Wenzel Anton von Kaunitz

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Wenzel Anton von Kaunitz, Jean-Étienne Liotardin maalaama muotokuva vuodelta 1762.

Wenzel Anton von Kaunitz-Rietberg (2. helmikuuta 1711 Wien27. kesäkuuta 1794 Wien)[1] oli itävaltalainen ruhtinas ja valtiomies, joka toimi Itävallan valtakunnankanslerina vuosina 1753–1792. Hän johti Habsburgien valtakunnan ulkopolitiikkaa ja oli aikansa tärkeimpiä diplomaatteja. Hän teki suoranaisen mullistuksen Euroopan diplomatiassa luodessaan Preussin-vastaisen liiton Itävallan, Ranskan ja Venäjän välille.[2]

Uran alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaunitz kuului alkujaan kirkolliseen säätyyn, mutta ryhtyikin pappisuran sijaan opiskelemaan lakia. Hänet nimitettiin vuonna 1735 jäseneksi valtakunnanhovioikeuteen.[3] Matkusteltuaan Euroopassa Kaunitz siirtyi vuonna 1740 diplomaattiuralle ja sai kaksi vuotta myöhemmin nimityksen lähettilääksi Sardinian hoviin. Vuonna 1744 keisarinna Maria Teresia nimitti hänet Itävallan Alankomaita hallinneen Karl Alexander Lothringenin alaiseksi johtavaksi ministeriksi. Kaunitz johti provinssin hallintoa käytännössä yksin, kunnes Ranskan joukot valtasivat sen.[1]

Vanhan liittojärjestelmän tilalle uusi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaunitz toimi Itävallan edustajana Aachenin rauhankongressissa vuonna 1748. Hänet nimitettiin 1750 suurlähettilääksi Pariisiin ja 1753 valtakunnankansleriksi, minkä jälkeen hän toimi Maria Teresian ja tämän seuraajien tärkeimpänä ulkopoliittisena neuvonantajana neljän vuosikymmenen ajan. Kaunitz asetti tavoitteeksi Euroopan vallitsevan liittojärjestelmän murtamisen. Preussin vastustajana hän halusi Itävallan irtautuvan liittolaisuudesta Englannin ja Hollannin kanssa, jotka suhtautuivat Preussiin ystävällismielisesti, ja rakentaa tilalle liiton Ranskan ja Venäjän kanssa. Vuonna 1756 hän saikin aikaiseksi Itävallan ja Ranskan välisen puolustussopimuksen solmimisen Versaillesissa. Venäjä liittyi siihen seuraavana vuonna. Perinteiset liittosuhteet päälaelleen kääntänyt sopimus oli Kaunitzin suurin diplomaattinen taidonnäyte, ja se jätti Preussin eristyksiin mannermaalla. Seuranneessa seitsenvuotisessa sodassa Preussin kuningas Fredrik II Suuri onnistui kuitenkin pitämään pintansa ja Kaunitz neuvotteli sodan päättäneen Pariisin rauhan vuonna 1763.[1]

Puolan jaot ja poliittinen suunnanmuutos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maria Teresian aviomiehen, Pyhän saksalais-roomalaisen keisari Frans I:n kuolema lisäsi entuudestaan Kaunitzin vaikutusvaltaa Itävallan johdossa. Kaunitz oli mukana Puolan ensimmäisestä jaosta sovittaessa vuonna 1772, ja pyrki nyt liennyttämään Itävallan suhteita Preussiin. Maat joutuivat kuitenkin uudelleen vastakkain Baijerin perimyssodassa vuosina 1778–1779.[1] Itävalta ei saanut koskaan takaisin Preussille menettämäänsä Sleesiaa, mutta Kaunitzin aikana se sai hankittua korvaukseksi Galitsian, Bukovinan ja Innviertelin.[3] Maria Teresian kuoltua valtaan nousi vuonna 1780 hänen poikansa Joosef II, minkä seurauksena Kaunitz menetti pääosan vaikutusvallastaan ja joutui päätöksenteossa taka-alalle. Hänen luomansa kansainvälinen liittojärjestelmä hajosi Ranskan vallankumouksen takia, ja uusi keisari Leopold II pyrki tässä tilanteessa lähentymään Preussia. Ikääntynyt Kaunitz erosi tehtävistään 19. elokuuta 1792.[1]

Sisäpolitiikan muutokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkosuhteiden ohella Kaunitz vaikutti myös sisäpolitiikkaan. Hän perusti Itävaltaan valtioneuvoston vuonna 1760 ja pyrki keskittämään Habsburgien valtakunnan eri osien hallintoa.[1] Hän oli taiteiden, tieteen ja uudenaikaisen koulutuksen suosija. Hänet palkittiin eri ansioistaan vuonna 1764 valtakunnanruhtinaan arvolla. Kaunitz järjesti myös Maria Teresian tyttären Marie Antoinetten avioliiton Ranskan kuningas Ludvig XVI:n kanssa.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Wenzel Anton von Kaunitz (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 13.7.2013.
  2. Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 898. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  3. a b c Nordisk familjebok (1910), s. 1329–1330 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 13.7.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]