Viron kongressi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Viron kongressi oli 24. helmikuuta 1990 valittu Viron tasavallan kansalaisten valitsema yli 500 henkinen edustajisto. Ensi vaiheessa siihen kuului 499 Viron kansalaisista valittua ja 43 kansalaisuuden hakeneiden joukosta valittua edustajaa. Toimeenpanevana elimenä oli 55 jäseninen Viron komitea, jonka puheenjohtajana toimi Tunne Kelam. Viron komitean jäsenistä kaksikolmasosaa oli kansallisradikaaleja toisin kuin silloinen Korkein neuvosto, jossa Kansanrintamalla ja entisillä Viron kommunistipuolueen edustajilla oli vahva asema.

Viron kongressin perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron kongressin ensimmäinen istunto järjestettiin 11. -12. maaliskuuta 1990. Tallinnan Estonia-konserttisalissa. Se päätti palauttaa Viron tasavallan oikeudellisen jatkuvuuden perusteella. Tilaisuuteen oli lähettänyt tervehdyksensä Heinrich Mark, joka toimi Viron silloisen pakolaishallituksen päämiehenä. Vuoden 1990 keväällä Viroon muodostui siten kaksi itsenäisyyden palauttamisesta kilpailevaa keskusta, jotka oli valinnut suurelta osin yksi ja sama kansa. Toinen oli Korkein neuvosto ja toinen Viron kongressi.

Jännitettä Korkeimman neuvoston kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron kongressi piti itseään ainoana laillisena edustajistona Virossa. Korkeimman neuvoston vaalit pidetään maaliskuussa 1990. Poliittinen aloite siirtyy näin Korkeimmalle neuvostolle, jossa Kansanrintamalla on vahva asema. Vastakkainasettelu Viron kongressin ja Kansanrintaman välillä kärjistyy lokakuussa 1990. Sen seurauksena kansanrintamalaiset jäsenet marssivat ulos Viron kongressin istunnosta. [1]

Maaliskuussa 1991 Korkeimman neuvoston järjestämää kansanäänestystä, jossa kysyttiin itsenäisyydestä, Viron kongressi ei tukenut, koska sellaiseen kysymykseen ei sen mielestä ollut tarvetta. Oikeudellinen jatkuvuus perustui vuoden 1938 perustuslakiin.[2]

Kun itsenäisyysjulistus 20. elokuuta 1991 annettiin, sen yhteydessä sovittiin, että perustuslakia ryhtyy valmistelemaan edustajisto, jossa on 30 edustajaa Korkeimmasta neuvostosta ja 30 Viron kongressista. Viron kongressin tavoitteena oli siinä yhteydessä saada vuoden 1938 kansalaisuuslaki voimaan niin vähin muutoksin kuin mahdollista. Vuoden 1938 perustuslaissa oli leimaa antavana myös presidenttivaltaisuus. Siitä ei niinkään tullut kiistakysymystä, vaan kansalaisuuslaista. Kompromissiksi sovittiin, että perustuslakiehdotuksen kansanäänestyksen yhteydessä kysytään mielipidettä kansalaisuutta anoneiden äänioikeudesta. Perustuslaki hyväksyttiin keskuun 28. päivän 1992 äänestyksessä, mutta äänioikeuden antaminen ei-kansalaisille hylättiin.[3]

Viron kongressin lopetus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron kongressi koki tehtävänsä täyttyneen 2,5 vuoden jälkeen, kun uusi itsenäisen Viron tasavallan riigikogu oli valittu. Viimeisen eli kymmenennen istuntonsa Viron kongressi piti 3. lokakuuta 1992. Päätöstilaisuudessa puhunut uusi presidentti Lennart Meri pelkisti Viron kongressin kansallisen merkityksen toteamalla, että "ilman sen luomia uusia ajatuksia ja tuomia uusia asenteita hän ei voisi olla vuonna 1992 korkeimman neuvoston puhemistön puhemiehen vastaehdokas presidentinvaalissa". Lisäksi hän totesi, että "Viron kongressin toiminta oli "Viron kaipuu", "Viron Pohjantähti", joka siirtymäkauden epävarmoissa oloissa näytti päämäärän, jota kohti pyrimme".

Muita kommentteja antoi riigikogun varapuhemieksi valittu Viron komitean puhemies Tunne Kelam, joka julisti loppupuheenvuorossan, että "Viron kongressin saavutus oli historiallisen Viron tasavallan palauttaminen". Toinen kongressin johtajista, entinen poliittinen vanki Enn Tarto puolestaan piti Viron kongressin suurimpana saavutuksena sitä, että "se jatkaa toimintaa riigikogussa". Samaa painotti myös Mart Laar, voittaneen vaaliliiton johtaja ja pääministeri, kun hän Viron kongressin päätösistunnossa pitämässään puheessa julisti, että riigikogun vaalit merkitsivät Viron kongressin ajaman linjan voittoa Viron politiikassa.[4]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Rein Veidemann: Viron kongressi oppositiosta valtaan. Sanomalehti Kaleva, lokakuu 1992.
  2. Rein Veidemann: Viron itsenäisyyden ehdoton perustelu. Sanomalehti Kaleva, 13. helmikuuta 1991.
  3. Helena Kinnunen: Viron uuden perustuslain valmistelu loppusuoralla. Helsingin Sanomat, 15. joulukuuta 1991.
  4. Antti Sarasmo: Viron Kongressi piti viimeisen istuntonsa. Sanomalehti Kaleva, 3. lokakuuta 1992.