Who’s Next

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Who’s Next
The Who
Studioalbumin Who’s Next kansikuva
Studioalbumin tiedot
 Nauhoitettu  Olympic Studios, Lontoo; maaliskuu – toukokuu 1971
 Julkaistu Yhdysvaltain lippu 14. elokuuta 1971 [1]
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu 25. elokuuta 1971
 Formaatti LP, CD
 Tuottaja(t) The Who, Glyn Johns
 Tyylilaji hard rock, rock, progressiivinen rock
 Kesto 42.15
 Levy-yhtiö Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Polydor Records
Yhdysvaltain lippu Decca Records
Listasijoitukset

Flag of the United Kingdom.svg Britannia: 1.
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat: 4.

Kts. lisää sijoituksia

The Whon muut julkaisut
Live at Leeds
1970
Who’s Next
1971
Quadrophenia
1973

Who’s Next on The Whon elokuussa 1971 julkaistu viides studioalbumi, jota pidetään yhtenä 1970-luvun hard rockin kulmakivistä sekä usein myös The Whon parhaana albumina.[2] Albumista on olemassa alkuperäisversion lisäksi bonuskappaleita sisältävä remasteroitu CD-versio ja CD-muotoinen Deluxe Edition, jonka tuplapainoksessa toinen levyistä on live-tallenne vuodelta 1971 (Live at the Young Vic).

Who’s Nextin tunnettuimpia kappaleita ovat ”Baba O'Riley”, ”Bargain”, ”Behind Blue Eyes” ja ”Won't Get Fooled Again”.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Who oli julkaissut vuonna 1969 mestariteokseksi tituuleratun Tommy-rockoopperan, jota myytiin maailmanlaajuisesti yli kolme miljoonaa kappaletta. Yhtyeen manageri Kit Lambert sai Universal Picturesin kiinnostumaan ideasta tehdä yhtyeen Tommysta elokuvaversio, mistä The Whon johtajahahmo Pete Townshend kuitenkin kieltäytyi.[3]

Yhtenä Townshendin kieltäytymisen syynä on pidetty sitä, että hänellä oli paljon Tommyakin kunnianhimoisempi teos työstettävänään. Lifehouse oli science fiction -tarina tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa rock vapauttaa maailman valtaapitävien sorrolta. Kyseessä oli eräänlainen muunnelma Aldous Huxleyn teoksesta Uljas uusi maailma, mutta paljon naiivimpi. Lifehousesta oli suunnitelmissa niin tupla-albumi, näyttämöversio, kirja kuin elokuvakin. Albumin äänitys oli tarkoitus tehdä quadrofonisessa eli nelikanavaisessa formaatissa, mikä olisi ollut tuolloin aivan uutta. Yhtye aloitti demojen tekemisen julkaistuaan Live at Leeds -konserttitaltioinnin (1970), mutta Townshend ymmärsi tarvitsevansa Yhdysvaltoihin muuttaneen Kit Lambertin apua projektissa. Sessiot alkoivat Lambertin uusilla Record Plant -studioilla New Yorkissa – siitä huolimatta, että Lambertista sekä rumpali Keith Moonista oli tullut kovien huumausaineiden käyttäjiä, kun taas Townshend käytti itse runsaasti alkoholia. Tämä kaikki vaikutti negatiivisesti nauhoituksiin. The Who palasi Lontooseen sen jälkeen kun humaltunut Townshend oli delirium tremens -kohtauksessa yrittänyt hypätä kymmenennen kerroksen ikkunasta.[3]

Lontooseen palattuaan Townshend otti yhteyttä erityisesti The Rolling Stones -yhtyeen kanssa työskennelleeseen tuottajaan ja äänittäjään Glyn Johnsiin, joka palkattiin Lifehousen nauhoittajaksi ja apulaistuottajaksi. Ensitöikseen Johns kehotti Townshendia tekemään tavallisen albumin Lifehouse-teeman sijaan,[3] vaikka vielä kesäkuussa 1971 kyseisen tupla-albumin teko oli suunnitelmissa – tosin muuttuneella kappalelistalla.[4] Raitistunut Townshend suostui tähän ja The Who aloitti Who’s Nextin äänitykset. Tulisieluisina tunnettujen Johnsin ja Townshendin yhteistyön kestävyyttä epäiltiin, mutta heidän välilleen kasvoi pitkäaikainen työ- ja ystävyyssuhde.[3]

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roger Daltrey ja Pete Townshend Hampurissa elokuussa 1972.

