Vihreä liitto

Wikipedia
Ohjattu sivulta Vihreä Liitto
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo suomalaisesta puolueesta. Täsmennyssivulta löydät muita vihreitä puolueita.
Vihreä liitto r.p.
Gröna förbundet r.p.
Ruona lihttu r.b.

Vihreat de grona logo.jpg

Perustettu 1987
Johto Ville Niinistö (pj.)[1]
Krista Mikkonen (vpj.)[2]
Touko Aalto (vpj.)[2]
Anne Bland (vpj.)[2]
Lasse Miettinen (puoluesihteeri)[3]
Ideologia vihreä liike[4]
Toimisto Fredrikinkatu 33 A
00120 Helsinki
Äänenkannattaja Vihreä Lanka
Jäsenmäärä 8 034 (­2013)[5]
Kansanedustajat 10 / 200 (2011)
Eurokansanedustajat 1 / 13 (2014)
Kunnanvaltuutetut 323 / 9 672 (2012)[6]
Kansainväliset jäsenyydet Vihreät/EVA
Euroopan vihreä puolue
Naisjärjestö Vihreät Naiset
Nuorisojärjestö ViNO
Opiskelijajärjestö ViNO
Värit Vihreä
Kotisivu www.vihreat.fi

Vihreä liitto eli vihreät (lyh. Vihr., ruots. Gröna förbundet tai De Gröna) on suomalainen poliittinen puolue. Puolue näkee juuriensa olevan ”1980-luvun alun vihreässä liikehdinnässä, jossa oli mukana ympäristöaktivisteja, feministejä, vammaisjärjestöjen edustajia sekä 'vaihtoehtokulttuurien' ihmisiä”.[7] Vihreä liitto rekisteröitiin yhdistykseksi vuonna 1987 ja puolueeksi seuraavana vuonna.[8]

Vihreiden kannatus on vahvinta suurissa kaupungeissa ja niiden kehyskunnissa. Esimerkiksi Helsingissä puolue sai vuoden 2009 eurovaaleissa 24,9 % äänistä,[9] vuoden 2012 kunnallisvaaleissa 22,3 %[10] ja vuoden 2011 eduskuntavaaleissa 16,7 %.[11] Matalinta vihreiden kannatus on Lapin vaalipiirissä, noin 3 %.[10][12] Vuodesta 2011 vihreillä on 10 kansanedustajaa.[13] Euroopan parlamentin jäseniä vihreillä oli kaudella 2009–2014 kaksi[14] ja vuodesta 2014 yksi[15].

Puolueen puheenjohtajana on vuodesta 2011 toiminut Ville Niinistö.[1] Vihreän liikkeen äänenkannattaja on vihreiden enemmistöomistuksessa oleva Vihreä Lanka -lehti, jolle puolue maksoi vuonna 2012 lähes 500 000 euroa kaikkiaan 900 000 euron puolueavustuksesta.[16][17][18] Keväällä 2013 vihreillä oli 8 034 jäsentä.[5]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaalimenestys
Eduskuntavaalit
Vuosi Edustajat Äänet
1983 2 43 754 1,47 %
1987 4 115 988 4,03 %
1991 10 185 894 6,82 %
1995 9 181 198 6,52 %
1999 11 194 846 7,27 %
2003 14 223 564 8,01 %
2007 15 234 429 8,46 %
2011 10 213 172 7,25 %
Kunnallisvaalit
Vuosi Valtuutetut Äänet
1984 101 76 441 2,83 %
1988 94 61 581 2,34 %
1992 343 184 787 6,94 %
1996 291 149 334 6,28 %
2000 338 171 707 7,72 %
2004 314 175 933 7,37 %
2008 370 227 999 8,94 %
2012 323 213 100 8,5 %
Europarlamenttivaalit
Vuosi Mepit Äänet
1996 1 170 670 7,59 %
1999 2 166 786 13,43 %
2004 1 172 844 10,43 %
2009 2 206 439 12,40 %
2014 1 161 263 9,3 %
Koijärven padonrakentajien leiri keväällä 1979. Kuvassa Ville Komsi ja Irina Krohn.

