Viljalait

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Viljalait ("Corn Laws") olivat merkantilistisen talousajattelun mukaisia tulleja ja tuontikiintiöitä, joiden avulla pidettiin viljan hintaa korkeana Iso-Britanniassa ja Irlannissa vuosina 1815-1846.

Viljalaeista käytiin kuuluisa poliittinen taistelu. Se päättyi niiden kumoamiseen vuonna 1846, mitä pidetään lähtölaukauksena globaalille vapaakaupan kaudelle (klassinen liberalismi), joka päättyi vasta ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Tämä "Viljalain vastaisen liiton" ("Anti-Corn Law League") voitto myös johti konservatiivipuolueen hajoamiseen ja putoamiseen vallasta vuosikymmeniksi, viljan halpenemiseen ja Britannian työvoiman osittaiseen siirtymiseen maataloudesta teollisuuteen.

Koska parlamentti koostui lähinnä aatelisista maanomistajista, siihen asti valta oli ollut lähinnä viljalaeista hyötyvillä tahoilla, jotka halusivat säilyttää taloudellisen ja poliittisen monopolinsa.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sana "corn" tarkoitti Britanniassa viljaa yleisesti - kuten vehnää, kauraa ja ohraa - vaikka USA:ssa se vakiintui tarkoittamaan maissia.

Vuonna 1813 alahuoneen komitea suositteli ulkomaisen viljan tuontikieltoa kunnes viljan hinta olisi tietyllä tasolla. Taloustieteilijä Thomas Malthus piti tätä reiluna hintana ja kutsui ulkomaiseen viljaan luottamista vaaralliseksi ja maanomistajien tulonmenetyksiä tehtailijoiden kysynnälle haitallisiksi.[2]

Sen sijaan liberaali taloustieteilijä David Ricardo puolusti vapaakauppaa sillä, että Britannia voisi hyödyntää suhteellista etuaan, tehdä sitä, missä se on paras ja jättää muille maille sen, minkä nämä tekevät suhteessa paremmin, kuten osan viljantuotannosta.[2]

Napoleonin-jälkeisen rauhan myötä vuonna 1814 viljanhinnat putosivat, minkä kumoamiseksi konservatiivien Robert Jenkinsonin hallitus sääti vuonna 1815 viljalain. Tämä johti Lontoossa vakaviin mellakoihin.[3] Saatuaan viljalain vastaisen vetoomuksen vuonna 1820 Jenkinson tosin myönsi viljalain haittaavan taloutta muttei paljon ja olevan vaikea kumota.[4]

Robert Peel tuli konservatiivipuolueen hallituksen pääministeriksi vuonna 1841 ja onnistui kumoamaan viljatullit vuonna 1846.

Charles Pelham Villiers[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liberaalimman Whig-puolueenkaan hallitukset, jotka olivat pääosin vallassa 1830-41, eivät kumonneet viljalakeja. Sen sijaan puolueen liberaali parlamentin alahuoneen jäsen Charles Pelham Villiers teki aloitteen lain kumoamisesta vuosina 1837, 1838, 1839, 1840, 1841, 1842, 1843, 1844 ja 1845. Vuonna 1842 303 hengen enemmistö äänesti viljalakien puolesta, vuonna 1845 enää 132 hengen enemmistö. The Times -lehden mukaan Villiers "käytännössä käynnisti vapaakauppaliikkeen".

Vuonna 1845 Robert Peel jo puhui viljalakeja vastaan mutta äänesti silti puolueensa mukana niiden puolesta; vuonna 1846 hän äänesti niitä vastaan.

Vuonna 1838 Villiers puhui 5000 työväenluokan miehelle Manchesterissä aiheesta. Vuonna 1840 hänen johtamansa tullikomitea julkaisi kirjan viljalain vaikutuksista. Anti-Corn Law League levitti kymmeniätuhansia kopioita kirjasta ja lehdet siteerasivat sitä.

Peel ja Cobden[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1841 vaaleissa konservatiivien Robert Peel nousi pääministeriksi ja sitoutumaton liberaali radikaali Richard Cobden, johtava vapaakaupan puolestapuhuja ja Anti-Corn Law Leaguen johtaja, valittiin ensimmäisen kerran parlamenttiin.

