Viron sosialistinen neuvostotasavalta

Wikipedia
Ohjattu sivulta Viron SNT
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Eesti Nõukogude Sotsialistlik Vabariik
Эстонская Советская Социалистическая Республика
Estonskaja Sovetskaja Sotsialistitšeskaja Respublika
19401941
19441991
Flag of Estonian SSR.svg   Emblem of the Estonian SSR.svg
Lippu Vaakuna
Viron SNT:n sijainti
Viron SNT:n sijainti Neuvostoliiton kartalla.
Osa Neuvostoliittoa
Korkeimman neuvoston puheenjohtaja Arnold Rüütel (itsenäistymisen hetkellä)
Pääkaupunki Tallinna
Pinta-ala 45 226 km² (13. sijalla Neuvostoliitossa), josta sisävesiä 4,56%
Väkiluku
 –väestötiheys
1 565 662
31,6/km² / km²
Virallinen kieli viro ja venäjä (de facto)
Yleisimmät kielet viro ja venäjä
Valuutta rupla (viroksi rubla, ven. ру́бль, rublʹ) = kopeekka (viroksi kopikas, ven. копе́йка, kopeika) (SUR)
Aikavyöhyke UTC+3
Edeltäjä(t) Viro
Seuraaja(t) Viro
Motto Kõigi maade proletaarlased, ühinege!
Kansallislaulu Eesti Nõukogude Sotsialistliku Vabariigi hümn

Viron sosialistinen neuvostotasavalta, lyhenteeltä Viron SNT (suomeksi myös Eestin sosialistinen neuvostotasavalta tai Eestin SNT, viroksi Eesti Nõukogude Sotsialistlik Vabariik, Eesti NSV, ENSV, ven. Эсто́нская Сове́тская Социалисти́ческая Респу́блика, Эсто́нская ССР, ЭССР, Estonskaja Sovetskaja Sotsialistitšeskaja Respublika, Estonskaja SSR, ESSR), oli Viron valtioalueelle 6. elokuuta 1940 muodostettu Neuvostoliiton jäsentasavalta.

Nimitys otettiin käyttöön jo 21. heinäkuuta ennen 5. elokuuta tapahtunutta Neuvostoliittoon yhdistymistä, kun Neuvostoliiton tukemat kommunistit julistettiin 14.–15. heinäkuuta järjestettyjen vaalien voittajiksi.

Alue oli toisen maailmansodan aikana Saksan hallussa 19411944, jolloin sitä kutsuttiin Viron päähallintopiiriksi (saks. Generalbezirk Estland) ja se määriteltiin osaksi Ostlandin valtakunnankomissariaattia (Reichskommissariat Ostland). Vuonna 1944 alue palautui neuvostohallinnon piiriin. Vuonna 1991 maa itsenäistyi jälleen Viron tasavallaksi.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron työkansan kommuuni sai vuonna 1968 Neuvosto-liitossa postimerkin, kun oli kulunut 50 vuotta sen perustamisesta.

Neuvosto-Viron aatteelliset juuret ovat keisarillisen Venäjän hajoamisen jälkeisessä ajassa. Viron kuvernementti oli saanut Venäjän väliaikaiselta hallitukselta laajan itsehallinnon 30. maaliskuuta 1917. Kesän ja syksyn 1917 aikana bolševikkien kannatus kasvoi niin Venäjällä kuin myös Virossa. Venäjällä valta siirtyi bolševikeille 7. marraskuuta Pietarissa tehdyssä vallankaappauksessa. Virossa samanaikaisesti oli perustettu Vironmaan sotilaallinen vallankumouskomitea, jonka johtohenkilöihin kuului venäläisten lisäksi m.m. saarenmaalainen Viktor Kingissepp. He ottivat vallan Tallinnassa kuvernettikomissaarilta. Sotilaallisen vallankumouskomitena lisäksi keskeisessä roolissa bolševikeilla oli neuvostojen toimeenpaneva komitea johtajanaan Jaan Aanvelt. Bolševikkivalta kesti aina helmikuuhun 1918, jolloin maahan tunkeutui keisarillisen Saksan joukot. Vaikka valta oli ollut bolševikeilla, porvarilliset virolaiset toimivat samanaikaisesti aktiivisti oman virolaisvaltion puolesta. Porvarillisten kannatus kasvoi bolševikkivallan aikana. He perustivat saksalaisten tunkeutuessa Viroon Viron tasavallan antaen itsenäisyysjulistuksen 24, helmikuuta 1918. Kumpikaan virolaisosapuoli, porvarilliset tai bolševikit, ei valtaa kuitenkaan saanut, vaan vallankäyttäjä oli Viroa miehittänyt keisarillisen Saksan armeija. [1]

