Irakin sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuussa 2003 divisioonan 1. prikaati siirrettiin Fort Rileystä Irakin Ramadiin tukemaan 82. maahanlaskudivisioonaa. Helmikuussa 2004 koko divisioona siirrettiin Irakiin miehitysjoukoiksi ja vuoden kuluttua taas takaisin Saksaan.

Sen jälkeen divisioonaa ja sen osia on liikutettu Irakin, Yhdysvaltojen ja Saksan välillä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Alkup. "No Mission Too Difficult, No Sacrifice Too Great—Duty First"
  2. TIME Magazine obituary.