Peel oli lukenut liberaalien klassikoiden Adam Smithin, David Humen ja Ricardon töitä ja julisti vuonna 1839: "Olen lukenut kaiken kansantaloustieteen ylimpien auktoriteettien kirjoittaman vuokrista, palkoista, veroista ja kymmenyksistä".[5] Silti hän äänesti puolueensa mukana viljalakeja vastaan 1837 - 1845.

Vuonna 1842 vastauksena Villiersin komitean kirjaan hän alensi tulleja.[6] Eräs edustaja sanoi Villiersin olevan yksinäinen Robinson Crusoe viljalakien vastaisella asiallaan.

Maanomistajien ja sosialistien kanta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maanomistajat väittivät tehtailijoiden haluavan ruoan halvaksi vain siksi, että he voisivat maksaa alempia palkkoja. Sosialistinen chartistiliike ajatteli samoin. Karl Marx[7] sanoi: "Viljalakien kumoamiskampanja on alkanut ja työläisten apua tarvitaan. Siksi kampanjoijat ovat luvanneet tuplakokoisen leivän lisäksi 'Kymmenen tunnin lain'", siis työajan lyhentämisen."

Anti-Corn Law League perustettiin vuonna 1838 kampanjoimaan rauhanomaisesti viljalakeja vastaan. Yhdistys rahoitti William Cooke Taylorin kaltaisia kirjoittajia tekemään tutkimusta tehdasalueilla tukeakseen asiaansa.[8] Cook Taylor julkaisi monia kirjoja yhdistyksen asialla, mm. The Natural History of Society (1841), Notes of a tour in the manufacturing districts of Lancashire (1842) and Factories and the Factory System (1844).

Cobden ja muut Anti-Corn Law League -yhdistyksen jäsenet uskoivat halvemman ruoan tarkoittavan korkeampia palkkoja, ja Cobden kehui työläismiestä, joka oli sanonut:

Kun ruoka on kallista, ihmisille jää vähän rahaa vaatteisiin. Kun heillä on vähän rahaa vaatteisiin, vaatteita myydään vähän. Kun vaatteita myydään vähän, niitä on liikaa myytäväksi ja niistä tulee hyvin halpoja. Kun ne ovat hyvin halpoja, niiden tekemisestä ei voi maksaa paljon, ja siksi niitä tekevän työläisen palkkaa lasketaan, tehtaita suljetaan, yritykset kärsivät ja yleinen ahdinko leviää läpi maan. Mutta kun, kuten nyt, työläismiehellä on nuo 25 shillinkiä taskussaan, hän ostaa niillä enemmän vaatteita (ja muuta mukavaa), ja tämä lisää niiden kysyntää, ja suurempi kysyntä...nostaa hintoja, ja nouseva hinta mahdollistaa työläisille korkeammat palkat ja omistajille korkeammat voitot. Tällä tavalla siis todistan, että kallis ruoka johtaa mataliin palkkoihin ja halpa ruoka johtaa korkeisiin palkkoihin.[9]

Historian merkittävimpiin kuuluvan taloustieteilijä David Ricardon kehittämä suhteellisen edun teoria puolestaan todisti matemaattisesti, että kun jokainen kansakunta ja ihminen tekee sitä, mitä suhteessa parhaiten osaa, ja ostaa muun muilta, kaikille riittää kaikkea enemmän kuin jos jokainen yrittäisi tehdä useampia asioita itse. Tällä perusteella Ricardo vastusti Britannian viljalakeja ja muita tulleja ja tuontirajoituksia.[10]

Richmondin herttua perusti helmikuussa 1844 Central Agricultural Protection Society (CAPS) -järjestön Anti-Corn Law League -yhdistyksen vastustajaksi.