Kun ensimmäisen maailmansodan päättänyt aseleposopimus oli allekirjoitettu 11. marraskuuta 1918, Viroa miehittäneet keisarillisen Saksan joukot poistuivat maasta. Heidän valtaansa oli kestänyt yhdeksän kuukautta. Taistelu vallasta puhkesi jälleen Virossa. Toisena vallasta taistelevana osapuolena oli Venäjän bolševikkien tukemat virolaiset kommunistit, jotka hyökkäsivät Viroon puna-armeijan kanssa perustaen valloittamassaan Narvassa 28. marraskuuta 1918 Viron työkansan kommuunin. Työkansan kommuuni hävisi kuitenkin taistelun Virosta kesään 1919 mennessä. Tätä jaksoa neuvostohistoria piti kuitenkin Neuvosto-Viron lähtökohtana. Ensimmäinen porvarillisen Viron itsenäisyysjakso 1918-1940 oli tämän ajattelun mukaan vain väliaikainen. [2]

Viron tasavallan itsenäisyyden menetys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan ja Neuvostoliiton ulkoministerien von Ribbentropin ja Molotovin solmima hyökkäämättömyyssopimus salaisine lisäpöytäkirjoineen johti toisen maailmansodan syttymiseen ja pakotti Baltian maita ml. Viron myöntämään sotilastukikohtia alueeltaan Neuvostoliiton puna-armeijalle 28. syyskuuta 1939 solmitulla sopimuksella. Tukikohtakautta jatkui kesään 1940. [3]

Ranskan luhistuttua Saksan hyökkäykseen touko-kesäkussa 1940 Neuvostoliitto päätti käyttää hyväkseen Molotovin-Ribbentropin sopimuksen salaista lisäpöytäkirjasopimusta Baltian maiden suhteen. Kesäkuun 16. päivä 1940 Molotov esitti Virolle uhkavaatimuksen, jossa vaadittiin "Viron perustettavaksi uusi hallitus, jolla on kykyä ja halua taata Neuvostoliiton ja Viron keskinäinen avunantosopimuksen rehellinen täyttäminen" ja "varmistaa Neuvostoliiton joukoille heti vapaa kulku Viron tärkeimpien keskusten haltuunottamiseksi".

Neuvostoliiton miehitystoimenpiteitä Tallinnaan tuli 19. kesäkuuta 1940 johtamaan kenraalieversti Andrei Ždanov, Neuvostoliiton politbyronjäsen ja yksi Stalinin lähimmistä miehistä. Neuvostoliiton edustajien ja sotilaallisen painostuksen seurauksena Viroon nimitettiin uusi lääkäri ja runoilija Johannes Varesin johtama hallitus n.s. "kansanhallitus", jonka kaikki ministerit olivat Ždanovin valitsemia. Silloisen Viron presidentin Konstantin Pätsin oli hyväksyttävä nimitys sellaisenaan.

Uuden hallituksen ensimmäisiä töitä oli vanhan porvarillisen Viron järjestöjen lakkauttaminen. Neuvostoliiton edustajien painostamana Päts määräsi uudet parlamenttivaalit pidettäväksi kymmenen päivän kuluessa vastoin perustuslakia, joka olisi edellyttänyt 35 päivän valmisteluaikaa. Vastalaillistettu Viron kommunistinen puolue ja muut uudet n.s. "demokraattiset" järjestöt muodostivat vaaliliiton, Viron työkansan liitto. Siitä tuli ainoa sallittu vaaliliitto 14. ja 15. heinäkuuta järjestetyissä vaaleissa. Viralliset tulokset osoittivat, että 84,1 prosenttia äänioikeutetuista osallistui äänestykseen ja 92,8 prosenttia heistä antoi äänensä Viron työkansan liiton ehdokkaille. Aikalaistodistukset puhuvat kuitenkin toista äänestysvilkkaudesta. Lisäksi tulokset olivat osaksi väärennettyjä. [4]

Tallinnan työläisurheilijat riikivolikogun vaalien jälkeisessä mielenosoituksessa, jossa vaadittiin Viron liittymistä Neuvostoliittoon. Tämän tyyppisiä mielenosoituksia järjestettiin Neuvostoliiton organisoimana luomaan kuvaa virolaisten omasta halusta liittyä Neuvostoliittoon.

