Viherrevonhäntä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Viherrevonhäntä
Amaranthus retroflexus full1.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheophyta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Caryophyllales
Heimo: Revonhäntäkasvit Amaranthaceae
Suku: Revonhännät Amaranthus
Laji: retroflexus
Kaksiosainen nimi
Amaranthus retroflexus
L.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Viherrevonhäntä Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Viherrevonhäntä Commonsissa

Viherrevonhäntä (Amaranthus retroflexus) on Pohjois-Amerikasta lähtöisin oleva revonhäntälaji, joka on levinnyt tulokkaana laajalti ympäri maapallon, myös Eurooppaan.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viherrevonhännän kukinto.

Yksivuotinen viherrevonhäntä kasvaa 10–150 senttimetriä korkeaksi. Sen varsi on pysty, vankka ja haaraton tai lyhythaarainen. Varren yläosa on tiheästi villakarvainen. Lehdet ovat 6–12 cm pitkiä, ehyitä, ehytlaitaisia ja ovat varressa kierteisesti. Ne ovat otakärkisiä, lyhytsuippuisia, ainakin aivan kärjestä tylppiä ja vaihtelevat muodoltaan puikeista vinoneliömäisiin. Väriltään ne ovat vaaleanvihreitä, päältä karvattomia ja alta lehtisuonista karvaisia.[1][2][3]

Viherrevonhännän yksineuvoiset, 2–3 millimetriä pitkät, säteittäiset kukat sijaitsevat pitkässä, lehdettömässä latvakukinnossa. Kukinto on lyhyt, vankkahaarainen ja väriltään valkoisenvihreä tai joskus hieman punertava. Osakukinnot ovat tavallisesti enintään 5 cm pitkiä, tukevia, suoria, pystyjä tai yläviistoisia sekä kauttaaltaan myös emikukkaisia. Kukkien esilehdet ovat 1–2 kertaa emikukkien kehälehtien pituisia ja lähes pystyjä. Esilehtien kalvolaita on vähitellen kapeneva ja lähes otamaiseen kärkeen ulottuva. Emikukkien kehälehtiä on viisi kappaletta. Kehälehdet vaihtelevat nauhamaisista lusikkamaisiin ja ne ovat pyöreä- tai tylppäkärkisiä, lyhytotaisia ja sijaitsevat vain hieman limittäin. Suomessa viherrevonhäntä kukkii heinä-syyskuussa. Hedelmänä on pähkylämäinen, kansiluomainen kota.[1][2][3]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viherrevonhäntä on lähtöisin Pohjois-Amerikasta, jossa sitä kasvaa mantereen keski- ja itäosissa Pohjois-Meksikosta Etelä-Kanadaan. Mantereen kaakkois-, pohjois- ja länsiosissa laji on satunnainen tai puuttuu kokonaan. Viherrevonhäntä on levinnyt ihmisen mukana hyvin laajalle. Euroopassa laji on levinnyt koko mantereelle lukuun ottamatta Britteinsaaria, Islantia ja mantereen pohjoisosia. Aasian puolella levinneisyysalue jatkuu Etelä- ja Keski-Siperiaan ja Keski-Aasiaan. Lisäksi sitä tavataan paikoitellen muun muasssa Turkissa, Israelissa, Iranissa, Kiinassa, Venäjän kaukoidässä ja Japanissa. Afrikassa viherrevonhäntää kasvaa Välimeren rannikolla Marokosta Libyaan sekä paikoitellen Keski- ja Etelä-Afrikassa. Laji on levinnyt myös Etelä-Amerikkaan ja Oseaniaan.[4] Suomessa viherrevonhäntä on satunnainen uustulokas, jota on tavattu Etelä-Lappia myöten. Eniten havaintoja lajista on Etelä- ja Keski-Suomesta.[2]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa viherrevonhäntää voi tavata lastaus- ja kaatopaikoilla, ratapihoilla, joutomailla ja lintujenruokintapaikoilla.[1] Laji leviää nykyisin varsinkin lintujenruokintaan tarkoitettujen auringonkukansiementen mukana.[5]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viherrevonhäntää käytetään myös ihmisravinnoksi.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Helsingin kasvit – Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Toim. Kurtto, Arto & Helynranta, Leena. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Yliopistopaino, Helsinki 1998.
  • Hämet-Ahti, Leena, Kurtto & Arto, Lampinen, Raino & Piirainen, Mikko & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti & Väre, Henry. Lisäyksiä ja korjauksia Retkeilykasvion neljänteen painokseen. Lutukka 21/2005, s. 41–85.
  • Mossberg, B. & Stenberg, L.: Suuri Pohjolan kasvio. 2. painos. Suom. Vuokko, S. & Väre, H. Tammi, 2005 (2003). ISBN 951-31-2924-1.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Lutukka 21/2005, s. 48.
  2. a b c d Retkeilykasvio 1998, s. 124.
  3. a b Suuri Pohjolan kasvio 2005, s. 123.
  4. Den virtuella floran: Svinamarant (myös levinneisyyskartat). Viitattu 20.9.2012 (ruotsiksi)
  5. Helsingin kasvit 1998, s. 130.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]