Skandinaavien varhaiset Grönlannin siirtokunnat

Wikipedia
Ohjattu sivulta Viikingit Grönlannissa
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Erik Punaisen Grönlanti.

Skandinaavien varhaiset Grönlannin siirtokunnat olivat olemassa noin vuodesta 985 vuoteen 1420 saakka. Viikinkiaikaiset norjalaiset uudisasuttajat perustivat tapposyytteitä pakoilleen Erik Punaisen johdolla kaksi siirtokuntaa vuoden 986 jälkeen.[1] Ilmasto oli silloin suunnilleen samanlainen kuin nykyäänkin.[2] Siirtokunnat olivat silloin leudolla, paikoin viheriöivällä Grönlannin eteläisellä länsirannikolla. Suojaisissa vuonoissa saattoi pitää karjaa,[3] ja merellä voitiin pyydystää mursuja ja hylkeitä sekä maalla metsästää. Noin vuonna 1001 Leif Erikinpoika toi kristinuskon saarelle, ja Grönlanti sai 1100-luvulla jopa oman piispanistuimen. Lopulta Grönlannissa asui ainakin 3 000 skandinaavia.[4]

Ei tiedetä tarkoin mikä hävitti siirtokunnat suunnilleen vuosien 1350–1450 välillä. Syyksi on arveltu ilmaston viilenemistä, minkä vaikutusta tehosti karjan laiduntamisen aiheuttama eroosio.[5] Kylmä ja laidunten huononeminen olisi pilannut sadon ja ehkä muuttanut merestä ja maalta pyydettävien eläinten kulkureititkin. Muiksi syiksi on monesti mainittu inuitien tai merirosvojen hyökkäykset tai vapaaehtoisen poislähdön. Siirtokunnat olivat raunioina, kun tanskalaiset lähetyssaarnaajat tulivat saarelle vuonna 1721.

Sisällysluettelo

Grönlannin löytäminen [muokkaa]

Ennallistus Brattahlidin kirkosta.
Kaksi suurinta siirtokuntaa ja metsästysalue Nordrsetur Grönlannin kartalla.

Skandinaavien tekemästä varhaisesta Grönlannin asuttamisesta kertovat kirjalliset tiedot ovat melko niukkoja ja osin epävarmojakin, koska lähteet ovat vasta 1200-luvulla muistiin kirjoitettuja saagoja. Grönlannista kertovat muun muassa Eiriks saga rautha eli Erik Punaisen saaga ja Graenlendiga saga eli Grönlantilaisten saaga sekä Islendingabók ja Landnámabók.[6] Ensimmäinen maininta Grönlannin löytämisestä on vuodelta 1130 Isledongabokissa.[7]

Perimätiedon mukaan mies nimeltä Gunnbjörn Ulfsson löysi Grönlannin ajauduttuaan kurssistaan sivuun joskus 900–930.[8][9] Vuonna 982 monista tapoista syytetty ja Islannista kolmeksi vuodeksi karkoitettu Erik Punainen purjehti 30 hengen joukolla kohti Gunbjörnin mainitsemaa maata ja löysikin sen neljän päivän kuluttua[10][11][9] Erik oli sotia käynyt, hurja viikinki ja hyvä johtaja.[9] Erikillä oli kiivas luonne, ja monesta riidasta aiheutuneiden tappojen takia Erikin viholliset etsivät häntä.[12][9]

Purjehdittuaan ensin itärannikon ahtojäiden ympäröimää jäätikköistä ja kivistä maata Erik löysi länsirannikon eteläosan vihreät vuonot.[13][12] Erik nousi maihin lähellä Erikinvuonon suuta Erikseyssä. Erik tutki maata kolmen vuoden ajan ja eli metsästämällä, kalastamalla ja linnustamalla. Hän löysi monia hyviä laidunmaita vuonojen varrelta, mutta sisämassa näkyi vain jäätä.[11] Erik löysi myös hylättyjä eskimojen tai paleoeskimojen jättämiä leiripaikkoja.[7]

