Voittamaton Herkules

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee vuoden 1958 elokuvaa. Samalla nimellä on julkaistu myös Il trionfo di Ercole.
Voittamaton Herkules
Le Fatiche di Ercole
Elokuvan yhdysvaltalainen mainosjuliste.
Elokuvan yhdysvaltalainen mainosjuliste.
Ohjaaja Pietro Francisci
Käsikirjoittaja Ennio de Concini, Pietro Francisci
Tuottaja Frederico Teti
Säveltäjä Enzo Masetti
Kuvaaja Mario Bava
Leikkaaja Mario Serandrei
Lavastaja Flavio Mogherini
Pääosat Steve Reeves, Sylva Koscina
Valmistustiedot
Valmistusmaa Italia
Tuotantoyhtiö Oscar Film, Galatea Film
Ensi-ilta 20. helmikuuta 1958
Kesto 102 min.[1]
Alkuperäiskieli italia
Tuotto 887 500 000 liiraa (Italia)[1]
5 000 000 dollaria (Yhdysvallat)[2]
Seuraaja Herkules ja Lyydian kuningatar
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Voittamattoman Herkuleen ensi-ilta Bostonissa.

Voittamaton Herkules (ital. Le Fatiche di Ercole) on vuonna 1958 julkaistu Pietro Franciscin ohjaama italialainen seikkailuelokuva. Sen päähenkilö on Antiikin Kreikan mytologian sankari Herkules (kreikaksi Herakles), jota esittää amerikkalainen kehonrakentaja Steve Reeves. Elokuva perustuu löyhästi Apollonios Rhodoslaisen kirjoittamaan runoelmaan argonauttien retkestä. Valtavan yleisömenestyksen Italiassa, muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa saanut elokuva aloitti ”peplumelokuvien” sarjan.[3] Reevesin jälkeen monet muutkin kehonrakentajat siirtyivät näyttelemään italialaisiin elokuviin mytologian sankareita.

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvan juoni perustuu löyhästi Apollonios Rhodoslaisen 200-luvulla eaa. kirjoittamaan runoelmaan argonauttien retkestä. Herkules kutsutaan Thessalian Iolkosiin opettamaan paikallisen kuninkaan Peliaan pojalle Iphitukselle sotataitoa. Matkalla hän törmää kuninkaan tyttäreen Ioleen ja rakastuu tähän. Nemean leijona tappaa Herkuleen huostaan uskotun Iphituksen. Rakastunut ja Iphituksen kuolemaa katuva Herkules luopuu kuolemattomuudestaan, surmaa Kreetan härän ja tutustuu Iasoniin.[4][5]

Oikea kruununperijä Iason lähetetään Herkuleen ja argonauttien kanssa noutamaan kultaista taljaa kaukaisesta Kolkhiista. Matkalla he vierailevat Lemnosin saarella, jossa he kohtaavat amatsonien kuningattaren Antean. Kolkhiissa argonautit torjuvat apinamiesten hyökkäyksen ja kukistavat kultaista taljaa vartioivan lohikäärmeen.[5][4]

Herkules ja argonautit palaavat kultainen talja mukanaan Iolkosiin, jossa ilkeä tyranni on anastanut valtaistuimen. Herkules kukistaa tämän sotilaat haudaten heidät Raamatun Simsonin tavoin romahduttamansa palatsin alle. Iasonista tulee kuningas ja Herkules lähtee Iolen kanssa etsimään yhteistä onnea.[5]

Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Steve Reeves  … Herkules  
 Sylva Koscina  … Iole  
 Fabrizio Mioni  … Iason  
 Ivo Garrani  … Pelia  
 Arturo Dominici  … Eurystheus  
 Mimmo Palmara  … Iphitus  
 Lydia Alfonsi  … sibylla  
 Gina Rovere  … amatsoni  
 Luciana Paluzzi  … palvelijatar  
 Gino Mattera  … Orfeus  
 Gabriele Antonini  … Odysseus  
 Gian Paolo Rosmino  … Kheiron  
 Andrea Fantasia  … Laertes  
 Aldo Fiorelli  … Argo  
 Aldo Pini  … Tiphys  
 Willy Colombini  … Polydeukes  
 Fulvio Carrara  … Kastor  
 Guido Martufi  … Iphitus lapsena  
 Paola Quattrini  … Iole lapsena  
 Lilly Granado     
 Afro Poli     
 Romano Barbieri     
 Augusto Belardelli     
 Gianna Maria Canale  … Antea  
 Spartaco Nale  … [6]  