The Economist -lehti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anti-Corn Law League -yhdistys ei saanut mielestään kunnollista näkyvyyttä lehdissä, joten journalisti James Wilson perusti oman lehden nimellä "The Economist" vuonna 1843.[1] Lehti on nykyään älymystön ja talousihmisten maailmanlaajuisesti lukema talouspainotteinen yleisviikkosanomalehti. Yhdistys osti 20 000 kopiota lehdestä levittääkseen sitä jopa konservatiiveille, jotta nämä vakuuttuisivat sen argumenteista.[1]

Irlannin nälänhätä ja hallituksen hajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1845 tuli huono sato ja Irlannin nälänhätä.[11] Peel vaati hallituksessaan tullien hyllyttämistä kunnes parlamentti kumoaisi viljalait, mutta ministerit vastustivat. Whig-puolueen johtaja John Russell tuki Peeliä. 4.12.1845 "The Times" -lehden uutinen kertoi hallituksen kutsuvan parlamentin tammikuuksi koolle kumoamaan viljalain. Lordi Stanley erosi hallituksesta protestiksi.

Seuraavana päivänä Robert Peel erosi, koska ei uskonut voivansa saada lakiaan läpi, joten kuningatar Victoria nimitti Russellin muodostamaan hallituksen. Cobden kieltäytyi Russellin tarjoamasta kauppa-asiain varapuheenjohtajuudesta toimiakseen riippumattomana vapaakaupan puolestapuhujana.[12] 20.12.1945 Russell oli epäonnistunut muodostamaan hallituksen ja Peel pysyi pääministerinä.

Viljalain kumoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

27.1.1846 Peel piti kolmen tunnin puheen, jossa vaati viljalakien kumoamista 1.2.1849 kolmen vuoden asteittaisen tullinalennuksen jälkeen.[13] Benjamin Disraeli ja lordi George Bentinck vastustivat kumoamista voimakkaasti ja väittivät sen tuhoavan Britannian alueellisen rakenteen heikentämällä maanomistajia sosiaalisesti ja poliittisesti voimistaen kaupallisia piirejä.[14]

Lain kumoaminen hyväksyttiin alahuoneen kolmannessa käsittelyssä 15.5.1846 äänin 327 - 229. Wellingtonin herttua suostutteli ylähuoneen hyväksymään sen 25.6. Samana iltana alahuoneen whigit, radikaalit ja osa konservatiiveista torjuivat Peelin Irlannin pakkokeinolain ja Peel erosi 29.6.

Cobdenin perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eropuheessaan Peel sanoi viljalain kumoamisen sitoutumattoman liberaalin radikaalin parlamentaarikko Richard Cobdenin ansioksi:

...mies, joka, niin uskon, toimien puhtaista ja omaa etua tavoittemattomista motiiveista, on puolustanut asiaansa väsymättömällä energialla ja vetoamalla järkeen kaunopuheisesti esiintyen sitäkin ihailtavammin...[15]

Ranskalainen taloustieteilijä, journalisti, poliitikko ja kuuluisa taloustieteen popularisoija Frédéric Bastiat oli aikanaan kuullut Cobdenin silloisesta kampanjasta viljalakia vastaan ja vannonut ryhtyvänsä Ranskan Cobdeniksi. Vuonna 1846 hän perusti Pariisiin vapaakauppayhdistyksen ja oman lehden.[16]

Toukokuussa 1846 The Economist -lehti ylisti päätöstä: "peloton luottamus suuren periaatteen totuudellisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen" ja Anti-Corn Law League –yhdistystä: "mahtavin ja menestyksekkäin järjestö, joka tässä maassa on ikinä ollut millään asialla, on ollut väsymätön ponnistuksissaan, piittaamaton henkilökohtaisista uhrauksistaan ja on osoittanut sellaista omistautumista asialle, että maan historiasta ei löydy vertaista". Samalla lehti pelkäsi ylähuoneen vetoa.[1]

Voittonsa jälkeen Anti-Corn Law League jatkoi taisteluaan muuta protektionismia vastaan.

Konservatiivien hajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Peelin konservatiivipuolue hajosi ja Whig-puolue muodosti Russellin hallituksen. Peelille uskolliset konservatiivit mukaan lukien William Ewart Gladstone yhdistyivät vuonna 1859 Whig-puolueen ja radikaalien kanssa perustaen Liberaalipuolueen. Disraelista tuli konservatiivien puheenjohtaja, joskaan hän ei enää pääministerinä yrittänyt palata protektionismiin.