Siirtokuntien perustaminen [muokkaa]

Erik houkutteli siirtolaisia kertomalla ”vihreästä maasta”, vaikka tiesi ettei maa ollut aivan paras mahdollinen.[6] Grönlannin lounaisrannikolla oli kuitenkin karjan laidunnukseen sopivia vuonoja. Koska Islannissa oli vähän aikaa sitten ollut nälänhätä ja maasta pulaa, Erik Punainen löysi satoja vapaaehtoisia.[11] Yhdessä laivassa oli 20–30 henkeä ja heidän karjansa ja muut tavarat.[14] Matkaan lähteneistä 25 laivasta vain 14 selvisi perille; osa laivoista tuhoutui tai kääntyi takaisin.[15][6] Noin 400–450 ihmistä saapui Islannista Grönlantiin ja perusti siirtokunnan Grönlantiin maan jäättömään eteläosaan Erik Punaisen johdolla vuonna 986.[16][17][18]

Leif Eiriksson toi noin vuonna 1000 kristinuskon Grönlantiin. Brattahlíðin pieni turvekirkko tehtiin ehkä jo Erik Punaisen aikana Tjodhildin määräyksestä.[19] Lopulta Norjan kuningas otti Grönlannin hallintaansa ja sinne perustettiin jopa piispanistuin. Itäänselvennä noin vuonna 1000 purjehtiessaan viikingit löysivät Labradorin, josta saatiin myöhemmin puuta.[17] Myöhemmin viikingit kävivät 1333 metsästys- ja tutkimusretkillään Upernavikin lähellä 72 leveysasteen tienoilla ja vuonna 1267 saagojen mukaan Melvillenlahdelle 76 leveysasteelle asti.[20][4] Grönlannissa asui 5 000 norjalaista 250 maatilalla, ja maassa oli 14 kirkkoa. Läntisen siirtokunnan keskus oli Sandnæs, itäisen Garðar.[21]

Väkivaltaa siirtokunnissa [muokkaa]

Grönlannissakin lienee skandinaaveilla ollut ajalle tyypillisiä sukujen välisiä taisteluja, mikä on päätelty kolmesta löydetystä kallosta, joihin on isketty miekalla tai kirveellä.[22] 1100-luvulla Grönlannin norjalaisia pidettiin muualla riidanhaluisina.[23]

Alkuaikojen Brattahlíðin haudoissa näkyy teräaseiden aiheuttamien vammautumisten ja kuolemisten merkkejä. Tästä kertoo myös Eínsar Sokkasonin saaga.[24] Eräs mies löysi haaksirikkoutuneen laivan, jossa oli ajan ja paikan mittojen mukaan arvokasta tavaraa. Lain mukaan löytäjä sai pitää lastin. Piispa määräsi lain voimaan. Mutta haaksirikkoutuneen sukulainen Ozur halusi lastin itselleen koska katsoi sen olevan hänelle kuuluvaa perintöä. Ozur nosti oikeusjutun laivan löytäjää vastaan, mutta hävisi jutun. Kun Ozur valitti asiasta kesken kirkonmenojen kirkossa, piispan tukija Einar tappoi Ozurin. Vaikka piispa ei tappoa hyväksynytkään, hän ei sitä suuresti pahoitellutkaan. Ozurin sukulainen Simon kosti Ozurin tappaneen miehen suvulle. Tästä syntyi lopulta verinen taistelu, jossa kuoli monia ihmisiä. Väliin tulleet eivät onnistuneet pysäyttämään riitaa, ja eräs taistelua rauhoittamaan tullut murhattiin. Grönlannin siirtokunnan viimeisiin vuosiin ajoittuvat Sandnæsin hautausmaan neljän naisen ja yhden lapsen kallot, joissa on luultavasti jousella ammuttujen nuolien reikiä.[24]