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Voittamaton Herkules on kuvattu Eastmancolor- ja ranskalaista Dyaliscope-laajakangasjärjestelmää käyttäen Tor Caldaran luonnonsuojelualueella, Anzion hiekkarannoilla sekä Rooman Titanus-studioilla ja EUR:in esikaupungissa[4]. Etupäässä Välimeren maisemiin sijoittuvan elokuvan lavastus on melko yksinkertainen moniin muihin lajityypin elokuviin verrattuna[7]. Valaistuksesta ja erikoistehosteista vastasi myöhemmin kauhuelokuvia ohjannut Mario Bava. Musiikin on säveltänyt Enzo Masetti.[4]

Tyyli ja teemat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäisestä italiankielisestä nimestään (”Herkuleen urotyöt”) huolimatta elokuva keskittyy seikkailuelokuvaan paremmin sopivaan argonauttien tarinaan[8] ja tulkitsee varsin vapaasti kreikkalaista mytologiaa[9]. Mr. Universe -kilpailujen voittaja Steve Reeves ei ole taitava näyttelijä, mutta sopii karismaltaan ja ulkoisilta avuiltaan erinomaisesti legendaarisen voimamiehen rooliin[10]. Korostetun ruumiillisuuden ja maskuliinisuuden vastapainona toimii sankarin pyrkimys inhimillisyyteen sekä rakkaustarina jugoslavialaissyntyisen Sylva Koscinan esittämän Iolen kanssa[9][4].

Vastaanotto ja vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuva oli valtava kaupallinen menestys Italiassa ja muualla Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa[11]. Italiassa sen tuotto oli lähes 900 miljoonaa liiraa, ja elokuvaliput maksoivat 600–1 000 liiraa kappale. Amerikkalainen tuottaja Joseph E. Levine osti elokuvan oikeudet 120 000 dollarilla. Hän käytti miljoonan sen mainostamiseen, mutta sai sijoituksensa viisinkertaisesti takaisin. Yhdysvalloissa elokuvan näki noin 24 miljoonaa katsojaa yli 11 000 teatterissa ja sen kokonaistuotto oli 18 miljoonaa dollaria. Franciscin, Reevesin ja Levinen menestystä jatkoi seuraavana vuonna julkaistu jatko-osa Herkules ja Lyydian kuningatar,[12] jota on pidetty edeltäjäänsä parempana[4].

Voittamaton Herkules aloitti lähes kahdensadan peplum-elokuvan sarjan, joka jatkui vuoteen 1964 saakka, jolloin lajityypin korvasi italialainen spagettiwestern. Menestyksekkään näyttelijänuran tehneen Steve Reevesin esimerkkiä seurasi joukko muskelimiehiä kuten Reg Park, Gordon Scott, Brad Harris, Dan Vadis, Alan Steel ja Kirk Morris,[13] joiden esittämistä päähenkilöistä käytettiin vaihtelevasti nimiä Herkules, Goljat, Ursus, Simson tai Maciste[10]. Reevesin esittämä Herkules jäljittelijöineen levitti uudenlaista maskuliinista mieskuvaa, herätti kiinnostusta kehonrakennusta kohtaan ja vaikutti homoseksuaalien alakulttuurien esteettisiin käsityksiin[14].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bondanella, Peter: A History of Italian Cinema. New York: Continuum International Publishing Group, 2009. ISBN 978-1441160690.
  • Hughes, Howard: Cinema Italiano: The Complete Guide from Classics to Cult. London, New York: I. B. Tauris, 2011. ISBN 978-1848856080.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Chiti, Roberto; Poppi, Roberto: Dizionario del cinema italiano: I film dal 1945 al 1959, s. 150. Roma: Gremese, 1991. ISBN 88-7605-548-7.
  2. DBCult Movie Database Viitattu 28.12.2012. (englanniksi)
  3. Hughes, s. 17–18.
  4. a b c d e f Hughes, s. 18–19.
  5. a b c Bondanella, s. 168.
  6. Anica: Archivio del Cinema Italiano Viitattu 23.4.2014. (italiaksi)
  7. Bondanella, s. 169.
  8. Bondanella, s. 167–168.
  9. a b Elley, Derek: The Epic Film, s. 55. London: Routledge & Kegan Paul, 1984. ISBN 0-7100-9656-9.
  10. a b Hughes, s. 17.
  11. Cornelius, Michael G. (ed.): Of Muscles and Men: Essays on the Sword and Sandal Films, s. 4. Jefferson, North Carolina, and London: McFarland & Company, 2011. ISBN 978-0-7864-6162-2.
  12. Bondanella, s. 167, 169.
  13. Bondanella, s. 163–166
  14. Esim. Porter, James I. (ed.): Constructions of the Classical Body, s. 368–373. Ann Arbor: University of Michigan Press, 2002. ISBN 0-472-08779-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]