Vihreää liittoa edeltäneen vihreän liikkeen voi konkreettisesti sanoa saaneensa alkunsa Koijärveltä ja Helsinki-liikkeestä 1970- ja 1980-luvuilla. Molempiin osallistui merkittävä määrä vihreiden perustajajäseniä ja nykyisiä vaikuttajia, kuten Osmo Soininvaara, Pekka Sauri ja Heidi Hautala. Liike toimi aluksi verkostona ja liikkeenä, eikä sillä ollut yhtä organisaatiota. Tässä muodossa se onnistui myös saamaan kaksi kansanedustajaa vuoden 1983 vaaleissa: Kalle Könkkölän ja Ville Komsin.[19]

1980-luvun puolivälissä kasvoi halu ja tarve organisoitua. Vuonna 1987 perustettiin Vihreä liitto useiden järjestöjen kattojärjestöksi, mutta siitä ei ollut tarkoitus tehdä puoluetta. Puolueeksi järjestäytymisellä oli kuitenkin tukea, ja erityisesti tiukat, niin sanotut ekovihreät alkoivat perustaa puoluetta, joka keskittyisi puhtaasti ekologisiin asioihin. Tämä johti maltillisempien toimijoiden järjestäytymiseen ja jopa kilpailevien yhdistysten perustamiseen samoille paikkakunnille. Vaikka monet ekovihreät palasivat lopulta vuonna 1988 puolueeksi muuttuneeseen Vihreään liittoon, riitely aiheutti vihreille vaalitappion vuoden 1988 kunnallisvaaleissa.[20] Nykyisin Vihreässä liitossa toimii valtakunnallinen ympäristöasioihin keskittynyt jäsenjärjestö Ekovihreät ry, joka perustettiin vuonna 1994.[21]

Puolue kuitenkin toipui sisäisistä riidoistaan, ja eduskuntavaalit 1991 ja kunnallisvaalit 1992 olivat menestys. Esko Ahon hallituksen kaudella puolueesta muodostui lopullisesti yleispuolue: 90-luvun alun lama siirsi ihmisten huomion arkisiin huoliin, joihin vihreidenkin oli otettava kantaa, kun kansakunta oli itsenäisyyden ajan pahimmassa talouskriisissä. Laman keskellä vuonna 1994 Osmo Soininvaara kirjoitti teoksensa ”Hyvinvointivaltion eloonjäämisoppi” ja puheenjohtajana toiminut psykologi Pekka Sauri nosti esille muita aiheita ympäristöasioiden lisäksi.lähde?

Kysymys Euroopan unionin jäsenyydestä jakoi puoluetta selvästi. Eduskuntaryhmä, puolueen johto, äänestäjät ja jäsenet jakautuivat asiassa kahtia. Osa vihreistä vastusti ympäristösyistä kasvuhakuista Euroopan unionia, kun taas toiset kannattivat rajatonta ja yhteistyötä lisäävää EU:ta. Kiihkeimmissä puheenvuoroissa uhkailtiin puolueen hajoamisella, jos puolue ottaisi virallisesti myönteisen kannan Euroopan unioniin. Suomessa EU:n kannatus vihreiden keskuudessa oli kuitenkin suurempaa kuin Itävallan ja Ruotsin vihreissä, jotka pohtivat jäsenyyttä samaan aikaan. Vuonna 1994 puoluekokous päätti kannattaa sitovaa kansanäänestystä EU-jäsenyydestä ja että puolue ei ota virallista kantaa asiaan. Yhdeksän kymmenestä vihreiden kansanedustajasta lupasi ennen vaaleja noudattaa kansanäänestyksen tulosta, ja he äänestivät lopulta jäsenyyden puolesta.[22][23]