Kauppa ja elinkeinot [muokkaa]

Keskiajan lämpimissä oloissa Grönlannissa saattoi viljellä ohraa ja pitää lehmiä, lampaita ja vuohia.[19] Laidunmaa oli parempaa kuin Islannissa, sillä laiduntamisen aiheuttama eroosio ei ollut alkanut.[19][25] Ihmiset hankkivat elantonsa karjanhoidon lisäksi muun muassa hylkeenpyynnillä, karibujen metsästyksellä, linnustamalla, simpukoita keräämällä ja ainakin osin kalastamalla. Lisäksi joissain paikoissa viljeltiin puutarhapalstoja.[26][19][27] Karhuja ja mursuja metsästettiin vientiin. Karjatalous ei riittänyt elättämään koko väestöä, ja grönlantilaiset olivat riippuvaisia myös hylkeen lihasta.[26]

Skandinaavit asuivat kolmessa paikassa vuonojen reunoilla. Grönlannin siirtoasutus myi muun muassa mursunluuta, turkiksia, vuotia, villaa ja öljyä.[4] Talot tehtiin turpeesta, sillä erityisesti puusta ja raudasta oli pulaa.[28]. Niinpä Grönlannin norjalaiset ostivat rautaa, puuta, viljaa ja muita Grönlannissa harvinaisia tarveaineita. He hankkivat myös kaupan kautta erilaisia ylellisyystavaroita sekä taottuja aseita ja vaatteita.[19][29][4] Kirkkoja rakennettiin vuoteen 1300 asti. Niihin käytetiin suuri määrä arvokasta tuontitavaraa, joka maksettiin lähinnä vientitavaroilla.[30]

Grönlannista saatavat jääkarhun taljat, naalin turkit ja mursunnahkaköydet olivat erityisen haluttuja Euroopassa. Grönlannista sai myös metsästyshaukkoja ja valaan hetuloita. Saaret erikoisuudet, kuten elävät jääkarhut, tulivat vaarallisten merimatkojen takaa.[19][4] Niiden metsästys olikin vaivalloista ja vaarallista.[29]

Norjan kuningas monopolisoi Grönlannin kaupan 1294. Tämä tarkoitti sitä, etteivät grönlantilaiset saaneet varustaa omia laivoja, vaan olivat emämaasta tulevan liikenteen varassa. Käytännössä vastuu siirtyi Bergenin kauppiaille. Niinpä vain yksi Knarren-niminen alus purjehti säännöllisesti haaksirikkoutumiseensa asti Grönlannin ja emämaan väliä.[31] Rikkaat tilat omistivat parempaa laidunmaata ja rakennukset olivat suurempia. Köyhät pikkutilat saattoivat aikaa myöten joutua isojen tilojen torppareiksi niin kuin Islannissakin koska joutuivat huonoina vuosina lainaamaan isoilta tiloilta heinää karjan rehuksi.[32]

Elämä kulki vuosikierron mukaan; keväällä pyydettiin hylkeitä, kesällä metsästettiin Nordrsetassa, loppukesällä tehtiin heinää, syksyllä metsästettiin karibuja ja rakennettiin.[21] Tavaranvaihto eri alueiden välillä toimi. Ulkovuonoilla metsästettiin hylkeitä, ylängöillä karibuja, ja ei alueiden tuotteita vaihtokaupattiin.[33] Rikkaat antoivat köyhille karjaansa ankarina talvina.[23]

