Vernon Duke

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vladimir Dukelski
Vernon Duke.jpg
Vernon Duke vuonna 1937
Syntynyt 10. lokakuuta 1903
Kuollut 16. tammikuuta 1969 (65 vuotta)
Taiteilijanimet Vernon Duke
Kotipaikka Parafjanovo, Vilnan kuvernementin itäosat, Venäjän keisarikunta, nykyisen Valko-Venäjän Vitsebskin alueen Dokšytsyn piirissä
Tyylilajit populaarimusiikki,
taidemusiikki
Ammatit säveltäjä

Vernon Duke (10. lokakuuta 1903 – 16. tammikuuta 1969), alun perin Vladimir Aleksandrovitš Dukelski (ven. Владимир Александрович Дукельский), oli venäläissyntyinen säveltäjä, joka vietti suurimman osan elämästään Yhdysvalloissa. Hänen tunnetuimpia kappaleitaan ovat ”April in Paris”, ”Autumn in New York”, ”I Can't Get Started” ja ”Taking a Chance on Love”.

Duke julkaisi klassisen musiikin teoksensa syntymänimellään (amerikkalaisittain translitteroituna Vladimir Dukelsky), mutta populaarimusiikin puolella hän käytti George Gershwinin ehdottamaa taiteilijanimeä Vernon Duke. Vuonna 1939 hän muutti nimensä virallisesti Vernon Dukeksi ja lopetti vanhan nimensä käyttämisen kokonaan vuonna 1955.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vladimir Dukelski syntyi nykyisen Valko-Venäjän valtion alueella sijaitsevassa Parafjanovon kylässä Venäjän keisarikunnassa, äidin ollessa matkalla Pihkovaan.[1] Hänen isänsä oli rakennusinsinööri,[2] ja perhe kuului Venäjän aatelistoon.[1] Lapsuutensa Vladimir vietti Kiovassa.[1] Hän osoittautui musiikillisesti lahjakkaaksi jo lapsena ja kirjoitti kahdeksanvuotiaana ensimmäisen balettinsa.[2] 11-vuotiaana hänet hyväksyttiin Kiovan konservatorioon opiskelemaan nimekkäiden opettajien johdolla. Säveltämistä hänelle opetti Reinhold Glière,[1] pianonsoittoa Marian Dombrovski[2] ja musiikin teoriaa Boleslav Javorski[3]. Konservatoriossa opiskeli samaan aikaan muun muassa Vladimir Horowitz.[1]

Vuonna 1919 Venäjän sisällissodan aiheuttamat levottomuudet pakottivat Dukelskin perheen, kuten monet muutkin aateliset, lähtemään Venäjältä. He asuivat puolitoista vuotta Konstantinopolissa, missä Vladimir työskenteli soittamalla pianoa kahviloissa.[1]

Muutto Yhdysvaltoihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dukelski muutti vuonna 1921 Yhdysvaltoihin, New Yorkiin, missä hänen sävellyksensä alkoivat ensimmäistä kertaa saada huomiota osakseen.[1] Erään modernistisen sävellyksensä esityksessä hän tapasi amerikanjuutalaisen säveltäjän George Gershwinin, josta tuli 19-vuotiaan Dukelskin läheinen ystävä ja neuvonantaja. Hän etsi Dukelskille työtä sovittajana ja kannusti tätä säveltämään amerikkalaistyylistä populaarimusiikkia.[4] Dukelski julkaisi ensimmäiset jazzsävellyksensä nimellä Ivan Ivin ja myöhemmin nimellä Alan Lane.[5] Pysyväksi taiteilijanimeksi populaarimusiikin julkaisuissa tuli lopulta Gershwin ehdottama Vernon Duke. Klassisen musiikin sävellyksissään Dukelski kuitenkin jatkoi syntymänimensä käyttämistä.[1]

Vuonna 1924 Dukelski muutti Pariisiin ja ystävystyi siellä venäläisen säveltäjän Sergei Prokofjevin kanssa. Hän tutustui myös muihin Pariisin taidemaailman suuriin nimiin, kuten Pablo Picassoon, Jean Cocteau’hon, George Balanchineen ja Coco Chaneliin.[1] Heinäkuussa 1929 säveltäjä jätti Pariisin ja muutti pysyvästi takaisin New Yorkiin.[4]

Vuonna 1936 Dukelskille myönnettiin Yhdysvaltojen kansalaisuus,[1] ja vuonna 1939 hän vaihtoi virallisesti nimensä Vernon Dukeksi.[5] Hän kuitenkin käytti alkuperäistä nimeään taidemusiikkisävellyksissään vuoteen 1955 asti.[1] Toisen maailmansodan aikana Duke palveli Yhdysvaltain rannikkovartiostossa.[1] Hänen suosionsa alkoi vähetä 1940-luvulla, ja vuonna 1946 säveltäjä päätti muuttaa takaisin Pariisiin.[3] Hän asui siellä kaksi vuotta ja sävelsi edelleen sekä klassista että populaarimusiikkia, nyt ranskaksi sanoitettuna.[1]

