Viron kirjallisuus

Viron kirjallisuudella (vir. eesti kirjandus) tarkoitetaan Virossa painettuja kirjoja ja muita painotuotteita. Pääasiassa kirjoituskielenä on viro, mutta varhaisempina aikoina on käytetty runsaasti saksaa ja latinaa.

1800-luku

Viron kirjallisuus syntyi samoihin aikoihin kuin Suomen kirjallisuuskin: 1800-luvun kansallisuusaatteen aallonharjalla. Monenlaista kirjallista elämää oli ollut toki tätä ennenkin, mutta se oli ollut pääasiassa saksan- tai latinankielistä. Vasta kansallinen herääminen synnytti varsinaisen virolaisen kirjallisuuden.

Ensimmäisen virolaisen kirjailijan arvonimi on annettu nuorena kuolleelle Kristjan Jaak Petersonille. Hänen kirjallinen tuotantonsa jäi suppeaksi: Kristjan Jaak menehtyi tuberkuloosiin ollessaan vasta 21-vuotias. Silti hänen katsotaan olleen edelläkävijä alallaan: Kristjan Jaakin syntymäpäivä, 14. maaliskuuta, on virolaisen kirjallisuuden päivä. Hänen patsaansa seisoo Tarton Toomemäellä.

Kristjan Jaak Peterson aloitti opinnot Tarton yliopistossa vuonna 1819. Kielivirtuoosina pidetty Kristjan Jaak opiskeli latinaa, hepreaa ja kaldeaa, mutta hallitsi täydellisesti myös monia muita kieliä. Tästä osoituksena Kristfried Gananderin suomalaista mytologiaa käsittelevän teoksen kääntäminen ruotsista saksaan. Viron kielestä hän kirjoitti artikkeleita Johann Heinrich Rosenplänterin kirjalliseen aikakauslehteen nimeltä "Beiträge zur genauern Kenntniss der ehstnischen Sprache", jossa hän esitti ajatuksen viron kielen sopivuudesta kaunokirjallisuuden kieleksi.

Runoja Kristjan Jaak Petersonilta on säilynyt 25, joista kolme on saksaksi, loput ovat vironkielisiä. Kristjan Jaakin kuoleman jälkeen runot pysyivät pitkään tuntemattomina, käytännössä aina vuoteen 1901 asti, jolloin ne löydettiin Viron sivistysseuran (vir. Õpetatud Eesti Selts) arkistoista.

Merkittävää osaa kansallisessa heräämisessä näytteli Viron kansalliseepos Kalevipoeg. Ajatuksen oman eepoksen kokoamisesta esitti Friedrich Robert Faehlmann jo vuonna 1839, mutta hän itse ei ehtinyt nähdä suunnitelman toteutuvan elinaikanaan. Faehlmannin aloittaman runojen keräämisen vei loppuun Friedrich Reinhold Kreutzwald ja Kalevipoeg ilmestyi vuonna 1953.

Teoksella on runsaasti yhtymäkohtia Kalevalaan. Osittain siksi, että molemmat ammentavat yhteisestä itämerensuomalaisesta kansanperinteestä, osittain siksi että Kalevala oli Kalevipoegin vahva esikuva. Eepos on kirjoitettu kalevalamitassa (vir. regivärss).

1900-luvun alku

1900-luvun alussa kirjallinen elämä vilkastui, ja ulkomaiset modernit vaikutteet saapuivat Viroon. Kirjallisen elämän keskiössä oli Noor-Eesti-ryhmä (suom. Nuori Viro). Sen keskeisiä kirjailijoita olivat Gustav Suits ja Friedebert Tuglas. Kuten suomalaisen Tulenkantajat-ryhmän, Noor-Eestiläistenkin henki oli "ikkunat auki Eurooppaan".

Noor-Eestin seuraajana voidaan pitää Siuru-ryhmää. Siurun runoilijoiden, kuten Marie Underin ja Henrik Visnapuun runous oli ekspressionistista ja nooreestiläisiä tunteellisempaa.