The Who siirtyi Who’s Nextillä monien yllätykseksi kitaravoittoisesta rockista ilmaisuun, jossa syntetisaattorit – erityisesti A.R.P.-syntetisaattori – olivat huomattavassa osassa. Tämä loi albumille omaleimaisen äänimaailman[3] ja oli muutenkin ajalleen radikaali veto. Levyn kaikki kappaleet äänitettiin Olympic-studiolla maaliskuun ja toukokuun 1971 välisenä aikana.[4]

Myös työnteko yhtyeen sisällä muuttui, eikä Pete Townshend enää johtanut yhtyettä "valistuneen itsevaltiaan" ominaisuudessa. Uudesta albumista tuli The Whon neljän jäsenen kollektiivinen aikaansaannos.[3] Solisti Roger Daltreyn kehutut laulusuoritukset ulottuvat ”Won't Get Fooled Againin” raa'asta energiasta ja karjumisesta ”Behind Blue Eyesin” hienotunteisuuteen. Hänen äänensä on katsottu toimineen hyvin myös vaativissa kappaleissa ”Getting in Tune” ja ”The Song Is Over”. Basisti John Entwistle puolestaan tehosti kappaleita omalla runsasfillisellä soitollaan. Hän myös kirjoitti Who’s Nextille hienoimpana pidetyn laulunsa ”My Wife”. Keith Moon soitti rumpujaan aiempaa tarkemmin. Rumpuraitojen äänitykseen panostettiin nyt enemmän, jotta soundista saataisiin edellislevyjä syvempi, selvempi ja voimakkaampi. Pete Townshendin soitto kasvatti hänen arvostustaan kitaristina. Lisäksi hänen pehmeä lauluäänensä loi jyrkän kontrastin Roger Daltreyn lauluun sellaisissa kappaleissa kuin ”Baba O'Riley”, ”Bargain” ja ”The Song Is Over”.[4]

Joitain Lifehouse-projektiin kuuluneita kappaleita julkaistiin myöhemmillä singleillä sekä kokoelma-albumilla Odds & Sods (1974). Näihin kappaleisiin lukeutuvat ”Join Together”, ”Let's See Action”, ”Relay” ja ”Put the Money Down”. Sen sijaan julkaisemattomien kappaleiden ”Time Is Passing” ja ”Mary” masternauhat ovat joko kadonneet tai ovat liian huonokuntoisia.[4]

Yleistä kappaleista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Baba O'Riley” toimii levyn aloituskappaleena. Se muotoutui Pete Townshendin 9-minuuttisesta A.R.P.-syntetisaattoridemosta, joka yhtyeen kanssa uudistettiin lopulliseen muotoonsa. Kappaleesta muodostui livesuosikki ja siinä soittaa viulua Dave Arbus. ”Baba O'Rileyta” seuraavassa ”Bargainissa” Townshend käyttää Gretsch-kitaraa, jonka hän oli saanut lahjaksi Joe Walshilta. Levylle päätyi kappaleen sähköisin versio ja ”Bargain” säilyi pitkään yhtyeen settilistassa. ”Love Ain't for Keeping” nauhoitettiin alun perin hard rock -kappaleena, mutta se työstettiin uudelleen akustisena versiona, jollaisena se myös levylle päätyi. Who’s Nextin julkaisun aikoihin se toimi yhtyeen konserttien avauskappaleena. ”My Wife” on albumin ainoa basisti John Entwistlen säveltämä kappale. Se ei todennäköisesti kuulunut Lifehouse-projektiin. A-puolen päättävässä ”The Song Is Over” -kappaleessa soittaa koskettimia Nicky Hopkins. Kyseinen sävellys ei koskaan ole kuulunut The Whon konserteissa esittämiin kappaleisiin.[4]

B-puolen aloittavassa ”Getting in Tunessa” Nicky Hopkins soittaa pianoa edellisraidan tapaan. ”Going Mobile” kuului Lifehouse-projektiin ollen sen kevyimpiä kappaleita. The Who ei esittänyt sitä koskaan konsertissa. Sen sijaan ”Behind Blue Eyes” pysyi konserttilistassa useita vuosia, ja kappale julkaistiin Yhdysvalloiss amyös singlenä. Who’s Nextille päätyi kappaleen toisena äänitetty versio (ensimmäinen versio löytyy bonuskappaleena albumin vuonna 1995 julkaistulta remasteroidulta painokselta). Kyseisessä varhaisessa versiossa koskettimia soittaa Al Kooper. Levyn päättävä ”Won't Get Fooled Again” oli ensimmäinen kappale, joka työstettiin Glyn Johnsin kanssa. Siitä tuli hitti: kappale nousi Britanniassa singlelistan sijalle 9 ja Yhdysvalloissa sijalle 15. Kappale on soitettu vuodesta 1971 lähtien jokaisessa The Whon konsertissa. Pete Townshendin soittama syntetisaattori editoitiin kappaleeseen hänen erillisesta demostaan.[4]