Eri siirtokuntien ja sosiaaliryhmien välillä oli ravinnossa huomattavia eroja. Rikkaat söivät hylkeen lihaan sijaan karjan lihaa ja erityisesti naudan lihaa. Riistasta rikas suosi karibua hylkeen sijasta. Läntisessä siirtokunnassa syötiin enemmän karibua ja hyljettä kuin itäisessä.[34] Itäisessä siirtokunnassa meriravinnon, lähinnä hylkeiden osuus ravinnosta kasvoi selvästi.[35] Alussa vuohia pidettiin vähän, mutta kun ilmasto ja kasvillisuus muuttuivat, niiden määrä oli lopulta yhtä suuri kuin lampaidenkin. Vuohi pystyy syömään pajun lehtiä ja kylmän ilmanalan kasvien vihreitä osia. Tunkiolöydöistä päätellen kalaa syötiin hyvin vähän vaikka se oli yleistä ympäröivissä vesissä.[36] Joko kalanruotoja ei heitety tunkioihin, tai sitten Grönlannin norjalaiset inhosivat kalaa. Norjalaiset eivät osanneet myöskään pyydystää valaita.

Ilmasto ja kasvillisuus [muokkaa]

Molemmat norjalaisten siirtokunnat sijaitsivat suojaisilla alueilla.[37] Grönlannin siirtokuntavuonot ovat nykyäänkin melko leutoja, joskin kasvillisuuden kasvua rajoittavat rannikolla meren suolaiset pärskeet ja sumu, ylhäällä kylmä tuuli. Ylhäällä kasvaa pääosin kuivaa ja soraa kestävää saraa, joka ei ole hyvää ravintoa karjalle. Nummialueilla kasvaa vaivaispensaita ja hyvissä paikoissa vetisillä alangon etelärinteillä matalaa koivua, pajua ja jopa leppää ja katajaa. Garðarin ja Brattahlíðin muinaisten asutusten alueilla kasvaa loivilla, kosteilla rinteillä kukkia ja 30 cm mittaista heinää ja myös puolen metrin korkuista vaivaiskoivupensaikkoa. Kuivilla, jyrkillä rinteillä ja muilla huonoilla niityillä heinä ja vaivaispaju kasvavat vain muutaman sentin korkeuteen.[38].

Grönlannin skandinaavisen asutuksen syntyessä vallitsi keskiajan lämpökausi.[38] Vuoden 1000 tienoilla oli erityisen lämmintä, ja Etelä-Grönlannin ilmasto oli merellisen leuto.[39] Näihin aikoihin itäisen siirtokunnan lähivuonoissa kasvoi 3, jopa 4-6 m korkeita koivuja, ja kukkuloilla oli pajupensaita sekä ruohoa nykyisen tundran paikalla.[20][40] Seutu olikin silloin asuinkelpoisempaa kuin nyt. Grönlannin asutuksia rasittivat pienet ilmastonmuutokset, jotka toivat helposti kylmän ja katovuoden. Myös peltojen kesäinen kuivuminen oli paha ongelma, jota korjattiin kastelukanavilla.[19][41] Kasvukausi oli lyhyt jopa keskiajan lämpökaudellakin, ja kuura tuli jo elokuussa.[40]

Nykyäänkin Grönlannin eteläosassa voi suojaisissa paikoissa viljellä maata. Grönlannin eteläkärki on lähellä arktisen alueen etelärajaa, sillä alue on melko etelässä ja Golfvirta lämmittää sitä. Tundran rajana pidetty heinäkuun 10 asteen lämpötilakäyrä kulkee aivan Grönlannin eteläkärjessä. Kasvukausi on vain 80–160 päivää.[42] Nykyään Grönlannin eteläkärjessä on joillain alueilla subarktista, puutonta aluetta ja laajemmalla alueella matalaa ala-arktista tundrakasvillisuutta, lähinnä kanervaa ja varpuja. Ympäristö on soista runsaiden sateiden takia.[43]

Suhteet inuiteihin [muokkaa]

Norjalaisten Nordursetan metsästysalue sijaitsi siirtokunnista pohjoiseen.

