Vesiapinahypoteesi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vauvauinti.
Uiminen ajanvietteenä.

Vesiapinahypoteesi on brittiläisen meribiologi Alister Hardyn esittämä teoria, jonka mukaan ihmisestä on kehittynyt huomattavan eri näköinen kuin ihmisapinoista siksi, että ihmisen kantamuoto joutui jossain evoluution vaiheessa sopeutumaan osittaiseen vesielämään. Hardy kiinnitti erityisesti huomiota siihen, että ihmisellä on lähes karvaton iho mutta muihin kädellisiin verrattuna poikkeuksellisen paksu ihonalainen rasvakerros.[1] Näitä ominaisuuksia esiintyy lähinnä merissä elävillä nisäkkäillä, kuten delfiineillä, mursuilla ja sireenieläimillä, ja niitä pidetään sopeumina lämmönsäätelyyn vedessä. Vesiapinahypoteesin avulla voidaan selittää monia muitakin ihmisen eroavaisuuksia muihin maanisäkkäisiin verrattuna, kuten pystykävely, suuret aivot, runsas hikoilu ja viehtymys veteen.[2][3] Hypoteesi ei kuitenkaan ole saavuttanut suosiota paleoantropologien keskuudessa.[4]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalainen patologi Max Westenhöfer oli ilmeisesti ensimmäinen moderni tutkija, joka esitti, että ihmisen evoluutiossa on voinut olla veteen sopeutumisen vaihe. Hän mainistsi asiasta lyhyesti vuonna 1942 ilmestyneessä kirjassa.[5]

Brittiläinen meribiologi Alister Hardy oli saanut saman ajatuksen jo vuonna 1929. Hän kuitenkin arveli, että ajatus herättäisi suurta vastustusta, ja pelkäsi sen esittämisen haittaavan urakehitystään. Siksi hän ei tuonut ajatustaan julki ennen kuin vuonna 1960, jolloin hän piti esitelmän paikallisen sukelluskerhon kokouksessa. Esitelmä herätti suurta huomiota, ja sanomalehdissä sitä kommentoitiin mm. otsikolla "Professori Hardy esittää että ihmiset polveutuvat delfiineistä". Oikaistakseen tällaisia väärinymmärryksiä Hardy julkaisi pian New Scientist -lehdessä artikkelin, jonka otsikossa hän kysyi, viettikö ihminen aikaisemmin enemmän aikaa vedessä.[1] Artikkelissaan hän käytti termiä vesiapina (alkukielellä aquatic ape). Alkukohun jälkeen Hardyn ajatus käytännössä unohdettiin. Desmond Morris omisti sille pari sivua vuonna 1967 ilmestyneessä kirjassaan Alaston apina (suom. 1968).[6] Morris piti teoriaa mahdollisena mutta todistamattomana. Walesilainen kirjailija Elaine Morgan huomasi vesiapina-ajatuksen Morrisin kirjassa ja vakuuttui sen selitysvoimasta. Morgan kehitti ajatusta edelleen ja antoi sille merkittävän roolin vuonna 1972 ilmestyneessä kirjassaan Naisen esihistoria (suom. 1973).[2]

Suomalainen paleontologi Björn Kurtén esitteli vesiapinahypoteesin vuonna 1986 ilmestyneessä kirjassaan Våra äldsta förfäder, ja totesi sen olevan uskottavin esitetyistä selityksistä ihmisen ja simpanssien välisille eroille.[7] Vuonna 1987 pidettiin Alankomaiden Valkenburgissa tieteellinen kokous, jossa 22 aiheesta kiinnostunutta (useimmat biologian tai ihmisen fysiologian asiantuntijoita) kokoontui väittelemään vesiapinahypoteesin uskottavuudesta. Yhteistä johtopäätöstä ei syntynyt, mutta 1991 julkaistiin kirja, jossa kokouksen esitelmöitsijät toivat esiin näkemyksensä.[8]