Peelin motivaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmannes konservatiivipuolueesta seurasi pääministeri Peeliä äänestämällä viljalakien kumoamisen puolesta. “Harvoin nähdään poliitikkojen toimivan ilmeisesti omia taloudellisia ja poliittisia etujaan vastaan mutta myös sitä mandaattia vastaan, johon monet heistä on valittu”, totesi aiheesta kirjoittanut professori Cheryl Schonhardt-Bailey. The Economist –lehti valittelee saman koskevan nykypäivän protektionismia, jossa samat argumentit ovat yhä ajankohtaisia.[17]

On kiistelty siitä, muuttiko Peel kantaansa jalouttaan. Lusztig pitää mahdollisena selityksenä, että Peel pelkäsi kansan ryhtyvän mellakoimaan, ellei viljalakeja kumottaisi.[18]

Encyclopaedia Britannican mukaan Cobden onnistui vaikuttamaan Peeliin ja viljalain kasvava epäsuosio ja Irlannin nälänhätä olivat myös ratkaisevia tekijöitä.[19]

Vilja halpeni ja maataloustyötä siirtyi ulkomaille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viljan hinta laski seuraaviksi vuosikymmeniksi keskimäärin 52 shillinkiin.[20] Tuonti mm. Pohjois-Amerikasta ja Venäjältä kiihtyi. Kaikki viljantuottajamaat reagoivat halpenemiseen nostamalla tullejaan paitsi Britannia ja Belgia.[21] Vuonna 1886 hinta oli enää 31 shillinkiä/quarter (12,7 kg). Tuonti nousi 2 %:sta 65 %:iin.[22] Vaikka maataloustyöläisten palkat olivat yhä Britanniassa Euroopan korkeimmat, työvoimaa siirtyi kaupunkeihin kymmeniä tuhansia mm. 1871-1881.[23] Osa väestä siirtyi karjanhoitoon, osalle se oli liian vaikeaa.[24] Samoihin aikoihin etenkin Irlannista siirtyi työvoimaa ulkomaille ja siksi maataloustyövoiman hinta nousi.[25]

Silti populistiset argumentit protektionismin puolesta ovat nykyisessä keskustelussa samanlaisia kuin tuolloin, vaikka kyse on vain jonkun tuottajan suojelemisesta hän naapuriensa vapaiden valintojen seurauksilta.[26]

Taloustieteilijä John V.C. Nyen mukaan viljalakien kumoamisesta alkanut "vapaakaupan kausi" ei ollut suinkaan niin vapaa kuin on väitety.[27]

Viljalakirunoilija Ebenezer Elliott[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Runoilija Ebenezer Elliott (1781 – 1849) tunnetaan nimellä "viljalakirunoilija" ("Corn Law rhymer"). Elliott uskoi hänen isänsä masuunin konkurssin johtuneen viljalaeista. Konkurssi joudutti isän kuolemaa ja Elliot menetti siinä myös omat sijoituksensa ja nälkiintyi rutiköyhänä, kodittomana, työttömänä ja epätoivoisena, yritti itsemurhaakin. Päästyään myöhemmin jaloilleen hän kuitenkin aina samaistui köyhiin, omisti elämänsä viljalakien vastaiselle taistelulle ja ryhtyi myös chartistijohtajaksi kunnes chartistit hylkäsivät viljalakien vastustuksen ja turvautuivat väkivaltaan.

Elliot julkaisi Viljalakirunot vuonna 1831, ja ne tekivät hänestä kansainvälisesti tunnetun, niitä julkaistiin ympäri maailmaa. Runot olivat ilmaisultaan arggressiivisia, sarkastisia ja värikkään kuvailevia sekä raivokkaan vihaisia epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Runot kampanjoivat hallituksen maanomistajia vastaan - nämä estivät kilpailun ja pitivät leivän kalliina. Runot myös kuvasivat työläisten kammottavaa tilaa ja vertasivat sitä armottomasti aatelin elämään.

Seuraavina vuosina Elliot julkaisi lisää vastaavia runoja. Elliott kuvasi itseään seuraavasti: "Väitän olevan ihmiskunnan tähän asti suurimman, siunauksellisimman ja ainoan rikoksettoman vallankumouksen pioneeri. Väitän myös olevan tuon vallankumouksen runoilija - vapaakaupan bardi; ja sen vaurauden, viisauden ja rakastavan ystävällisyyden, minkä vapaakauppa lopulta tuo, kautta myös universaalin rauhan bardi."

