Video CD
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
| Video CD | |
|---|---|
 |
|
 |
|
| Tyyppi | optinen levy |
| Kapasiteetti | 700 megatavua |
| Lukumekanismi | 780 nm puolijohdelaser |
| Kirjoitusmekanismi | 780 nm puolijohdelaser |
| Kehittäjä |
Philips, Sony, Matsushita ja JVC |
| Käyttötarkoitus | Digitaalisen videon tallennus |
| Lyhenne | VCD |
| Pidennys | Video Compact Disc |
Video CD (engl. Video Compact Disc) on Philipsin, Sonyn, Matsushitan sekä JVC:n vuonna 1993 julkaisema videonlevitysformaatti. Se oli ensimmäinen täysin digitaalinen optinen videoformaatti. Video CD:tä ei pidä sekoittaa vuonna 1987 julkaistuun CD Video (ns. CDV) -formaattiin, jonka video on analogista Laserdisc-videota ja ääni Audio-CD:istä tuttua digitaalista PCM-audiota. Kuten CDV:ssäkin, myös Video CD:n video varastoidaan tavalliselle CD-levylle, standardin nimen mukaisesti. 700 mb CD-levylle saadaan mahdutettua videota 74 minuutin verran.
Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaikki DVD-soittimet toistavat vähintäänkin tehdaspainetut ns. VCD-levyt, koska se vaatimus kuuluu DVD-standardiin. Useimmat soittimet toistavat sen lisäksi käyttäjän itse CD-R- tai CD-RW-levylle polttaman Video CD:n. Video CD -levyissä ei ole yleensä valikkoa (vaikkakin se on mahdollinen), ja ne ovat helppokäyttöisiä; levy asetetaan soittimeen, painetaan play ja toisto alkaa. Kappalehaut sekä eteen ja taaksepäin kelaukset ovat mahdollisia. Yksi VCD:n heikko lenkki on CD-levyn alhainen kapasiteetti, jonka vuoksi esim. täyspitkä elokuva (n. 120 minuuttia) ei sovi yhdelle levylle, vaan se joudutaan jakamaan kahdelle levylle. Tätäkin pitempiä elokuvia on olemassa, jolloin kaksikaan levyä ei riitä.
VCD ei ollut koskaan suosittu Euroopassa tai Yhdysvalloissa, toisin kuin Aasiassa, jossa elokuvia on julkaistu hyvinkin paljon VCD:nä, sekä siellä on ollut myös ns. Stand-Alone VCD soittimia.
Tekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
VCD käyttää videonpakkauksessa vuonna 1989 valmistunutta MPEG-1-standardia sekä siihen kuuluvaa äänenpakkausta, MPEG-1 Audio Layer II, eli MP2, jonka bittinopeus on 224 kbps. Video pakataan PAL- ja SECAM-alueilla kuvakokoon 352 x 288, ja vastaavasti NTSC 352 x 240. Kuvasuhde on aina 4:3. Videon kuvanopeus on PAL-alueella 25 kuvaa sekunnissa, NTSC:lle vastaava on 30 fps. Video on aina progressiivista, minkä takia lomittelusta johtuvia virheitä (kuten värinä, sahalaidat liikkuvissa kuvissa jne) kuvassa ei ole. Videon bittinopeus ilmoitetaan useimmiten vakiona, mutta todellisuudessa se vaihtelee yleensä n. 886 - 1406 kbps välillä. Kuten Audio CD:n Red Book -standardissakin, myös VCD:n White Book -standardin mukaisesti järjestelmän, videon sekä äänen sisältävän MPEG-PS (MPEG Program Stream) multipleksin bittinopeus saa olla enintään 1400 kbps. Bittivirrassa saattaa olla tämän ylittäviä hetkellisiä huippuja. MPEG-PS-multipleksit ovat MPEGAV-kansiossa ikään kuin ".MPG" tiedostoina, mutta ".DAT"-kääreissä.
Tekniseltä tasolta alkaen VCD:n kuvanlaatua pidetään VHS-videon vastaavaa huonompana. Tämä vertailu on kuitenkin jokseenkin epäreilu, sillä analogista VHS-videota ei voi suoraan verrata täysin digitaaliseen VCD:hen. Kummallakin on omat erilaiset heikkoutensa. Siinä missä VHS kärsii värikohinasta ja muista analogisen kuvan virheistä, VCD:n kuvavirheitä puolestaan ovat voimakkaasta videon pakkauksesta johtuen ns. "palikoituminen", eli pieni bittivirta ei kykene tallentamaan kaikkia kuvan yksityiskohtia. Tätä esiintyy varsinkin nopeissa liikkeissä tai paljon liikkuvia yksityiskohtia sisältävissä kohtauksissa, esim. vesisade tai tiheä lintuparvi. Myös kohinainen kuva saattaa tätä aiheuttaa, ja vähentää samalla pakkauksen tehokkuutta, sillä enkooderi pitää kohinaa kuvan yksityiskohtina. Toinen rajusta pakkauksesta ilmenevä ongelma on kohteiden ääriviivojen reunoilla esiintyvä ns. "moskiittokohina". Nämä pakkausvirheet ovat tuttuja myös voimakkaasta JPEG-pakkauksesta, jota MPEG pakkaus jonkin verran muistuttaa. Myös erottelukyky on heikohko, mutta digitaalisen luonteensa mukaisesti kaikki levyllä oleva informaatio saadaan luettua ja toistettua bitintarkasti.
Standardiin kuuluu myös mahdollisuus toistaa still-kuvia äänen kanssa resoluutiolla 704x480 (NTSC), ja 704x576 (PAL ja SECAM). Nämä kuvat VCD-levyllä on tallennettu PICTURES-kansioon.
MP2:n äänenlaatua on isoilla bittivirroilla (224 - 384 kbps) kehuttu tilatunnustaan sekä uskollisuudestaan alkuperäistä lähdettä kohtaan. Sen on sanottu vastaavan n. 192kbps bittivirralla pakattua MP3-ääntä, mutta jotkin tahot sanovat MP2:en säilyttävän äänen vaihe-erot lähempänä alkuperäistä kuin MP3, jossa varsinkin pienillä (128 kpbs) bittivirroilla niiden kanssa saattaa tulla ongelmia. Myös musiikin nopeat transientit saattavat olla hankalia.