Vorsklajoen taistelu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vorsklajoen taistelu
Päivämäärä:

5. elokuuta 1399

Paikka:

Vorsklajoki, Ukraina

Lopputulos:

Liettualaisten tappio

Osapuolet

Liettuan suuriruhtinaskunta

Kultainen orda

Komentajat

Vytautas Suuri
Tokhtamysh

Edigu
Temur Qutlugh

Vorsklajoen taistelu oli Liettuan suuriruhtinaskunnan ja Kultaisen ordan välillä käyty taistelu Vorsklajoella Pultavan pohjoispuolella 5. elokuuta 1399. Taistelu oli osa Liettualaisten järjestämää ristiretkeä mongooleja vastaan. Liettualaisia johti suuriruhtinas Vytautas Suuri ja hänen mongoliliittolaisensa Tokhtamysh. Ordaa johti emiiri Edigu ja Temur Qutlugh.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vytautas Suuri.

Alun perin liettualaiset tulivat Ukrainaan Kultaisen ordan kaani Tokhtamyshin pyynnöstä. Tokhtamys oli käynyt sodan Timur Lenkia vastaan ja hävinnyt, jonka takia hän oli nyt paennut Liettuaan.[1] Erään mongoliasiakirjan mukaan hän oli vuonna 1393 pyytänyt Vytautasilta apua saadakseen takaisin valta-asemansa. Vastineeksi avusta hän lupasi antaa liettualaisille Rusin alueen herruuden. Vytautas oli jo aiemmin pyrkinyt laajentamaan Liettuan alueita Rusin alueelle edeltäjänsä Algirdasin tapaan.[2] Vytautas suostui Tokhtamyshin avunpyyntöön ja kokosi sotajoukot, johon kuului liettualaisten lisäksi ruseja, puolalaisia, moldovalaisia ja valakialaisia joukkoja. Saadakseen Saksalaisen ritarikunnan tuen hän solmi ritarikunnan suurmestari Konrad von Jungingenin kanssa Salynasin sopimuksen 12. lokakuuta 1389, jolla hän antoi Samogitian herruuden saksalaisille. Koottu armeija teki sotaretkiä mongolien alueelle vuosina 1397, 1398 ja 1399. Kahden ensimmäisen sotaretken menestyksen takia Vytautas julisti ristiretken mongoleja vastaan ja sai paavi Bonifatius IX:ltä sille siunauksen.[3]

Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vorsklajoen vartta Pultavassa.

Vuonna 1399 valmistauduttiin kolmannelle retkelle mongolien alueelle. Vytautasin armeija ja Tokhtamyshin joukot lähtivät liikkeelle Ordaa kohti Kiovasta seuraten Dneprin vartta. 5. elokuuta 1399 liettualaiset kohtasivat mongolien armeijan Vorsklajoella Pultavasta pohjoiseen.[3] Mongolien Temur Qutlugh ehdotti kolmen päivän tulitaukoja jotta molemmat osapuolet voisivat valmistella joukkonsa taistelua varten. Vytautas suostui ehdotukseen ja mongolit saivat aikaa vahvistuksien tuomiseen paikalle. Vytautas taas rakennutti vaunulinnoituksen, jonka tarkoituksena oli suojella joukkoja ratsuväen hyökkäyksiä vastaan tykkitulella. Taistelun alettua Temur aloitti taktisen vetäytymisen ja hänen onnistui houkutella liettualaiset seuraamaan hänen joukkojaan. Kun liettualaiset olivat riittävän kaukana vaunulinnoituksesta, emiiri Edigun johtamat joukot saartoivat ne takaapäin. Mongolit käyttivät omia tykkejään tuhotakseen liettualaisten ratsuväen samaan aikaan kun he valloittivat taakse jääneen vaunulinnoituksen. Vytautas säästyi hengissä, mutta monet hänen lippunsa alla taistelleet ruhtinaat kuolivat. 50 mukana olleesta ruhtinaasta 20 kuoli taistelussa. Tokhtamysh oli paennut taistelusta.[4]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Voittoisan taistelun jälkeen mongolit valtasivat Kiovan, joka säästyi sen maksettua lunnaat. Mongolit jahtasivat taistelusta paennutta Tokhtamyshiä aina Valko-Venäjän Lutskin seuduille saakka ja surmasivat hänet lopulta muutamaa vuotta myöhemmin. Smolensk ja muutamat muut Liettuan vallan alaiset rusilaiset ruhtinaskunnat kapinoivat ja näitä kukistaessaan Vytautas joutui sotaan vävynsä Moskovan ruhtinas Vasili I kanssa vuosina 1406-1408. Liettualaiset menettivät asemansa Mustanmeren rannikolla ja heidän levittäytymisensä eteläiseen Rusiin pysähtyi. Kultainen orda oli kuitenkin liian heikko pitääkseen vallatut alueet ja Liettuan onnistuikin myöhemmin vallata ne takaisin.[4] Vytautas hyödynsi mongolien häntä vastaan käyttämää taktiikkaa voitokkaassa Tannenbergin taistelussa vuonna 1410[5].

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Charles J. Halperin: Russia and the Golden Horde: the Mongol impact on medieval Russian history, s. 56. Indiana University Press, 1987. ISBN 0-253-35033-6. Google kirjat (viitattu 22.8.2010). (englanniksi)
  2. Kallio 2009, s. 58
  3. a b Kallio 2009, s. 59
  4. a b Kallio 2009, s. 60
  5. Kallio 2009, s. 62