Norjalaiset kutsuivat Amerikan pohjoisosien ja Grönlannin alkuasukkaita nimellä skraelingit, joka tarkoittaa lähinnä kurjaa. Nimityksen saivat niin inuitit, intiaanit kuin muutkin alkuperäiskansat. Ensimmäiset norjalaisten kohtaamat skraelingit lienevät olleen kanadalaisia Dorsetin kulttuurin paleoeskimoja.[44] Ei tiedetä kohtasivatko viikingit dorsetilaisia Grönlannissa, mutta saagat mainitsevat norjalaisten löytäneen heidän muinaisia raunioituneita majanpohjiaan ja työkaluja.[45]

Dorsetin kulttuuri hävisi ilmaston lämpiämisen takia Etelä-Grönlannista 900–1100, kun dorsetilaiset vetäytyivät riistan perässä pohjoiseen.[46][4][45]. Varhaiset inuitit eli eskimot levittäytyivät Länsi-Kanadasta itään valaita pyytämään seuraten ilmaston lämpenemisen vuoksi elinpaikkojaan muuttavia grönlanninvalaita.[46] Luultavasti inuitit hävittivät dorsetilaiset, joiden aseistus oli kehnoa ja jotka asuivat pieninä joukkoina hajallaan. Grönlantiin noin 1200–1400 levittäytynyttä varhaisinuitien kulttuuria sanotaan Thulen kulttuuriksi. Luultavasti jo vuoden 1200 maininnat viittaavat Thulen inuiteihin ja muutamat siirtokuntien nimet viittaavat eskimokieleen.[4] Norjalaiset suhtautuivat luultavasti huonosti Grönlannin inuiteihin, koska pitivät inuiteja mailleen tunkeutujina.[44] Norjalaisethan olivat asuneet satoja vuosia Grönlannissa ennen Thulen inuitien tuloa.[47]

Jos skandinaavit kävivät kauppaa Thulen kulttuurin inuitien kanssa, inuitit möivät norjalaisille mursun syöksyhampaita, mistä ei kuitenkaan ole suoria todisteita.. Inuiteilla tiedetään olleen suuri leiri Nordseturissa, joka oli norjalaisten metsästysaluetta. Inuiteilla oli norjalaisia tavaroita myös niillä alueilla, joilla norjalaiset eivät käyneet.[48] Thulen alueelta Melvillensalmen pohjoispuolelta on löydetty 1200–1400-luvuilta peräisin olevia eurooppalaisia tavaroita.[49] Norjalaisista asutuksista ei ole löydetty kuin muutamia inuiteilta peräisin olevia esineitä.[48] Tavarat ovat voineet kulkeutua norjalaisten metsästysretkillä, ei niinkään laajan, järjestelmällisen kaupan kautta. Inuitien leireistä on löydetty kymmenen metallinpalaa, jotka ovat peräisin itäisen siirtokunnan kirkonkellosta, mikä viittaa inuitien ottaneen kirkonkellon siirtokunan tuhon jälkeen.[50]

Monet merkit viittavat silti inuitien ja norjalaisten eläneen melko eristyksissä toisistaan. Norjalaiset eivät solmineet eskimojen kanssa avioliittoja.[48] Norjalaiset eivät myöskään yrittäneet ottaa mallia eskimojen hylkeenpyyntitekniikasta, kuten tanskalaiset tekivät 1700-luvulla.[51] Eskimojen omaksuma tynnyrilautojen ja norjalaistyylisten ruuvikierteisten nuolien teko viittaa joidenkin mielestä siihen, että norjalaiset olisivat neuvoneet inuiteja näiden ja sahojen teossa.[48]

Kolme siirtokuntaa [muokkaa]

Hvalseyn kirkon rauniot.
Itäisen siirtokunnan sijainti kartalla.