Uusi parlamentti eli riigivolikogu kokoontui 21.-23. heinäkuuta ja ryhtyi välittömästi seuraaviin kauaskantoisiin toimiin:

  • julisti Viron neuvostotasavallaksi,
  • ilmoitti Viron halusta tulla Neuvostoliiton osatasavallaksi,
  • julisti, että kaikki maa kuuluu kansalle kokonaisuudessaan,
  • kansallisti pankit ja suurteollisuuden.

Näin oli syntynyt Neuvosto-Viro. Viron kommunistisesta puolueesta tuli ainoa puolue. Presidentti Päts pakotettiin eroamaan 22. heinäkuuta, ja pääministeri Vares ryhtyi hoitamaan hänen tehtäviään. Riikivolikogu sääti Neuvosto-Virolle 25. elokuuta 1940 perustuslain, joka oli Neuvostoliiton vuoden 1936 perustuslain kopio. Samanaikaisesti riikivolikogu muutettiin Neuvosto-Viron väliaikaiseksi korkeimmaksi neuvostoksi. Heinäkuun lopulla alettiin vangita Viron tasavallan poliittisia ja sotilasjohtajia.[5]

Vuoden 1941 helmikuussa Viron kommunistipuolueen ensimmäinen sihteeri Karl Säre esitti puolueen kongressissa seuraavan kommunistisen näkemyksen neuvostovallan synnystä Virossa kesällä 1940: [6]

»Paljastettuaan Viron porvariston vehkeilyt SNTL:n hallitus esitti 17. kesäkuuta 1940 vaatimuksen SNTL:lle ystävällismielisen hallituksen muodostamisesta Viroon ja työläisten ja talonpoikien puna-armeijan lisäjoukkojen sijoittamiseksi Viron alueelle. Pätsin-Laidonerin klikki kuitenkin kieltäytyi suostumasta SNTL:n ehdotuksiin. Sen jälkeen Viron kommunistinen puolue kääntyi Viron työtätekevän kansan puoleen ja vetosi, että se kukistaisi sotaprovokaattoreiden hallituksen ja muodostaisi SNTL:lle ystävällismielisen hallituksen.»

Neuvostokauden alkuajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton korkein neuvosto hyväksyi 6. elokuuta 1940 neuvostotasavallan anomuksen liittyä Neuvostoliittoon, jolloin siitä tuli yksi Neuvostoliiton kuudestatoista neuvostotasavallasta.

Viroa alettiin muuttaa kommunistiseksi. Suuryrityksiä kansallistettiin, maita ja rakennuksia takavarikoitiin valtiolle. 24. marraskuuta Viron kruunu korvattiin ruplalla. 15. tammikuuta 1941 pankkitalletukset kansallistettiin. Kesällä 1941 järjestettiin ensimmäinen joukkokyyditys Virosta Siperiaan, noin 10 000 henkeä.[7]

Myös hallintojärjestelmää alettiin uudistaa. Yliopistojen ja kulttuurielämän johtajia vaihdatettiin. Hallintoelimiin asetettiin venäjänvirolaisia kommunisteja, jotka olivat saaneet koulutuksensa Neuvostoliitossa. Saksankielinen väestö siirrettiin Saksaan.

Viron neuvostotasavallan perustamisen jälkeen maan ainoa sallittu puolue oli Viron kommunistinen puolue. Kommunistisen puolueen pääsihteeri eli ensimmäinen sihteeri oli käytännössä tasavallan johtaja, vaikka esimerkiksi presidentin virkakin oli olemassa. Ensimmäisen neuvostokauden ajan 1940-1941 puolueen pääsihteeri oli Karl Säre.