Suomen EU-kansanäänestyksen jälkeen puoluehallitus määritteli vihreiden EU-periaatteita, joihin kuuluivat kansanvaltaisuuden ja kansalaisjärjestöjen vaikutusmahdollisuuksien turvaaminen, pohjoismaisen julkisuusperiaatteen käyttöönotto, tuki EU:n laajenemiselle Keski- ja Itä-Eurooppaan sekä ympäristöpolitiikan tukeminen talouden ja markkinoiden keinoin. Vihreät vaati Suomelle ympäristökomissaarin salkkua ja esittivät komissaariksi Sirpa Pietikäistä tai Matti Wuorta.[22] Paavo Lipposen ensimmäisessä hallituksessa vihreät hyväksyi hallitusohjelman mukaisesti Suomen jäsenyyden Euroopan talous- ja rahaliitossa, vaikka kannattajien enemmistö oli kyselytutkimusten mukaan sitä vastaan.[24]

Vihreiden kannatus kunnittain kunnallisvaaleissa 2008.
0 %   0–2 %   2–4 %   4–6 %   6–8 %   8–10 %   10–12 %   12–14 %   14– %

Vuoden 1995 vaalit olivat vihreille lievä vaalitappio ja puolue menetti yhden kansanedustajan. Pääministeriksi noussut sosiaalidemokraattien Paavo Lipponen kokosi kuitenkin laajan sateenkaarihallituksen, jossa vihreät oli mukana. Ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Pekka Haavistosta tuli Euroopan ensimmäinen vihreä ministeri. Vuoden 1999 vaalit eivät heilauttaneet hallituksen asemaa ja vihreät sai kaksi lisäpaikkaa. Puolue jatkoi hallituksessa kahdella ministerillä, jotka olivat Osmo Soininvaara ja Satu Hassi.[25] Soininvaaran pesti kesti kaksi vuotta, sillä salkkujaossa vihreät jakoi peruspalveluministerin pestin puoliksi RKP:n kanssa.

24. toukokuuta 2002 eduskunta hyväksyi viidennen ydinvoimalan lupahakemuksen. Tämän seurauksena vihreät päätti erota hallituksesta. Puolueen mukaan ydinvoimapäätös oli kestävän kehityksen vastainen, moraaliton ja riskialtis, kun uusiutuvaan energiaan perustuvat vaihtoehdot olisivat olleet turvallisempia ja ilmastonmuutoksen torjumisen kannalta tehokkaampia. Eropäätöksen seurauksena vihreitä syytettiin laajalti yhteistyökyvyttömyydestä. Puolueen mukaan hallituksesta lähtemättä jättäminen olisi kuitenkin tehnyt puolueesta kansainvälisen ”ekomerkin” ydinvoimalle.[26] Ydinvoimakiistan pohjalla oli se, ettei hallitusohjelmassa ollut sovittu mitään tarkkaa ydinvoiman lisärakentamisen suhteen.[27]

Kun hallitus teki 2010 päätöksen kahden ydinvoimalaitosluvan esittämisestä eduskunnasta, vihreät päätti jäädä hallitukseen. Päätös sai osakseen arvostelua puolueen periaatteiden pyörtämisestä[28][29].

Eduskuntavaaleissa 2003 vihreiden kannatus jatkoi nousuaan ja puolue sai 14 kansanedustajaa, mutta jäi oppositioon. Eduskuntavaaleissa 2007 vihreiden vaaliteemoina olivat ilmastonmuutos, köyhyys ja perustulo. Puolue nosti edelleen paikkamääräänsä eduskunnassa, kun valituksi tuli 15 vihreää. Pohjois-Karjalan vaalipiiristä ehdolle lähtenyt puheenjohtaja Tarja Cronberg ei päässyt eduskuntaan. Helmikuussa 2008 puolue menetti yhden kansanedustajan kokoomukselle loikkauksen takia.[30]

Vuoden 2011 eduskuntavaaleihin Vihreät lähti "Uusi Suomi" -sloganilla ja vihreällä pohjalle sijoitetulla vaakunaleijonalla. Lisäksi puolue korosti tiedemyönteisyyttään Tiedepuolue-sivustolla. Vaaleissa puolue menetti kolmanneksen paikoistaan ja sai 10 edustajaa.