Palattuaan takaisin Yhdysvaltoihin vuonna 1948 Duke asui ensin vähän aikaa New Yorkissa, kunnes muutti Kaliforniaan.[1] Hän osallistui Broadway-projekteihin, kuten Bette Davisin tähdittämään Two’s Company -näytelmään, joka kamppaili vaikeuksien kanssa koko tuotannon ajan.[6]

Viimeiset vuodet ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1955 Duke lopetti kokonaan alkuperäisen nimensä käyttämisen ja julkaisi lopun tuotantonsa Vernon Duken nimellä.[1] Vuonna 1957 hän meni naimisiin laulaja Kay McCrackenin kanssa.[3]

Vernon Duke kuoli keuhkosyöpäleikkauksessa Santa Monicassa 16. tammikuuta 1969.[1][7]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Populaarimusiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1920-luvulla Pariisissa Duke alkoi kirjoittaa musiikkia lontoolaisiin teatterinäytöksiin. Ensimmäisenä suurena teatteriprojektinaan hän sävelsi puolet kappaleista West End -musikaaliin Yvonne vuonna 1926. Kaksi vuotta myöhemmin hän sävelsi musiikin Edgar Wallacen kirjaan perustuvaan näytelmään The Yellow Mask.[4]

Palattuaan takaisin New Yorkiin vuonna 1929 Duke sävelsi musiikkia Broadway-näytelmiin. Hänen ensimmäinen Broadway-musikaalinsa oli vuonna 1930 ensi-iltansa saanut Garrick Gaieties, jonka sanoittivat E. Y. Harburg ja George Gershwinin veli Ira Gershwin.[8] Harburg, Gershwin ja Duke kirjoittivat musikaaliin kappaleen ”I Am Human After All”, ja Duke teki Harburgin kanssa vielä lisämateriaalia kiertueelle, jolla musikaalia esitettiin Broadwayn jälkeen.[4] Samana vuonna Duken säveltämä ja Howard Dietzin sanoittama ”Talkative Toes” otettiin mukaan Dietzin ja Arthur Schwartzin musikaaliin Three’s a Crowd.[4]

Duken ensimmäinen populaarimusiikin menestyskappale oli Harburgin sanoittama ”April in Paris” vuoden 1932 musikaalista Walk a Little Faster.[3] Näytelmä oli ensimmäinen Duken yksin säveltämä Broadway-tuotanto. ”April in Paris” lisättiin ohjelmistoon Bostonissa esitettyjen harjoitusten aikana, ja se sai ylistystä sikäläisiltä kriitikoilta mutta ei saavuttanut samanlaista menestystä New Yorkissa. Syynä saattoi olla näyttelijä Evelyn Hoeyn sairastama kurkunpäätulehdus, joka heikensi esitystä. Kappale nousi suosioon vasta näytelmän esitysten loputtua, kun blueslaulaja Marian Chase otti ensiksi sen ohjelmistoonsa ja myöhemmin Freddy Martinin ja Henry Kingin levytykset nousivat singlelistoille. Myöhemmin kappaleesta on tullut jazzstandardi, jota ovat esittäneet muun muassa Thelonious Monk, Charlie Parker ja Count Basie.[9]

Vuonna 1934 Duke ja Harburg tekivät kappaleet ”What Is There to Say” ja ”I Like the Likes of You” musikaaliin Ziegfeld Follies of 1934.[3] Temperamenttiset miehet kuitenkin riitautuivat musikaalin kirjoittamisen yhteydessä, ja ”I Like the Likes of You” jäi heidän viimeiseksi yhteiseksi kappaleekseen.[10] Duke sanoitti itse kappaleen ”Autumn in New York”, joka esitettiin joulukuussa 1934 Thumbs Up -revyyn päätösnumerona.[1] Kappale syntyi, kun Duke asui Connecticutissa ja alkoi tuntea kaipuuta vauhdikkaaseen New Yorkiin.[10] Siitä tuli hitti 13 vuotta myöhemmin Frank Sinatran esittämänä.[11]

Musiikkinäyte

”I Can’t Get Started”

Bunny Beriganin nauhoitus vuodelta 1937.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Duken ja Harburgin tiet erosivat, kun Broadway-tuottajat määräsivät miehet työskentelemään kahteen eri musikaaliin. Duke sai aisaparikseen sanoittaja Ira Gershwinin, joka oli vapaa veljensä Georgen viimeistellessä Porgy ja Bess -musikaalia. Miehet kirjoittivat musiikin Ziegfeld Follies of 1936 -näytelmään, jossa pikemmin näyttelijänä kuin laulajana tunnettu Bob Hope esitti kappaleen ”I Can’t Get Started”.[6] Tästä kappaleesta tuli seuraavana vuonna hitti, kun trumpetisti Bunny Berigan levytti sen. Nauhoitus valittiin vuonna 1975 Grammy Hall of Famen historiallisten äänilevyjen kokoelmaan.[12] Beriganin nauhoituksen ansiosta siitä tuli erityisen suosittu trumpetistien keskuudessa.[13]

Vuonna 1938 Duke sävelsi rannikkovartiostolle revyyesityksen Tars and Spars, jossa esiintyi tuolloin vielä tuntematon Sid Caesar.[1]