Paleoantropologien keskuudessa vesiapinahypoteesi ei ole koskaan saavuttanut suosiota. On esitetty, että vesiapinahypoteesin saama nuiva vastaanotto johtuu osittain siitä, että ajatusta ei alunperin esittänyt paleoantropologi tieteellisessä julkaisussa vaan biologi suurelle yleisölle tarkoitetussa lehtijutussa.[4] Ilmeisesti ainoa paleoantropologisessa tieteellisessä sarjassa koskaan julkaistu vesiapinahypoteesia käsittelevä artikkeli on John Langdonin kritiikki vuodelta 1997.[4] Muiden alojen tutkijoissa vesiapinahypoteesin kannattajia sen sijaan on useita. Siitä ovat eri näkökulmista kirjoittaneet mm. lääkäri Mark Verhaegen,[9][10] ravitsemustieteilijät Michael Crawford[11] ja Stephen Cunnane[12] sekä kädellisten tutkija Carsten Niemitz[13][14]. Desmond Morris on esitellyt vesiapinahypoteesin TV-ohjelmassaan.[15] Elaine Morgan on kuitenkin ollut vesiapinahypoteesin aktiivisin puolestapuhuja. Hän on kirjoittanut aiheesta kuusi kirjaa[2][3][16][17][18][19] ja pitänyt siitä useita esitelmiä.[20] Vesiapinahypoteesia onkin kritisoitu uskottavuuden puutteesta, koska sitä kannattavat lähinnä henkilöt, jotka eivät tutki ihmisen evoluutiota ammatikseen.[4]

Teorian sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteisesti on ajateltu, että ihmisen kehittyminen sai vauhtia, kun ihmisen esivanhemmat laskeutuivat puusta maahan ja siirtyivät elämään savannille. Vesiapinateorian kannattajien mukaan tämä ei kuitenkaan ole uskottavaa, koska monet ihmiselle tyypillisistä piirteistä ovat savannilla hyödyttömiä tai suorastaan haitallisia. Niinpä on vaikea nähdä, kuinka ne olisivat voineet kehittyä luonnonvalinnan avulla savannioloissa. Sen sijaan he esittävät, että nämä piirteet kehittyivät sopeumina joko vesielämään tai sen jälkeiseen maaelämään. Tällaisia piirteitä ovat Elaine Morganin mukaan mm. seuraavat:[3][16][18]