Grönlannin siirtokuntien rauniot on löydetty, mutta niistä säilyneet kirjalliset tiedot ovat vähäisiä. Siirtokunnilla oli laki ja kansalliskokous.[4] Siirtokuntien asukasmäärä pysyi aina pienenä, ja niissä asui yhteensä 2 500–5 000 asukasta.[4][52][45]

Pienempi ja pohjoisempi läntinen siirtokunta eli Vesterbygden oli nykyisen Nuukin lähellä Lysufjordin pohjukassa.[53] Siirtokunnassa oli 90 taloa, 4 kirkkoa ja yksi muu rakennus.[4] Tästä siirtokunnasta on säilynyt kirjoitettua tietoa hyvin vähän. Se asutettiin melko pian itäisen siirtokunnan jälkeen. Sen keskus oli Sandnes.[53][52] Suurin löydetty raunioitunut maatila tunnetaan nimellä Sandnes, koska se on jäänyt hiekkakerroksen alle. Tämä entinen maatila on pitkän Lysufjordin vuonon perillä. Rakennukset oli tehty kivestä ja turpeesta.[27] Läntinen siirtokunta oli noin 65 leveysasteella ja sen laidunten heinäsato oli vain kolmannes itäisen siirtokunnan sadosta. Pohjoisessa tapahtunut metsästys olikin sen tärkeä elinkeino.[54] Tästä etelään oli 500 km asumatonta rannikkoa, jonka vuonoissa ei voinut laiduntaa kasvillisuuden niukkuuden takia.[45][53] Lusyfjordista haarautuvan pohjoisen vuonon päässä oli Nipaatsoq, jossa saattoi asua jopa tuhat ihmistä.[53][52]

Suuri eteläisempi itäinen siirtokunta eli Österbygden oli Qatortoqin lähellä. Siirtokunnan ydinalue oli Eiriksfjordin molemmin puolin.[53] Siellä saattoi asua jopa 4 000 ihmistä.[52] Täällä Erik Punainen ja hänen vaimonsa Tjodhilde asettuivat Eriksfjordiksi kutsumaansa Tunugdliarfikin vuonoon. Näin Erikin miehet rakensivat Brattahlid-nimisen talon nykyisen Qagssiarssukin kohdalle Narssassuaqin lentokentän lähelle.

Myöhemmin norjalaisten keskus Grönlannissa siirtyi Eiriksfjordin etelärannalla sijaitsevaan Gardariin (Garðar), jossa oli runsaasti hyvää laidunmaata.[53] Piispa toimi Gardarissa 1126–1358. Ei tiedetä, omistiko kirkko vai päälliköt Gardarin, mutta joka tapauksessa kirkko omi itselleen hiljalleen kolmanneksen laidunmaista.[55] Gardar oli Grönlannin suurin tila ja sen lähellä parissa vuonossa paljon viljavaa maata ja Brattahlidin ja Hvalseyn pienemmät keskukset sekä Narssaq.[56][53] Isafjordin pohjoispuolellakin oli asutusta. Kauempana etelässä oli yhdeksän asuinaluetta ulkorannikoilla tai vuonoissa. Näistä tunnetuin on Herlolfnesia ympäröivä alue noin 60. leveysasteella.[53]

Siirtokunnan talot olivat eri vuonoissa noin 200 km pitkällä rannikon alueella.[20] Itäiseen siirtokuntaan rakennettiin yhteensä 450 taloa, mutta kaikissa ei ehkä asuttu yhtä aikaa.[27] Siirtokunta ulottui monen vuonon alueella Qatortoqista Narsaqiin ja Nanotalikiin ja käsitti 190 maatilaa.[4] Kirkkoja oli 12. Niistä yksi oli "katedraali" ja yksi munkki- ja nunnaluostari[4]. Lisäksi oli pieni monesti itäisen siirtokunnan osana pidetty 20 talon siirtokunta Ivittuutin lähellä. Tästä siirtokunnasta ei ole kirjoittuja lähteitä. Norjalaiset kävivät Diskonlahden seuduilla ja pohjoisemmassakin olevassa Nordrseturissa metsästämässä jääkarhuja ja mursuja.