Kesäkuussa 2011 vihreät valitsivat ensimmäistä kertaa puheenjohtajan jäsenäänestyksen perusteella. Puoluekokous vahvisti yksimielisesti jäsenäänestyksen voittaneen Ville Niinistön valinnan puolueen uudeksi puheenjohtajaksi sekä äänesti Panu Laturin jatkamaan puoluesihteerinä. Entinen puheenjohtaja Sinnemäki hävisi saaden alle viidenneksen kannatuksen. Puoluekokous äänesti myös mallista, jossa seuraavasta puoluekokouksesta lähtien vihreillä olisi kaksi puheenjohtajaa sekä ravintoloiden oikeudesta myydä viiniä kotiin vietäväksi, joista kumpikaan ei kuitenkaan toteutunut tiukissa äänestyksissä.[31][32]

Vuoden 2012 presidentinvaaleissa puolueen ehdokkaana ollut Pekka Haavisto sai ensimmäisellä kierroksella 18,7 %:n kannatuksen ja onnistui pääsemään toiselle kierrokselle. Haavisto hävisi toisen kierroksen Kokoomuksen Sauli Niinistölle, saaden 37,4 % äänistä.

Vihreiden puoluekokous hyväksyi 20. toukokuuta 2012 puolueelle uuden periaateohjelman, jonka mukaan puolueen toimintaa ohjaavat vastuu ympäristöstä ja tulevaisuudesta, vapaus kaikille ja välittäminen muista ihmisistä.[33]

Ideologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihreiden vaaliteltta Isolla Roobertinkadulla Helsingissä.

Vihreä liitto ei ole halunnut määritellä itseään perinteisen vasemmisto–oikeisto-jaottelun mukaisesti, vaan käyttää Saksan vihreiden ajatusta, jonka mukaan ”vihreät eivät ole vasemmalla eivätkä oikealla vaan edellä”.[34][35] Tampereen yliopistossa vuonna 2009 tehdyn, ehdokkaiden vaalikonevastauksia koskevan tutkimuksen mukaan vihreät ja kommunistit olivat tietyissä poliittisissa linjauksista ympäristönsuojelussa ja talouden säätelystä lähellä toisiaan, mutta esimerkiksi SDP ja Vasemmistoliitto olivat kumpaakin edellä mainittua jyrkempiä markkinatalouden vastustajia.[36] Ville Niinistö kiisti tulkinnan.[37] Hän on itse kuvaillut vihreitä vasemmistoliberaaliksi tai sosiaaliliberaaliksi liikkeeksi.[38]

Periaateohjelmassaan puolue on kritisoinut sekä markkinataloutta että sosialismia, koska vihreiden mielestä kumpikaan talousjärjestelmä ei ota huomioon ympäristöä, kehitysmaita ja tulevia sukupolvia taikka aineettomia, henkisiä arvoja, vaan keskittyy liiaksi rahatalouden kasvuun.[39] Periaateohjelmassaan vihreät asettuu kannattamaan kohtuutaloutta, jossa huomioidaan ympäristö ja joka toimii kestävästi sukupolvelta toiselle.[33] Poliittisessa ohjelmassaan Vihreät ei pidä monikulttuurisuutta ideologiana vaan tapahtuneena tosiasiana.[40] Lisäksi puolueen ohjelmassa korostuu kaikille maksettava perustulo. Vuoden 2006 periaateohjelmassaan Vihreä liitto julistautui feministiseksi ja monikulttuurisuutta kannattavaksi puolueeksi.[41]

Vuonna 2008 Vihreiden eduskuntaryhmä esitti, että isot automarketit pidettäisiin kiinni ympäristösyistä sunnuntaisin joulunalusaikaa lukuun ottamatta.[42]

Kannattajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turun yliopistossa vuonna 2008 tehdyn tutkimuksen mukaan puolueen kannattajat ovat keskimäärin vasemmiston suuntaan kallellaan, jopa aavistuksen enemmän kuin SDP:n kannattajat. Kun puolueet asetettiin vasemmisto-oikeisto-skaalalle niiden kannattajien ideologisten itsearvioiden perusteella, Vihreä liitto oli toiseksi vasemmistolaisin eduskuntapuolue Vasemmistoliiton jälkeen.[43]