Julkaisu ja vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Who’s Next nousi 18. syyskuuta 1971 viikoksi brittilistan kärkeen ja Yhdysvalloissa sitä myytiin neljä miljoonaa kappaletta. Myös kriitikot ottivat albumin hyvin vastaan, ja levy lunasti paikkansa 1970-luvun rockin kiistattomana klassikkona. Pete Townshend sen sijaan oli tyytymätön, sillä hän piti lopputulosta vain kompromissialbumina, joka työstettiin suuremman ja kunnianhimoisemman projektin kaaduttua. Myöhemmin Townshend on ollut albumin suhteen positiviisempi ja hän pääsi kaipaamiensa rockoopperoiden pariin jo kahden vuoden kuluttua, kun mod-kultin ympärille rakennettu konseptialbumi Quadrophenia (1973) ilmestyi.[3]

Rolling Stone -lehti on valinnut Who’s Nextin kaikkien aikojen 28. parhaaksi albumiksi. VH1 puolestaan valitsi sen kansikuvan kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi kanneksi ja itse albumin historian 13. parhaaksi.[2]

Listasijoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtio Korkein sijoitus Listaviikot Nousu listalle Lähde
Flag of the United Kingdom.svg Iso-Britannia 1. 18 (Top 50) 11.9.1971 [5]
Flag of France.svg Ranska 2. 8 (Top 10) 7.10.1971 [6]
Flag of the United States.svg Yhdysvallat 4. 1971 [7]
Flag of Australia.svg Australia 4. 20 (Top 20) 30.10.1971 [8][9]
Flag of the Netherlands.svg Alankomaat 4. 12 (Top 20) 11.9.1971 [10]
Flag of Canada.svg Kanada 5. 21.8.1971 [11]
Flag of Norway.svg Norja 6. 14 (Top 20) viikko 18/1971 [12]
Flag of Germany.svg Saksa 8. [13]
Flag of Finland.svg Suomi 10. [3]

Kansikuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Who’s Nextin Ethan A. Russellin ottamassa kansikuvassa yhtyeen jäsenet ovat virtsanneet Sheffieldissä sijaisevan betonijärkäleen päälle. Kuvaa on pidetty The Rolling Stones -tyylisenä iskuna yhteiskunnan moraalisäännöille ja siinä on vaikutteita elokuvasta 2001: Avaruusseikkailu. Kantta on myös pidetty jatkumona vuoden 1969 Woodstock-festivaalin tapahtumille, jossa Pete Townshend oli ajanut aktivisti Abbie Hoffmanin pois lavalta tämän yritettyä pitää yleisölle poliittista puhetta kesken The Whon esityksen.[3]

Alun perin kansikuvaksi ajateltiin kuvaa, jossa peruukkiin ja mustaan korsettiin sonnustautunut rumpali Keith Moon poseerasi ruoska kädessään. Idea kuitenkin hylättiin.[3]

Kappaleet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kaikki kappaleet säveltänyt ja sanoittanut Pete Townshend ellei toisin mainita.

A-puoli

  1. Baba O'Riley – 04:59
  2. Bargain – 05:34
  3. Love Ain't for Keeping – 02:11
  4. My Wife – 03:41 (säv. John Entwistle)
  5. The Song Is Over – 06:16

B-puoli

  1. Getting in Tune – 04:50
  2. Going Mobile – 03:43
  3. Behind Blue Eyes – 03:39
  4. Won't Get Fooled Again – 08:38

Vuoden 1995 remasteroitu CD-versio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1995 remasteroitu versio sisältää alkuperäisen levyn yhdeksän kappaletta sekä seitsemän bonuskappaletta. Levyn aloittava ”Baba O'Riley” on kymmenen sekuntia pidempi tällä versiolla kuin mitä se on alkuperäisellä levyllä tai vuoden 2003 Deluxe-versiossa.