Siirtokuntien tuho [muokkaa]

Pääartikkeli: Skandinaavien varhaisten Grönlannin siirtokuntien tuho

Pienempi, pohjoisempi Nuukin lähellä sijainnut läntinen siirtokunta tuhoutui ensin. Arkeologiset todisteet viittaavat nälkään. Eräs Grönlannista kertova saaga inuitien hyökkäykseen. Saagan mukaan villiintyneitä kotieläimiä kuljeskeli hylätyn itäisen siirtokunnan ympärillä, ja että siirtokunta olisi ollut silloin 1350–1400 skraelingeilla. Joka tapauksessa tuho tuli vuoden 1350 tienoilla, jolloin Sandnesin suuri maatila hautautui laajenevan jäätikön sulamisvesien hiekkaan.[5][57] Suuren itäisen siirtokunnan tuho on mysteeri. Sen saattoi aiheuttaa ilmaston viileneminen ja osin sen takia lisääntynyt maaperän kulumisen aiheuttama kato, riistapula ja nälkä.[5] Toiset veikkaavat skraelingien hyökkäystä, merirosvoja, vapaaehtoista poislähtöä ja kulkutauteja. Siirtokuntien tuhoon vaikutti myös Norjan ja Grönlannin välisen kaupan tyrehtyminen, kun Norja löysi muita kauppakumppaneita.

Eurooppalaisten uusi tulo [muokkaa]

Englantilaiset löytöretkelijät Martin Frobisher ja John Davis löysivät Grönlannin uudelleen 1576–1587.[8] He nousivat maihin ja kävivät kauppaa inuitien kanssa sekä sieppasivat inuiteja.[58]

Tanskan kuninkaan Kristian IV:n tanskalais-norjalainen retkikunta kävi Grönlannissa 1605–1607, mutta purjehti itärannikolle, eikä näin ollen löytänyt siirtokuntaa.[59] Monia muitakin retkikuntia kävi Grönlannissa 1600-luvulla, mutta norjalaisia ei löytynyt.[58] Tanskalaiset Hans Egeden johtamat lähetyssaarnaajat saapuivat vasta 1721 ja aloittivat uuden aikakauden.[60] Inuitit näyttivät Egedelle ensin läntisen siirtokunnan rauniot, sitten vuonna 1723 suuren itäisen siirtokunnan rauniot.[61]

Katso myös [muokkaa]

Lähteet [muokkaa]

  • Program for the Conservation of Arctic Flora and Fauna: Arctic flora and fauna: status and conservation. Edita, 2001. ISBN 9789979947653.
  • Graham-Campbell, James (toim.): Cultural Atlas of the Viking World. Facts On File. ISBN 0-8160-3004-9.
  • Diamond, Jared: Romahdus: Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä. Suom. Pietiläinen, Kimmo. Helsinki: Terra cognita, 2007. ISBN 952-5202-84-4.
  • Hall, Richard: Matka viikinkien maailmaan. Suom. Ketola, Veli-Pekka. Helsinki: Multikustannut, 2007. ISBN 978-952-468-154-4.
  • Kinnunen Bruun, Sinikka: Grönlanti, inuitien maa. Espoo: Frederika, 1989. ISBN 951-9417-08-7.
  • Kronqvist, Pentti: Inuit. Suom. Kaskimies, Heikki. Otalampi: Sahlgren, 1988. ISBN 951-96123-2-7.
  • Lainema, Matti & Nurminen, Juha: Ultima Thule – Pohjoiset löytöretket. John Nurmisen Säätiö, WSOY, 2001. ISBN 951-0-23925-9.
  • Maailmanhistorian suuret löytöretket. Valitut palat, 1980. ISBN 951-9078-76-2.
  • Otavan suuri ensyklopedia osa 2: Cid - Harvey, OE2. Helsinki: Otava, 1977. ISBN 951-1-04170-3.
  • Roesdahl, Else: Viikingit. Helsinki: Otava, 1993. ISBN 951-1-11802-1.