Viron päähallintopiiri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Viron päähallintopiiri

Toisen maailmansodan aikana vuodesta 1941 vuoteen 1944 Viroa miehitti Saksa ja muodosti siitä Viron päähallintopiirin. Sen jälkeen alue palautui Neuvostoliiton hallintaan.

Toisen maailmansodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostovalta on palannut Viroon. Aiheesta Neuvostoliiton postilaitos julkaisee vuonna 1947 Neuvosto-Viron vaakunalla varustetun postimerkin.

Viron yhteiskuntajärjestelmän muuttamista neuvostoliittolaiseksi jatkettiin. Syyskuussa 1947 perustettiin Viron ensimmäinen kolhoosi. Koulunkäynti Virossa 1940-luvulla oli paljolti samankaltaista kuin ennen neuvostovaltaa; kommmunistinen propaganda tuli kouluihin vasta myöhemmin.[8]

Siirtymistä neuvostojärjestelmään hidasti Virossa kuten muissakin Baltian maissa aseellinen vastarintaliike, metsäveljet. Metsäveljien toiminnan vaikeuttamiseksi maaliskuussa 1949 karkoitettiin 7500 virolaista perhettä Siperiaan, kaikkiaan 22 500 henkeä. Karkoitukset kohdistuivat erityisesti vastarintataistelijoita avustaneisiin maanviljelijöihin. Myöhemmin samana vuonna aloitettiin koko maan maatilojen laajamittainen kollektivisointi.[7] Vuosina 1944–1950 Viron kommunistisen puolueen pääsihteeri oli Nikolai Karotamm, joka syrjäytettiin Moskovan painostuksesta. Syynä oli luultavasti paljolti maatalouden kollektivisoinnin hitaus.

Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta ja monet muut länsimaat, poikkeuksena muun muassa Ruotsi[9] eivät tunnustaneet Neuvostoliittoon liittymisiä laillisina. Ne säilyttivät diplomaattisuhteensa entisellään, eivätkä koskaan virallisesti tunnustaneet Viron SNT:n olemassaoloa tai Viroa osana Neuvostoliittoa. [10]

Liennytyskausi ja paluuta entiseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1960 vietettiin Neuvosto-Viron 20-vuotispäivää. Neuvosto-Viro sai oman lipun vuonna 1953 - lempinimeltään "lainelipun".

Vuonna 1950 Viron kommunistisen puolueen pääsihteeriksi valittu Johannes Käbin jatkoi virassaan aina vuoteen 1978 saakka. Stalinin kuoleman jälkeen (1953) Neuvosto-Virossa alkoi liennytyskausi. Siperiaan karkotettuja palautettiin Viroon, ja yleinen ilmapiiri vapautui hieman.

Yhteydenpito Neuvostoliiton ulkopuolelle oli kuitenkin vähäistä, ja vain harva virolainen sai matkustaa ulkomaille (poikkeuksena kommunistiset valtiot). Muualta Neuvostoliitosta muutti suuri joukko venäläisiä työn perässä Viroon.

Viron sosialistinen neuvostotasavalta oli melko suljettu 1960-luvun loppupuoliskolle asti. Merkittävänä avautumisen aloittajana pidetään, kun Urho Kekkonen vieraili Virossa vuonna 1964 pitäen siellä puheen viroksi.[11] Seuraavana vuonna laivayhteys Helsingin ja Tallinnan välille palautettiin. Neuvostoliiton matkailuyritys Inturist tilasi suomalaisilta rakentajilta Viru-hotellin.

Vähitellen virolaiset alkoivat katsella maan pohjoisosissa myös Suomen televisiota, joka ei ollut mahdollista ilman teknisiä muutoksia, koska Suomessa käytettiin televisiossa saksalaista PAL-järjestelmää ja Neuvostoliitto oli valinnut televisiostandardikseen ranskalaisen SECAM:n, jottei keskisessä Itä-Euroopassa olisi ollut mahdollista katsella Keski-Euroopan lähetyksiä rajamailla.

Ideologisen taistelun tehostamiseksi Viron kommunistisen puolueen pääsihteeriksi nimitettiin 1978 Karl Vaino. Matkailua pyrittiin jonkin verran rajoittamaan ja Suomeen vierailevat virolaiset otettiin tarkempaan valvontaan. Julkisista rakennuksista poistettiin Suomeen suunnattuja televisioantenneja.