  1. Baba O'Riley – 05:09
  2. Bargain – 05:34
  3. Love Ain't for Keepin' – 02:11
  4. My Wife – 03:41 (säv. John Entwistle)
  5. The Song Is Over – 06:16
  6. Getting in Tune – 04:50
  7. Going Mobile – 03:43
  8. Behind Blue Eyes – 03:39
  9. Won't Get Fooled Again – 08:32
  10. Pure and Easy – 04:22
  11. Baby Don't You Do It – 05:14 (säv. Brian Holland, Lamont Dozier, Edward Holland)
  12. Naked Eye – 05:31
  13. Water – 06:25
  14. Too Much of Anything – 04:25
  15. I Don't Even Know Myself – 04:56
  16. Behind Blue Eyes – 03:28

Vuoden 2003 Deluxe-versio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen levy sisältää alkuperäisen levyn yhdeksän raitaa sekä kuusi bonuskappaletta levytetty New Yorkissa 1971, näistä ”Gettin' in Tune” ja ”Won't Get Fooled Again” ovat ennenjulkaisemattomia.

CD 1[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Baba O'Riley – 04:58
  2. Bargain – 05:33
  3. Love Ain't for Keepin' – 02:10
  4. My Wife – 03:33
  5. The Song Is Over – 06:16
  6. Getting in Tune – 04:48
  7. Going Mobile – 03:42
  8. Behind Blue Eyes – 03:41
  9. Won't Get Fooled Again – 08:31
  10. Baby Don't You Do It – 08:20
  11. Getting in Tune – 06:33
  12. Pure and Easy – 04:31
  13. Love Ain't for Keepin' – 04:03
  14. Behind Blue Eyes – 03:28
  15. Won't Get Fooled Again – 08:46

CD 2[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen levy sisältää live-konsertin Young Vic Theatrissa, Lontoossa 26. huhtikuuta 1971. Kaikki paitsi "Water" ja "Naked Eye" ovat ennen julkaisemattomia.

  1. Love Ain't for Keepin'
  2. Pure and Easy
  3. Young Man Blues
  4. Time is Passing
  5. Behind Blue Eyes
  6. I Don't Even Know Myself
  7. Too Much of Anything
  8. Gettin' in Tune
  9. Bargain
  10. Water
  11. My Generation
  12. (I'm a) Roadrunner
  13. Naked Eye
  14. Won't Get Fooled Again

Kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Roger Daltrey – laulu
  • John Entwistle – bassokitara, vaskipuhaltimet, laulu, piano kappaleessa ”My Wife”
  • Keith Moon – rummut, lyömäsoittimet
  • Pete Townshend – kitara, VCS3-urut, A.R.P.-syntetisaattori, laulu, piano kappaleessa ”Baba O'Riley”

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Albumin vuoden 1995 remasteroidun cd-version tiedot
  2. a b The Who : Who's Next - The Best Album of All-Time?? squidoo.com. Viitattu 6.2.2011. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i j Nyman, Jake: Aution saaren levyt, s. 132-133. Hämeenlinna: Karisto Oy, 1997. ISBN 951-31-0822-8.
  4. a b c d e f Vuonna 1995 julkaistun CD-version kansilehti, Polydor 527 760-2 (kirjoittanut John Atkins)
  5. Chart Stats - The Who - Who's Next chartstats.com. Viitattu 5.2.2011. (englanniksi)
  6. Infodisc : Récapitulatif des Albums par Artiste infodisc.fr. Viitattu 5.2.2011. (ranskaksi)
  7. Who's Next - The Who - Allmusic Allmusic. Viitattu 5.2.2011. (englanniksi)
  8. Go-Set Australian Charts ~ 1971 poparchives.com.au. Viitattu 5.2.2011. (englanniksi)
  9. Go-Set Australian Charts - 11 March 1972 poparchives.com.au. Viitattu 5.2.2011. (englanniksi)
  10. dutchcharts.nl - The Who - Who's Next dutchcharts.nl. Viitattu 6.2.2011. (englanniksi)
  11. Search - RPM - Library and Archives Canada collectionscanada.gc.ca. Viitattu 6.2.2011. (englanniksi)
  12. norwegiancharts.com - The Who - Who's Next norwegiancharts.com. Viitattu 6.2.2011. (englanniksi)
  13. Charts-Surfer: Songsearch charts-surfer.de. Viitattu 6.2.2011. (englanniksi)