  • Kaksijalkaisuus. Takajaloille nouseminen mahdollistaa kahlaamisen syvemmälle ilman että sieraimet joutuvat veden alle. Uidessa ja sukeltaessa ruumis on myös virtaviivaisempi, kun jalat on oikaistu selkärangan jatkoksi. Kaikki ihmisapinat nousevat kahdelle jalalle kahlatessaan vedessä, samoin Borneon nenäapinat.
  • Lähes karvaton iho. Melkein kaikilla nisäkkäillä on ihoa suojaava ja lämpöä eristävä karvapeite. Karvattomia ovat lähinnä vedessä elävät nisäkkäät (delfiinit, pyöriäiset, sireenieläimet, virtahevot) sekä nisäkkäät, joiden kantamuodot olivat vesieläimiä (norsut).[21]
  • Ihonalainen rasvakerros. Muilla kädellisillä rasvaa kertyy lähinnä vatsaonteloon, mutta ihmiselle voi kehittyä hyvinkin paksu läskikerros heti ihon alle. Tällaista tavataan lähinnä vesinisäkkäillä, joilla ihonalainen rasvakerros toimii sekä lämmöneristeenä että kellumisen helpottajana.
  • Runsas hikoilu. Ihminen hikoilee paljon enemmän kuin muut kädelliset, ja voi menettää hengenvaarallisen määrän vettä ja suoloja muutamassa tunnissa. Tämä voisi viitata siihen, että ihmisen evoluution aikana vetta ja suolaa on ollut aina runsaasti saatavilla.
  • Tahdonvarainen hengityksen säätely. Maanisäkkäillä hengitys on samantapainen refleksi kuin sydämen toiminta. Kaikki sukeltavat nisäkkäät sen sijaan pystyvät vetämään syvään henkeä ennen sukellusta ja pidättämään henkeä sukelluksen ajan.
  • Laskeutunut kurkunpää. Useimmilla nisäkkäillä kurkunpää sijaitsee nenäontelossa. Ihmisellä, samoin kuin joillakin hylkeillä, kurkunpää on laskeutunut suuonteloon. Tämän on esitetty estävän veden pääsyä hengitysteihin ja helpottavan nopeaa sisäänhengitystä suun kautta sukellusten välillä.
  • Epätavallinen nenän muoto. Kädellisillä sieraimet aukeavat yleensä suoraan eteenpäin, mutta ihmisellä ne aukeavat alas, jolloin niihin ei mene yhtä helposti vettä uidessa ja sukeltaessa. Myös nenäapinoilla (jotka uivat ja sukeltavat mielellään) on alaspäin aukeavat sieraimet. Toisin kuin simpanssit, ihmiset myös pystyvät sulkemaan sieraimensa joko sormin puristamalla tai nostamalla alahuulensa niiden peitoksi.
  • Suuret aivot. Vedessä elävillä nisäkkäillä on usein suuremmat aivot kuin niiden maalla elävillä sukulaisilla. Ihmisaivot myös vaativat sellaisia ravintoaineita, kuten tiettyjä rasvahappoja, jotka ovat harvinaisia maaekosysteemeissä mutta joita saa runsaasti kalasta ja muista merenelävistä.

Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vesiapinahypoteesia on kritisoitu voimakkaasti, ja useimmat paleoantropologit pitänevät sitä lähinnä kuriositeettina.[4][22][23] Jim Moore on syyttänyt vesiapinahypoteesin kannattajia todistusaineiston harhaanjohtavasta valikoinnista.[24] Hänen mukaansa väite, että karvattomuus on lähinnä vedessä elävien nisäkkäiden ominaisuus on väärä, koska monet täysin tai osittain vedessä elävät nisäkkäät ovat karvaisia, kuten merileijonat, hylkeet, majavat, saukot ja jääkarhu.[25] Lisäksi Moore sanoo, että olemassaolevien nisäkäslajien evoluutiohistoriassa vesielämään sopeutuminen on tapahtunut 31 kertaa, joista korkeintaan kolmessa tapauksessa se on johtanut karvattomuuteen (valaat, sireenieläimet ja virtahevot).[25] Toisaalta vesiapinateoria ei perustu siihen, että kaikki vedessä elävät nisäkkäät olisivat karvattomia, vaan siihen, että lähes kaikki karvattomat nisäkkäät ovat vesieläimiä (poikkeuksena kaljurotta, joka elää koko elämänsä maanalaisisa tunneleissa).[18]

Yleisimmin esitetyn käsityksen mukaan ihmisen karvattomuus johtuu karvattomuuden tuottamasta paremmasta hikoilukyvystä, joka on ollut avuksi juosten tapahtuvassa saaliseläinten takaa-ajossa kuivalla maalla trooppisessa ilmastossa.[26]