Anna Kontulan vuonna 2004 valmistuneen kyselytutkimuksen mukaan entiset taistolaiset äänestivät usein vihreitä (45 % vastaajista).[44]

Vuonna 2012 tehdyn kyselyn mukaan Vihreä liitto on suosituin puolue toimittajien keskuudessa.[45]

Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (MTS) mukaan vuonna 2012 vihreiden kannattajista 33 % tuki valikoivuuden lisäämistä asevelvollisuusjärjestelmässä ja 20 % kannatti asevelvollisuudesta luopumista ja ammattiarmeijaan siirtymistä.[46] Myös puolueen virallinen kanta tukee asevelvollisuusjärjestelmän uudistamista valikoivampaan suuntaan.[47]

Vuonna 2013 Vihreät ja RKP olivat Ylen teettämässä kyselyssä ainoat eduskuntapuolueet, joiden äänestäjien enemmistö kannattaa pakkoruotsia.[48]

Jäsenjärjestöjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viite - Tieteen ja teknologian vihreät ry[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viite perustettiin 29. marraskuuta 2008 tarkoituksenaan tarjota jäsenistönsä asiantuntemusta vihreiden päätöksenteon tueksi, tukea vihreille tärkeiden aiheiden tutkimusta sekä kohottaa vihreiden profiilia tieteen ja teknologian asiantuntijoiden parissa. Jäsenistössä on paljon jäseniä korkeakouluista ja tutkimuslaitoksista. Yhdistys hyväksyttiin Vihreä liiton jäseneksi huhtikuussa 2009.[49] Sen puheenjohtajana vuonna 2014 toimii Otso Kivekäs.[50] Vaaleihin yhdistys on julkaissut erillisen www.tiedepuolue.fi-sivuston.[51]

Vihreä miesliike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihreä miesliike ry on maaliskuussa 2009 perustettu puoluepoliittinen miesliike, jonka tavoitteena on tasa-arvon ajaminen ja miesliikkeessä koettujen epäkohtien[52] esille nostaminen yhteiskunnassa ja niihin vaikuttaminen vihreiden kautta.[53]

Vihreä miesliikkeen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin tutkija ja kolumnisti Jukka Relander.[54]

Yhdistys julkaisi huhtikuussa 2010 miespoliittisen ohjelman[55], jonka tavoitteena on sukupuolten tasa-arvon edistäminen miesten tasa-arvo-ongelmia korjaamalla.[56]

Maaseutu- ja erävihreät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuopion puoluekokouksen yhteydessä 12. kesäkuuta 2011 perustettiin uusi valtakunnallinen järjestö, Maaseutuvihreät, joka sittemmin rekisteröityi nimellä Maaseutu- ja erävihreät ry. Yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Anne Bland Huittisista ja yhdistyksen pyrkimys on tavoittaa vihreästä maaseudusta kiinnostuneet sekä kehittää Vihreän liiton maaseutupolitiikkaa. Maaseutu- ja erävihreät ilmoittavat tavoitteekseen toiminnan "hyvinvoivan ja monimuotoisen maaseudun puolesta."[57]

Armon vihreät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Loppuvuodesta 2011 käynnisti toimintansa kristinuskoon ja kirkkoon myönteisesti suhtautuvien jäsenyhdistys Armon vihreät. Aloitteellisia asiassa olivat Heikki Hiilamo, Kirsi Ojansuu ja Jukka Relander. Armon vihreät ilmoittaa haluavansa edistää positiivista suvaitsevaisuutta suhteessa uskontoihin. Kirkon pitää yhdistyksen mielestä varjella luomakuntaa oikeilla ympäristöteoilla. Evankelis-luterilaisen kirkon tulee Armon vihreiden mukaan edelleen pitää esillä ihmisoikeus- ja demokratiakysymyksiä.[58]

