Viitta ja tikari

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee termiä. Muista merkityksistä katso täsmennyssivu Viitta ja tikari.
Aseita käsittelevän 1500-luvun kirjan viitta ja tikari -kuvitusta.

Viitta ja tikari on sanonta, jolla viitataan usein tilanteisiin, joissa on salaperäisyyttä, salajuonia, vaiteliaisuutta ja vakoilua.

Sanonnalla on kaksi mahdollista alkuperää. Toinen juontaa juurensa 1800-luvun alkupuolelle ja on käännös ranskankielisestä sanonnasta de cape et d'épée ja espanjankielisestä de capa y espada (sananmukaisesti "viitasta ja miekasta"). Näillä sanonnoilla tarkoitettiin seikkailukertomusta, jossa päähenkilöillä oli viitta ja miekka. Henry Wadsworth Longfellow totesi 1840 Calderónin La Dama Duendesta, että se on erinomainen viitta ja tikari -komedia. Charles Dickens käytti sanontaa viitta ja tikari seuraavana vuonna teoksessaan Barnaby Rudge viittaamaan ivallisesti juuri sen tyyppiseen draamaan.[1] Näiden esineiden kuvastoon on sittemmin liitetty arkkityyppinen vakoilu ja salamurha: viitta, johon henkilö haluaa kätkeytyä tai jonka suojissa hän haluaa pysyä tuntemattomana, ja tikari, helposti piilotettava ja hiljainen ase.

Sittemin termiä on käytetty lukemattomissa taideteoksissa, esimerkiksi elokuvissa, niiden nimiä myöten.

Vanhoissa eurooppalaisissa taistelulajeissa termi voidaan ymmärtää sananmukaisesti. Se tarkoittaa tikarin käsittelyä yhdellä kädessä, niin että toisessa on viitta. Viitan tarkoituksena oli haitata tikarin tai sen liikkeen havaitsemista, suojata iskuilta, häiritä vastustajan aseen liikettä ja hämätä. Viitan ja tikarin yhteiskäyttöä pidettiin epärehellisenä taistelumenetelmänä juuri harhaanjohtavuutensa vuoksi. Giacomo di Grassin teoksessa Ragione di adoprar sicuramente l'Arme, si da offesa come da difesa (1570, englanninnos 1594),[2] on jakso "The Rapier and Cloake", jossa hän havainnollistaa, miten viittaa käytetään taistelussa.[3]

Kirjallisuudentutkimuksessa viitta ja tikari -lajityypillä tarkoitetaan melodraamasta kehittynyttä seikkailuromaania, jonka toiminta keskittyy vakoiluun, sabotaaseihin ja muuhun rikolliseen toimintaan. Termin luonnehtimissa romaaneissa henkilöt ovat synkeitä, kovapintaisia, yleensä valepukuun sonnustautuneita roistoja, joilla on käytössään esimerkiksi tikareita, myrkkyjä ja räjähteitä. Lajia edustavia kirjalijoita ovat esimerkiksi Anthony Hope, Edgar Wallace, Leslie Charteris, Eric Ambler, Len Deighton ja Frederick Forsyth.[4]

Termin muunnelma on "viitta ja miekka", jolla tarkoitetaan romanttista kertomusta tai näytelmää, jossa henkilöillä on käytössä viitat ja miekat, joilla käyvät kaksintaisteluja, ja he noudattavat hovitapoja. Alexandre Dumas vanhemman romaani Kolme muskettisoturia (1844) edustaa lajia tyypillisimmillään.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Charles Dickens: Barnaby Rudge: A Tale of the Riots of 'Eighty, s. 203. ...his servant brought in a very small scrap of dirty paper, tightly sealed in two places, on the inside whereof was inscribed in pretty large text these words: A friend. Desiring of a conference. Immediate. Private. Burn it when you've read it. "Where in the name of the Gunpowder Plot did you pick up this?" said his master. It was given him by a person then waiting at the door, the man replied. "With a cloak and dagger?" said Mr Chester.. London: Chapman & Hall, 1841. ISBN 0-14-043728-2.
  2. DiGrassi, His True Arte of Defence, koko teoksen englanninkielinen käännös.
  3. UNC.edu Toinen, helpommin luettava versio jaksosta "The Rapier and Cloake" jossa on kuvitus.
  4. a b Tieteen termipankki, viitattu 20.6.2014