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d From the Corn Laws to Your Mailbox, Cheryl Schonhardt-Bailey, kirjan " From the Corn Laws to Free Trade: Interests, Ideas, and Institutions in Historical Perspective" kirjoittaja, MIT press, January 30, 2007
  2. a b Woodward, p. 61.
  3. Hirst, p. 15.
  4. Hirst, p. 16.
  5. Semmel, p. 143.
  6. Schonhardt-Bailey, p. 10.
  7. Marx, Chapter VIII, p. 6.
  8. The Gentleman's Magazine, 1850, pages 94–96.
  9. Bright and Thorold Rogers, p. 129.
  10. David Ricardo, Concise Encyclopedia of Economics, accessed 2011-0402
  11. Hirst, p. 33.
  12. Morley, p. 344.
  13. Hirst, p. 35.
  14. Coleman, p. 135–136.
  15. Morley, p. 388.
  16. Frédéric Bastiat, The Concise Encyclopedia of Economics, accessed 2011-04-03
  17. The Economist and the Corn Laws, Jan 29th 2007, The Economist
  18. Michael Lusztig, "Solving Peel's puzzle: Repeal of the Corn Laws and institutional preservation," Comparative Politics, July 1995, Vol. 27 Issue 4, pp 393-408
  19. Corn Law, Encyclopædia Britannica, accessed 2011-04-02
  20. Woodward, Age of Reform p. 124.
  21. Ensor, p. 115–116.
  22. Ensor, p. 116.
  23. Ensor, p. 117.
  24. William E. van Vugt, "Running from ruin?: the emigration of British farmers to the U.S.A. in the wake of the repeal of the Corn Laws," Economic History Review, Aug 1988, Vol. 41 Issue 3, pp 411-428
  25. Kevin O'Rourke, "The repeal of the corn laws and Irish emigration," Explorations in Economic History, Jan 1994, Vol. 31 Issue 1, pp 120-38
  26. What's the matter with populism?, The Economist, Oct 23rd 2008
  27. The Myth of Free-Trade Britain, John V.C. Nye*, March 3, 2003, The Concise Encyclopedia of Economics

Lähteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bright, J. and Thorold Rogers, J.E. (eds.) [1870](1908) Speeches on Questions of Public Policy by Richard Cobden, M.P., Vol. 1, London: T. Fisher Unwin, republished as Cobden, R. (1995), London: Routledge/Thoemmes, ISBN 0-415-12742-4
  • Cooke Taylor, W. (1841) Natural History of Society, D. Appleton & Co., New York
  • Cooke Taylor, W. (1842) Notes of a tour in the manufacturing districts of Lancashire: in a series of letters, London: Duncan & Malcolm.
  • Cooke Taylor, W. (1844) Factories and the Factory System, Jeremiah How, London
  • Ensor, R.C.K. (1936) England, 1870–1914, The Oxford history of England 14, Oxford: Clarendon Press, ISBN 0-19-821705-6.
  • Hirst, F. W. (1925) From Adam Smith to Philip Snowden. A history of free trade in Great Britain, London: T. Fisher Unwin.
  • Marx, K. (1970) Capital: a critique of political economy; Vol. 3: the process of capitalist production as a whole, Engels, F. (Ed.), London: Lawrence & Wishart, ISBN 0-85315-028-1
  • Morley, J. (1905) The Life of Richard Cobden, 12th ed., London: T. Fisher Unwin, 985 p., republished by London: Routledge/Thoemmes (1995), ISBN 0-415-12742-4
  • Schonhardt-Bailey, C. (2006) From the Corn Laws to Free Trade: interests, ideas, and institutions in historical perspective, Cambridge, Mass.; London: The MIT Press, ISBN 0-262-19543-7
  • Semmel, B. (2004) The Rise of Free Trade Imperialism: classical political economy the empire of free trade and imperialism, 1750–1850, Cambridge University Press, ISBN 0-521-54815-2
  • Woodward, E.L., Sir (1962) The Age of Reform, 1815–1870, The Oxford history of England 13, 2nd Ed., Oxford: Clarendon Press, ISBN 0-19-821711-0