A. H. Tammsaaren viisiosainen eepos Totuus ja oikeus ilmestyi vuosina 1926–1933. Tämä psykologis-realistinen romaani käsittelee virolaista yhteiskuntaa ja kansallisia aiheita talonpoikaisessa miljöössä. Teosta pidetään virolaisen kirjallisuuden kulmakivenä.

1900-luvun loppupuoli

Merkittäviä kirjailijoita 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla olivat mm.

• Jaan Kaplinski
• Jaan Kross
• Lennart Meri
• Mati Unt
• Mats Traat
• Arvo Valton

Oma näkökulmansa aikakaudesta oli Ruotsin virolaisilla, jotka sivusta seurasivat vapautensa menettänyttä kotimaata. Ruotsin-pakolaisia olivat kirjailijat Gustav Suits, Marie Under, Bernard Kangro, Karl Ristikivi, August Gailit, August Mälk, Artur Adson, Henrik Visnapuu, Ivar Ivask, Ain Kalmus, Helga Nõu, Enn Nõu, Valev Uibopuu, Johannes Aavik, Arno Vihalemm, Kalju Lepik, Ivar Grünthal, Hellar Grabbi, Ilmar Laaban, Arved Viirlaid, Liidia Tuulse, Salme Ekbaum, Gert Helbemäe, Arvo Mägi, Harri Asi, Raimond Kolk ja Albert Kivikas.

Uudelleen itsenäistymisen jälkeinen aika

Merkittäviä virolaisia nykykirjailijoita:

Tiit Aleksejev Maimu Berg fs (oikea nimi Indrek Mesikepp) Mehis Heinsaar Ülle Kahusk Kauksi Ülle Doris Kareva Jan Kaus Kaur Kender Sven Kivisildnik

Andrus Kivirähk Kadri Kõusaar Hasso Krull Asko Künnap Viivi Luik Ene Mihkelson Mihkel Mutt Eeva Park Toomas Raudam

Jürgen Rooste Olavi Ruitlane Mari Saat Peeter Sauter Karl Martin Sinijärv Mats Traat Tõnu Õnnepalu (Emil Tode)

Uudelleen itsenäistymisen jälkeen kesti jonkin aikaa ennen kuin kirjallisuus alkoi toipua. Ensimmäisenä kirjoittivat historiantutkijat, sitten kehittyi omaelämäkerrallisen dokumentaarisen kirjallisuuden laji. Runous toipui vähitellen, ja kaunokirjallinen proosa myöhemmin, varsinaisesti vasta kun uusi sukupolvi alkoi teoksissaan käsitellä neuvostoaikaa neutraalimmasta näkökulmasta. Vanhempi polvi oli tottunut sensuuriin eikä pystynyt vapautumaan mallista vapauden tultuakaan. Suhtautumista kaunokirjallisuuteen sävytti 2010-luvulla edelleen dokumentaarisuuden vaatimus, ja faktojen epätarkkuudesta huomautettiin kerkeästi.

Vaikenemisen kulttuuria käsittelee syksyllä 2016 ilmestyneessä romaanissaan kirjailija Kätlin Kaldmaa. Hän kirjoittaa lapsen näkökulmasta, koska lapsi kysyy ja ihmettelee luontevasti. Aihetta käsitelleitä muita kirjailijoita ovat Jan Kaus, Maarja Pärtna ja Kai Aareleid, vanhemmasta kirjailijapolvesta myös Ene Mihkelson on kyennyt käsittelemään sukunsa vaiheita suorasukaisesti.

Kirjallisuutta

• Nirk, Endel: Viron kirjallisuus. (Alkuteos: Eesti kirjandus, 1983.) Suomentanut Eva Lille. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1986. ISBN 951-717-443-8.
• Hasselblatt, Cornelius: Geschichte der estnischen Literatur. Berlin – New York: Walter de Gruyter, 2006. ISBN 3-11-018025-1.
• Kärki, Joni: Virolaisia nykykirjailijoita BTJ Kustannus 2007 Helsinki ISBN 978-951-692-707-0
• Eestin runotar: virolaisen lyriikan antologia, (toim. Elsa Haavio) WSOY 1940

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Viron kirjallisuus Wikimedia Commonsissa