Kansainväliset yhteydet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihreä liitto kuuluu Global Greens -järjestöön sekä Euroopan vihreään puolueeseen. Euroopan parlamentissa puolueen edustajat kuuluvat Vihreät / Euroopan vapaa allianssi -ryhmään. Vuonna 1993 Vihreä liitto oli perustamassa Euroopan Vihreät -puolueliittoa, jonka perustava kokous pidettiin Kirkkonummella. Vuonna 2003 Euroopan Vihreät muutti nimensä Euroopan vihreäksi puolueeksi. Liiton puheenjohtajana toimi vuosina 1994–1997 Pekka Sauri ja 2000–2006 Pekka Haavisto.[7][59]

Henkilöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhoja tunnuksia
1994−1998
Vihreän liiton logo 1997.jpg
1998−2006
SPYSTY4V.GIF

Puoluejohto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheenjohtaja valitaan kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Vuodesta 2004 lähtien puheenjohtajaksi on voitu valita sama henkilö korkeintaan kolme kertaa peräkkäin, ja tätä ennen kaksi kertaa peräkkäin. Pekka Haavisto oli ensimmäinen puolueen puheenjohtaja, joka oli myös kansanedustaja. Aikaisemmin oli pidetty parempana jakaa valtaa niin, että kansanedustaja ei voisi olla myös puheenjohtaja.[60]

Puheenjohtajan lisäksi puoluekokous valitsee 12-jäseniseen puoluehallitukseen kolme varapuheenjohtajaa ja kahdeksan muuta jäsentä ja varajäsenet, puoluesihteerin ja puoluevaltuuskunnan, jossa on 40 jäsentä.[61]

vuosi puheenjohtaja puoluesihteeri
1987 Kalle Könkkölä  
1987–1991 Heidi Hautala liittosihteerit Tarja Helanen sekä David Pemberton (1988–1990)
puoluesihteeri Pekka Sauri (1990–1991)
1991–1993 Pekka Sauri David Pemberton
1993–1995 Pekka Haavisto Katariina Poskiparta
1995–1997 Tuija Brax Sirpa Kuronen
1997–2001 Satu Hassi Ari Heikkinen
2001–2005 Osmo Soininvaara
2005–2007 Tarja Cronberg
2007–2009 Panu Laturi
2009–2011 Anni Sinnemäki
2011–2013 Ville Niinistö
2013- Lasse Miettinen

Nykyiset kansanedustajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Europarlamentaarikot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

¹ nousi europarlamenttiin Hautalan aloittaessa Kataisen hallituksen kehitysministerinä

Ministerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lipposen I hallitus:

Lipposen II hallitus:

Vanhasen II hallitus:

Kiviniemen hallitus:

  • Tuija Brax, oikeusministeri 2010–2011
  • Anni Sinnemäki, työministeri 2010–2011

Kataisen hallitus:

Presidenttiehdokkaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Entiset kansanedustajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1 siirtyi kokoomuksen eduskuntaryhmään
2 siirtyi oikeuskansleriksi