Vuoden 1980 Moskovan olympialaisten eräitä tapahtumia, kuten purjehdus järjestettiin Tallinnassa.

Kieli- ja maahanmuuttopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron SNT:n viralliset kielet olivat käytännössä viro ja venäjä. Maan vironkielisissä kouluissa opetettiin venäjää pakollisena aineena ja venäjänkielisissä kouluissa pakollisena viroa. Käytännössä oppimistulokset olivat heikkoja: vuonna 1979 virolaisista 24 % osasi venäjää ja vironvenäläisistä 13 % viroa.[12]

1970-luvun lopulta lähtien venäjän kielen asemaa vahvistettiin kaikkialla Neuvostoliitossa ja myös Virossa. Tämä herätti jopa sen ajan autoritaarisissa oloissa suurta vastustusta maan kulttuuripiireissä, ja joukko sivistyneistön edustajia allekirjoitti ns. neljänkymmenen kirjeen vuonna 1980 ja puolusti viron kielen asemaa.

Neuvosto-Viron 40-vuotisjuhlamerkki

1980-luvun lopulle tultaessa virolaisten osuus maan väestöstä oli romahtanut 1930-luvun lähes 90 prosentista noin 60 prosenttiin. Samaan aikaan etnisten venäläisten osuus oli kasvanut noin 20 prosenttiyksiköllä. Viron väestö kuitenkin kokonaisuudessaan kasvoi. Suurimpana syynä oli Moskovan keskushallinnon valitsema politiikka, jossa haluttiin kiihdyttää venäläisten muuttoa Baltian maihin.

Toisaalta on myös sanottu, ettei Neuvostoliitto yrittänyt täysin venäläistää Viroa. Venäjä oli Neuvostoliiton kansojen yhteinen kieli, jota puhuivat myös ei-venäläiset Viroon muuttaneet. Maahanmuuttajat eivät yleensä olleet kovin kiinnostuneita viron kielen oppimisesta, koska tulivat toimeen venäjän kielellä, ja osa maahanmuuttajista ajatteli asuvansa Virossa vain väliaikaisesti. Neuvostoliiton tarkoituksena oli korkeintaan tehdä virolaisista kaksikielisiä.

Jotkut virolaiset kuitenkin pelkäsivät tämän olevan vain välivaihe, jonka jälkeen viron kieli korvattaisiin kokonaan venäjällä.

Neuvosto-Viron loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolaisen poliitikko Tunne Kelamin Viron kansallisuuden tunnustava henkilöllisyyskortti vuodelta 1989, jollaisia myönnettiin kansalaisaloitteen pohjalta 790 000 virolaiselle jo ennen virallista eroa Neuvostoliitosta.

Vuonna 1988 Mihail Gorbatšovin pääsihteerikaudella Viron kommunistisen puolueen pääsihteeriksi valittiin Vaino Väljas. Ideologinen taistelu heikentyi ja venäläistämispyrkimyksistä luovuttiin. Samana vuonna Viron parlamentti julisti Viron ”suvereeniksi tasavallaksi”. Käytännössä Viro pysyi yhä osana Neuvostoliittoa.

8. toukokuuta 1990 neuvostotasavallan korkein neuvosto nimesi maan uudelleen Viron tasavallaksi, ja 20. elokuuta 1991 Viro ilmoitti vuonna 1918 julistetun valtiollisen itsenäisyytensä jatkuvan. Viron tasavallan pakolaishallituksen väliaikainen presidentti Heinrich Mark puhui riigikogussalähde? ja luovutti valtuutensa Lennart Merelle.lähde? Seuraavien viikkojen aikana itsenäistyminen tunnustettiin kaikkialla.

Suomi ei tunnustanut uudelleen Viron tasavaltaa, vaan totesi vuonna 1920 annetun virallinen tunnustuksen riittävän. Viron nykyisen käsityksen mukaan 1991 ei perustettu uutta valtiota, ikään kuin mitään neuvostotasavaltaa Virossa ei ollutkaan. Virallisen tulkinnan mukaan Viron tasavalta oli noina vuosina miehitetty, ja 24. helmikuuta juhlitaan Viron itsenäisyyttä alkuperäisen julistuksen päivän mukaisesti.