Vesiapinahypoteesia on kritisoitu siitä, että se olettaa evoluutioprosessin seurauksena syntyneiden piirteiden, kuten karvattomuuden, olevan aina eliön selviytymisen kannalta hyödyllisiä. Kriitikot ovat huomauttaneet, että seksuaalivalinta voi johtaa sellaisten piirteiden kehittymiseen, jotka ovat eliön selviytymiselle haitallisia, joten karvattomuus voisi olla seurausta seksuaalivalinnasta (samaan tapaan kuin riikinkukkokoiraiden pyrstö).[25]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Hardy, A.: Was man more aquatic in the past. New Scientist, 1960, 7. vsk, s. 642–645. Artikkelin verkkoversio.
  2. a b c Morgan, Elaine: Naisen esihistoria. (The descent of woman, 1972). Suom. Heidi Järvenpää. Helsinki: Otava, 1973. ISBN 951-1-00071-3.
  3. a b c Morgan, Elaine: Evoluution arvet: Mitä ihmiskeho kertoo alkuperästämme. (The scars of evolution, 1990). Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Helsinki: Kirjayhtymä, 1992. ISBN 951-26-3551-8.
  4. a b c d e Langdon, J.H.: Umbrella hypotheses and parsimony in human evolution: a critique of the Aquatic Ape Hypothesis. J. Hum. Evol., 1997, 33 (4). vsk, s. 479–494. doi:10.1006/jhev.1997.0146..
  5. Westenhöfer, M. (1942). Der Eigenweg des Menschen. Mannstaedt & Co. 
  6. Desmond Morris: Alaston apina, Eläintieteellinen tutkimus eläimestä nimeltä ihminen (The Naked Ape), suom. Anto Leikola, Otava 1968, ISBN 951-1-03653-X
  7. Kurtén, Björn (1986). Våra äldsta förfäder. Liber Förlag Stockholm. ISBN 91-38-90753-4. 
  8. Roede, M., Wind, J., Patrick, J & Reynolds, V. 1991. The Aquatic ape: Fact or fiction? Souvenir Press.
  9. Verhaegen, Marc (1993). Aquatic versus Savannah: Comparative and Paleo-environmental Evidence. Nutrition and Health 9:165-191
  10. Verhaegen, M.; Puech, P.F.; Munro, S. (2002). "Aquarboreal ancestors?". Trends in Ecology & Evolution 17 (5): 212–217. doi:10.1016/S0169-5347(02)02490-4. 
  11. Crawford, M. & March, D. (1989) The Driving Force: Food, Evolution and the Future. Harper & Row, New York.
  12. Cunnane, S; Stewart K (2010). Human Brain Evolution: The influence of Freshwater and Marine Food Resources. John Wiley & Sons. ISBN 978-0-470-45268-4
  13. Niemitz, C. (2002) A Theory on the Evolution of the Habitual Orthograde Human Bipedalism – The "Amphibisce Generalistheorie". Anthropologischer Anzeiger 60: 3–66.
  14. Niemitz, C. (2010). The evolution of the upright posture and gait--a review and a new synthesis. Die Naturwissenschaften 97 (3): 241–263.
  15. Desmond Morrisin vesiapinaohjelma YouTubessa
  16. a b Morgan, Elaine (1982). The Aquatic Ape. Stein & Day Pub. ISBN 0-285-62509-8. 
  17. Morgan, Elaine (1994). The Descent of the child. Souvenir Press. ISBN 0-285-63377-5. 
  18. a b c Morgan, Elaine (1997). The Aquatic Ape Hypothesis. Penguin. ISBN 0-285-63518-2. 
  19. Morgan, Elaine (2008). The Naked Darwinist. Eildon Press. ISBN 0-9525620-30. 
  20. Elaine Morganin esitelmä TED-sarjassa 2009
  21. Briggs, Helen: Elephant 'had aquatic ancestor' Viitattu 31.12.2012.
  22. Lasse Berg: Gryning över Kalahari. Ordfront 2007. s. 117
  23. Hawks, John: Why anthropologists don't accept the Aquatic Ape Theory Viitattu 13.10.2012.
  24. The Reality Check -podcasti (Jim Mooren haastattelu) The Ottawa Skeptics. Viitattu 13.10.2012.
  25. a b c Moore, Jim: Aquatic Ape Theory: Sink or Swim? Viitattu 13.10.2012.
  26. Prisma: Geenit rakennuspalikkoina. TV1. 1.3.2010.