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anne Brax ja Pauli Välimäki (toim.): Vihreä ABC-kirja. Vihreä liitto, 1991. ISBN 951-95840-1-3.
  • Remes, Tanja & Sohlstén, Jemina (toim.): Edellä! Vihreä liitto 20 vuotta. Helsinki: Vihreä sivistysliitto, 2007. ISBN 978-952-5078-24-4.
  • Rauli Mickelsson: Suomen puolueet: historia, muutos ja nykypäivä. Tampere: Vastapaino, 2007. ISBN 978-951-768-217-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Niinistö jatkaa vihreiden puheenjohtajana Kaleva.fi. 25.5.2013. Viitattu 30.5.2013.
  2. a b c Ahokas, Peppiina & Raeste, Juha-Pekka: Vihreiden johtajavalinnat lisäävät maakuntien valtaa HS.fi. 25.5.2013. Viitattu 25.5.2013.
  3. Ahokas, Peppiina & Raeste, Juha-Pekka: Vihreiden uusi puoluesihteeri on hyväntuulinen sillanrakentaja HS.fi. 25.5.2013. Viitattu 25.5.2013.
  4. Parties and Elections: Finland Viitattu 30.4.2014. (englanniksi)
  5. a b Eduskuntapuolueisiin kuuluu 300 000 suomalaista – vain pikkupuolueet kasvavat 15.4.2013. Turun Sanomat. Viitattu 9.8.2013.
  6. Tulos puolueittain Vaalit.fi. 1.11.2012. Oikeusministeriö. Viitattu 1.11.2012.
  7. a b Vihreät puolueena Vihreät. Viitattu 29.9.2013.
  8. Vihreiden historia Vihreät. Viitattu 29.9.2013.
  9. Eurovaalit 2009: Puolueiden kannatus 10.6.2009. Yle. Viitattu 29.9.2013.
  10. a b Vihreä liitto - puolueen kannatus vaalipiireittäin 6.11.2013. Yle. Viitattu 29.9.2013.
  11. Eduskuntavaalit 17.4.2011: Helsingin vaalipiiri Vaalit.fi. 13.5.2011 (päivitetty). Oikeusministeriö. Viitattu 30.4.2014.
  12. Eduskuntavaalit 17.4.2011: Lapin vaalipiiri Vaalit.fi. 13.5.2011 (päivitetty). Oikeusministeriö. Viitattu 30.4.2014.
  13. Eduskuntavaalit 17.4.2011: Valitut ehdokkaat koko maa Vaalit.fi. 13.5.2011 (päivitetty). Oikeusministeriö. Viitattu 30.4.2014.
  14. Koko maa - ehdokkaat vertauslukujärjestyksessä 10.6.2009. Yle. Viitattu 29.9.2013.
  15. Europarlamenttivaalit 2014: Valitut ehdokkaat koko maa Vaalit.fi. 30.5.2014 (päivitetty). Oikeusministeriö. Viitattu 3.6.2014.
  16. Toimintakertomus 2012 6.4.2013. Vihreät. Viitattu 29.9.2013.
  17. Lilja, Esa: Vihreän Langan päätoimittaja vaihtuu 23.6.2010. Helsingin Sanomat. Viitattu 29.9.2013.
  18. Mikä Lanka? Vihreä Lanka. Viitattu 29.9.2013.
  19. Mickelsson 2007, s. 253
  20. Brax ja Välimäki 1991, s. 24-25
  21. Yhdistys Ekovihreät. Viitattu 18.10.2013.
  22. a b Isotalo, Merja (2007) Hallituspuolueeksi EU-maahan. Teoksessa Edellä! Vihreä liitto 20 vuotta. (Toim. Remes, Tanja – Sohlestén, Jemina)
  23. Pertti Pesonen (toim.) (1994) Suomen EU-kansanäänestys 1994: Raportti äänestäjien kannanotoista, s. 47–60. Verkkoversio
  24. 4.2 Suomi Euroopan Unionissa Suomen poliittinen järjestelmä - verkkokirja (Helsingin yliopisto)
  25. Remes & Sohlstén 2007, s. 201
  26. Satu Hassi: Miksi lähdimme hallituksesta, luettu 8. huhtikuuta 2007
  27. Pääministeri Paavo Lipposen II hallituksen ohjelma 15.4.1999, luettu 8. huhtikuuta 2007
  28. Eduskunta kiistelee ydinvoimasta Kansan uutiset. 11.5.2010. Viitattu 11.5.2010.
  29. Viitanen ihmettelee vihreiden lepsuilua Demari.fi. 23.4.2010. Viitattu 11.5.2010.