Kiista valtiollisesta luonteesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulkintojen eroavaisuus Venäjän federaation kanssa johti siihen, että riigikogu lisäsi neuvotellun rajasopimuksen hyväksymisasiakirjoihin johdantokappaleen. Siinä viitattiin Viron tasavallan ja Neuvosto-Venäjän 2. helmikuuta 1920 solmimaan Tarton rauhansopimukseen tavalla, joka Venäjän mielestä olisi tarjonnut Virolle mahdollisuuden myöhemmin väittää, että Viron liittäminen Neuvostoliittoon tapahtui kansainvälisen oikeuden vastaisesti. Siten Eestin sosialistisen neuvostotasavallan tekemä alueluovutus Neuvostoliiton aikana Venäjän sosialistiselle federaatiolle voitaisiin selittää oikeudellisin perustein mitättömäksi. Tämän johdannon vuoksi Venäjä jätti sopimuksen ratifioimatta, minkä vuoksi sopimus ei ole astunut voimaan.

Suomen Viro-instituutin aikaisempi johtaja Martti Turtola julkaisi 2008 tutkimuksen Viron Neuvostoliittoon-liittämiseen johtaneista tapahtumista.[13] Hänen mukaansa ”on aivan liian yksipuolinen näkemys, että Neuvostoliitto miehitti Viron asevoimin virolaisten tahdosta piittaamatta”.[14] Turtola on aikaisemmin julkaissut tutkimuksen,[15] jonka mukaan Viron presidentti Konstantin Päts sai Viron itsenäisyyden alkuvuosina Neuvostoliitolta rahaa enemmän kuin palkkaa parlamentaarikkona.

Suomen virallisen kannan mukaan Viron itsenäisyys jatkui 1940–1991 pakolaishallituksen muodossa, minkä vuoksi Suomen ei tarvinnut tunnustaa Viron tasavaltaa 1991 uudelleen, vaan 1920 tapahtuneen tunnustamisen olemassaolo oli riittävä peruste diplomaattisuhteiden solmimiseksi jälleen. Kanta tukee epäsuorasti Viron virallista kantaa. Suomella ei kuitenkaan ole virallista kantaa Viron historiankirjoitukseen.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kahk, J., Siilivask, K.: Eestin SNT:n historia. Perioodika Tallinna, 1978.
  • Oras, Ants: Viron kohtalonvuodet. Gummerus, 1989. ISBN 951-20-3443-3.
  • Raun, Toivo U.: Viron historia. Otava, 1989. ISBN 951-1-10610-4.
  • Zetterberg, S.: Viron historia. Suomalainen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-520-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Zetterberg: Viron historia s.492-500.
  2. Kahk-Siilivask: Eestin SNT:n historia s.44-53.
  3. Zetterberg: Viron historia s.606-620.
  4. Oras: Viron kohtalonvuodet s.68-70.
  5. Raun: Viron historia s.179-183.
  6. Zetterberg: Viron historia s.627.
  7. a b Neuvosto-Viron arkipäivää / toimittanut Enno Tammer, WSOY, 2006
  8. http://www.tuomioja.org/index.php?mainAction=showPage&id=1675&category=3
  9. kongress.ee luettu 11.2.2007 - ei erityisen hyvä lähde, paremman voi lisätä
  10. Viron ulkoasiainministeriö, luettu 11.2.2007
  11. Pekka Lilja, Kulle Raig: Urho Kekkonen ja Viro Suomen Viro-yhdistysten liitto. Viitattu 31.7.2008.
  12. Teuvo Mällinen: Kun Neuvosto-Eestistä tuli Viro : Teuvo Mällisen kolumneja 1986-1992. Kaleva, 2005.
  13. Viro pyrki liittoon Stalinin kanssa (shtml) 19.3.2008. Ilta-Sanomat. Viitattu 15.2.2011. (suomeksi)
  14. Suomalaisasiantuntija: Viron hallitus toiminut epäviisaasti 27.4.2007. Helsingin Sanomat. (suomeksi)
  15. Erkki Tuomioja: Martti Turtola: Presidentti Konstantin Päts. Viro ja Suomi eri teillä (php) Viitattu 15.2.2011. (suomeksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]