Vuoden 1800 konklaavi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Usean kuukauden pattitilanteen jälkeen konklaavi päätyi lopulta Barnaba Chiaramontiin, joka otti paavilliseksi nimekseen Pius VII:n.

Vuosien 1799–1800 konklaavi elin paavin valitseva kardinaalien kokous alkoi paavi Pius VI:n 29. elokuuta 1799 tapahtuneen kuoleman jälkeen ja päättyi Pius VII:n valitsemiseen 14. maaliskuuta 1800. Konklaavi oli monin tavoin poikkeuksellinen, ja se on tälläkin hetkellä viimeisin, jota ei ole pidetty Roomassa. Vuoden 1800 konklaavi pidettiin poliittisista syistä Venetsiassa.

Kirkkovaltio ja Eurooppa konklaavin alkaessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Apenniinien niemimaa ennen Napoleonin sotia. Kuvassa Kirkkovaltio on merkitty keltaisella.

Konklaavin alkaessa Napoleonin sodat eivät olleet vielä alkaneet Euroopassa, mutta Napoléon Bonaparte oli jo vaikutusvaltainen johtohenkilö Ranskassa. Samalla Napoléon oli liittänyt Kirkkovaltion osaksi Ranskan vasallivaltiota Cisalppista tasavaltaa, eikä konklaavin valitsema paavi siis tulisi edeltäjiensä tavoin johtamaan maallista valtiota.

Konklaavin alkaessa ja loppuessa vallitsi paavinistuimen ja Ranskan välillä riita, jonka edellinen paavi Pius VI oli jättänyt seuraajalleen.[1] Riidan juuret piilivät Ranskan suuressa vallankumouksessa, jossa valtaan oli noussut kansalliskokous. Vallankumouksen jälkeinen Ranska oli ollut pahoissa talousvaikeuksissa, jotka oli ratkaistu kansallistamalla kirkon omaisuus. Myöhemmin kansalliskokous oli myös lakkauttanut maan luostarit ja tehnyt kirkon piispoista ja papeista virallisesti ranskalaisia virkamiehiä. Kun kansalliskokous oli vaatinut pappeja ja piispoja vannomaan uskollisuutta Ranskan uudelle perustuslaille ja kirkkojärjestykselle, noin puolet papeista oli kieltäytynyt.

Silloinen paavi Pius VI oli tuominnut kaikki uskollisuutta perustuslaille vannoneet papit ja samalla kansalliskokouksen julistuksen ihmisoikeuksista, mikä oli johtanut siihen, että Ranskan vallankumoushallitus oli katkaissut diplomaattisuhteensa Kirkkovaltioon ja myös miehittänyt Avignonin sotilaallisesti. Ranskan ryhtyessä sotaan muita Euroopan maita vastaan, paavi oli asettunut tukemaan Ranskan vastaista liittoumaa. Ranskan joukot olivat kuitenkin edenneet Italiassa Napoléonin johdolla, ja 15. helmikuuta 1798 Kirkkovaltiolle kuuluva Rooma oli julistettu tasavallaksi. Paavi Pius VI oli vangittu ja kuljetettu pois Roomasta, ja hän oli kuollut vangittuna marttyyrina 1799.

Konklaavin kulku ja uusi paavi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kardinaalit aloittivat kokouksensa 1. joulukuuta 1799. Paikkana oli San Giorgion saarella sijaitseva benediktiiniläisluostari Venetsiassa. Alue kuului silloiselle Itävalta-Unkarille. Taustalla konklaavin pitopaikalle oli se, että ennen kuolemaansa Pius VI oli ohjeistanut kardinaaleja järjestämään konklaavinsa turvallisessa paikassa. Roomaa ei pidetty vuonna 1799 tarpeeksi turvallisena paikkana, sillä alue kuului Napoléonin valta-alueeseen.

Konklaavi kesti yli kolme kuukautta kardinaalien yrittäessä löytää sopivaa ehdokasta. Valinta oli erityisen tärkeä, sillä edellisen paavin kuollessa paavinistuimen uskottiin jo olevan mennyttä ja koko instituution olevan vaarassa hävitä.[2]

Konklaavilla oli kolme pääehdokasta, ja Chiaramonti tuli valituksi usean kuukauden pattitilanteen jälkeen kompromissina. Hän oli paaviksi noustessaan suhteellisen nuori eli vain 58-vuotias, mutta kuulunut jo vuosikymmeniä benediktiineihin, opettanut teologiaa professorina ja hänet tunnettiin lempeänä, kärsivällisenä ja sitkeänä mutta myös päättämättömänä ja epäröivänä.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähdeviitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Heininen s. 84-87
  2. Heininen s. 85
  3. Heininen s. 86
Paavillinen tunnus Paavin valinneet konklaavit 1800-luvulla
1800, 1823, 1829, 1830-1831, 1846, 1878