  30. Riita Vihdin vihreiden kanssa ajoi Forsiuksen kokoomukseen Helsingin Sanomat. 14.2.2008. Viitattu 3.3.2009.
  31. Ville Niinistöstä vihreiden uusi puheenjohtaja. Vihreä lanka. 11.6.2011. Viitattu: 28.3.2014.
  32. Laturi jatkaa vihreiden puoluesihteerinä yle.fi. 12.6.2011. Viitattu 12.6.2011.
  33. a b Vihreiden periaateohjelma – Vastuu, vapaus, välittäminen 20.5.2012.
  34. Brax ja Välimäki 1991, s.56
  35. Mickelsson 2007, s. 283
  36. Vihreiden ja kommunistien eurovaaliehdokkailla samoja näkemyksiä YLE.fi. 3.6.2009. Viitattu 3.9.2010.
  37. Ville Niinistö: Vihreät eivät ole kommunisteja YLE.fi. 3.6.2009. Viitattu 3.9.2010.
  38. Syrjämäki, Sami: Konservatismi ja liberalismi -kyselyn vastaukset Niin & näin 4/2012. Viitattu 30.4.2014.
  39. Vihreän liiton periaateohjelma, versio toukokuu 1990. Vihreä liitto, 1990. ISBN 951-95840-2-1. s.7
  40. Vihreä tehtävä 2010–2014 - poliittinen ohjelma, haettu 18.10.2013
  41. Tehtävänä reilu muutos Vihreän liiton puoluekokouksen 28.5.2006 hyväksymä periaateohjelma
  42. Vihreät haluavat sulkea isot automarketit sunnuntaisin Kouvolan sanomat. 19.12.2008. Viitattu 28.8.2013.
  43. Elo, Kimmo & Rapeli, Lauri: Suomalaisten politiikkatietämys (s. 86) 14.10.2008. Oikeusministeriö. Viitattu 30.4.2014.
  44. Kontula, Anna: Taistolaisuus puberteettikapinasta takinkääntöön. Historiallinen aikakauskirja, 2004, 102. vsk, nro 2, s. 233–243. Suomen Historiallinen Seura ja Historian Ystäväin Liitto. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 3.9.2010.
  45. Sunnuntaisuomalainen: Vihreät toimittajien suosikkipuolue Yle Uutiset. 22.7.2012. Viitattu 30.4.2014.
  46. Suomalaisten mielipiteitä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, maanpuolustuksesta ja turvallisuudesta 28.11.2012. MTS. Viitattu 29.9.2013.
  47. Vihreiden linjaukset asevelvollisuudesta (pdf) 11.6.2010. Vihreät. Viitattu 29.9.2013.
  48. Yli 60 prosenttia suomalaisista haluaa ruotsin kielen vapaavalintaiseksi kouluaineeksi 24.8.2013. Yle Uutiset. Viitattu 29.9.2013.
  49. Esittely Viite.fi. Viitattu 29.9.2013.
  50. Hallitus Viite.fi. Viitattu 7.3.2014.
  51. Tiedepuolue.fi
  52. Elonen, Piia: Näistä epäkohdista miesliike on huolissaan (Internet Archive) Helsingin Sanomat. 26.4.2009. Viitattu 30.4.2014.
  53. Jussila, Noora: Vihreä miesliike järjestäytyy Vihreä Lanka. 6.3.2009. Viitattu 9.5.2010.
  54. Jukka Relander johtaa nyt vihreitä miehiä Vihreä Lanka. 16.3.2009. Viitattu 9.5.2010.
  55. Vihreän miesliikkeen Miespoliittinen ohjelma 11.4.2010. Vihreä miesliike ry. Viitattu 9.5.2010.
  56. Summanen, Reino: Vihreät: Lisää miehiä tasa-arvovirastoon ja sukupuolentutkimukseen (Arkistoitu) Verkkouutiset. 13.4.2010. Viitattu 18.10.2013.
  57. Vihreiden puoluekokouksessa perustettiin maaseutuvihreät Vihreät.fi. 12.6.2011. Viitattu 30.4.2014.
  58. Kirkkomyönteiset vihreät järjestäytyvät Kotimaa24.fi. 7.11.2011. Viitattu 30.4.2014.
  59. Edustajamatrikkeli: Pekka Haavisto Eduskunta. Viitattu 3.4.2009.
  60. Remes & Sohlstén 2007, s. 83.
  61. Vihreän liiton säännöt (Hyväksytty puoluekokouksessa 20.5.2012) Vihreät. Viitattu 18.10.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]