Viitteet [muokkaa]

Broom icon.svg
 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Mitähän ovat lähteet ja Spectrum.
  1. ↑ Maailmanhistorian suuret löytöretket, s. 23.
  2. ↑ Diamond, s. 237, 245.
  3. ↑ Diamond, s. 240.
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l Lainema & Nurminen, s. 71.
  5. ↑ a b c Diamond 2005
  6. ↑ a b c Roesdahl, s. 315.
  7. ↑ a b Lainema & Nurminen, s. 61.
  8. ↑ a b Otavan suuri Ensyklopedia 2, s. 1541.
  9. ↑ a b c d Lainema & Nurminen, s. 62.
  10. ↑ Kronqvist, s. 8.
  11. ↑ a b c Maailmanhistorian suuret löytöretket, s. 25.
  12. ↑ a b Kinnunen Bruun, s. 17.
  13. ↑ Maailmanhistorian suuret löytöretket, s. 24.
  14. ↑ Lainema & Nurminen, s 63
  15. ↑ The Vikings in Greenland, Allan A. Swenson, Scandinavian Press, Issue 4, 2000
  16. ↑ Maailmanhistorian suuret löytöretket, s. 56.
  17. ↑ a b Maailmanhistorian suuret löytöretket s. 63.
  18. ↑ The Norse History of Greenland 982-1500
  19. ↑ a b c d e f g Roesdahl, s. 316
  20. ↑ a b c Maailmanhistorian suuret löytöretket, s. 26.
  21. ↑ a b Diamond, s. 253.
  22. ↑ Hall, s. 158.
  23. ↑ a b Diamond, s. 254
  24. ↑ a b Diamond, s. 255–256.
  25. ↑ Greenland Viking Mystery, Kathy A. Svitil, July 1, 1997
  26. ↑ a b Diamond 2005, s. 245, 247
  27. ↑ a b c Greenland
  28. ↑ Bertil Almgren (toim.): Viikingit. WSOY 1967, s. 115
  29. ↑ a b Diamond, s. 259–260
  30. ↑ Diamond, s. 262, 263
  31. ↑ Lainema & Nurminen, s. 72
  32. ↑ Diamond, s. 257.
  33. ↑ Diamond, s. 250.
  34. ↑ Diamond, s. 247, 250–252
  35. ↑ Diamond, s. 246
  36. ↑ Diamond, s. 247, 248
  37. ↑ Graham-Campbell, s. 175
  38. ↑ a b Diamond, s. 238–239
  39. ↑ The Greenland Vikings, Selected quotes from- The Last Viking: West by Northwest, by John N. Harris, M.A.(CMNS).
  40. ↑ a b Vikings during mwp
  41. ↑ Diamond, s. 243
  42. ↑ Arctic Flora and Fauna, s. 18, 21, 28
  43. ↑ Valoa ja kaamosta, Claes Bernes, Nord 1994:24, s. 28-29
  44. ↑ a b Diamond 2005, s. 227
  45. ↑ a b c d Hall, s. 156
  46. ↑ a b Lainema & Nurminen, s. 39
  47. ↑ Diamond, s. 284
  48. ↑ a b c d Diamond, s 281–282
  49. ↑ Hall, s. 212
  50. ↑ Diamond, s. 280
  51. ↑ Diamond, s. 283
  52. ↑ a b c d Diamond, s. 291
  53. ↑ a b c d e f g h Graham-Campbell, s 176
  54. ↑ Diamond, s. 250
  55. ↑ Diamond, s. 263
  56. ↑ Diamond, s. 251
  57. ↑ Hall s. 214
  58. ↑ a b Diamond, s. 289
  59. ↑ Hall, s. 215
  60. ↑ Spectrum osa 3, s. 401
  61. ↑ Diamond, s. 290

Aiheesta muualla [muokkaa]

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Skandinaavien_varhaiset_Grönlannin_siirtokunnat&oldid=13170362