Duken kaupallisesti menestynein Broadway-näytelmä oli mustien näyttelijöiden esittämä Cabin in the Sky, joka sai ensi-iltansa vuonna 1940.[3] Duken Ballets russes -ryhmästä ennestään tuntema George Balanchine teki näytelmään koreografian ja ohjasi sen.[6] Sanoituksista vastasi nuori John La Touche.[6] Näytelmän suosituin kappale oli Ethel Watersin laulama ”Taking a Chance on Love”.[3]

Duke jatkoi musiikin kirjoittamista rannikkovartiostossa ja sävelsi muun muassa Eddie Cantorin ainoan Broadway-esiintymisen Banjo Eyes (1941) sekä pahasti epäonnistuneen näytelmän The Lady Comes Across (1942).[6] Teatterimusikaali Dancing in the Streets sai ensi-iltansa vuonna 1943.[5]

Elokuvamusiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun George Gershwin kuoli kesällä 1937 kesken Goldwyn Follies -elokuvan musiikin sävellystyön, Ira Gershwin suositteli Dukea elokuvamoguli Samuel Goldwynille, joka palkkasi Duken viimeistelemään elokuvan musiikin. Goldwyn sanoi Dukelle, ettei elokuva-alalla saisi pysyvää jalansijaa, jollei tee työtä hänelle, ja Goldwyn Folliesista tulikin Duken läpimurto elokuvamusiikkimaailmassa.[5] Duke sanoitti kolme Gershwinin valmiiksi saamaa kappaletta ja sävelsi elokuvaan kaksi balettinumeroa: ”Water Nymph” mukaili Gershwinin tyyliä, ja ”Romeo and Juliet” perustui William Shakespearen Romeo ja Julia -näytelmään. Sen musiikki esitti taistelua kahden veronalaisperheen – jousisoittimien kuvaamien Capuletien ja puhallinsoittimien kuvaamien Montagueiden – välillä.[5]

Metro-Goldwyn-Mayer tuotti Duken Cabin in the Sky -näytelmästä vuonna 1943 samannimisen elokuvaversion, joka on suomennettu nimellä Tupa taivaassa. Duke itse oli silloin rannikkovartioston palveluksessa, joten E. Y. Harburgin ja säveltäjä Harold Arlenin tehtäväksi jäi kirjoittaa lisämateriaalia elokuvaan. Myöhemmin Duke on sanonut, että olisi ollut valmis säveltämään elokuvaan mutta Harburg keinotteli MGM-suhteidensa avulla työn itselleen.[6]

Taidemusiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkinäyte

Konsertto pianolle ja orkesterille, C-duuri

Katkelma Dukelskin pianokonsertosta Scott Dunnin ja Venäjän filharmonisen orkesterin esittämänä.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Kesällä 1923 Dukelski sävelsi pianisti Arthur Rubinsteinin pyynnöstä konserton C-duurissa pianolle ja orkesterille. Rubinstein piti kahdelle pianolle kirjoitetusta alkuperäisversiosta ja halusi esittää sen konsertissa, mutta Dukelski ei koskaan tehnyt orkesterisovitusta valmiiksi eikä konserttoa esitetty hänen elinaikanaan. Yhdysvaltalainen säveltäjä ja kapellimestari Scott Dunn sovitti teoksen orkesterille vuonna 1998, ja konsertto sai lopulta ensiesityksensä Carnegie Hallissa New Yorkissa tammikuussa 1999.[14]

Vuonna 1924 Dukelski palkattiin kirjoittamaan musiikki Sergei Djagilevin Ballets russes -ryhmän oopperaan Zephyre et Flora. Ooppera valmistui seuraavana vuonna; siihen kirjoitti koreografian Léonide Massine ja lavastuksesta ja puvustosta vastasi Georges Braque.[1] Dukelski sai myönteisiä arvosteluja, ja lehdistö kuvaili häntä Igor Stravinskyn seuraajaksi ja venäläisen musiikin ”uuden suunnan” edustajaksi.[7]

Dukelski sävelsi kolme sinfoniaa. Sinfonia nro 1 F-duurissa sai ensiesityksensä 14. kesäkuuta 1928 Serge Koussevitzkyn johtaman Bostonin sinfoniaorkesterin soittamana.[15] Koussevitzky johti Bostonin sinfoniaorkesteria myös Dukelskin toisen sinfonian ensiesityksessä vuonna 1930.[1] Kolmannelle, vuonna 1947 valmistuneelle sinfonialleen Dukelski ei löytänyt esittäjää.[16]

Dukelskin baletti Jardin public, joka perustui André Giden kirjoittamaan tarinaan, esitettiin vuonna 1934.[4] Vuonna 1938 saivat ensi-iltansa Koussevitzkyn ja Bostonin sinfoniaorkesterin esittämä Dédicaces-konsertto sekä oratorio The End of St. Petersburg, jota esittivät New Yorkin Schola cantorum sekä New Yorkin filharmonikot.[1]

Dukelskin myöhempiä sävellyksiä ovat muun muassa 1943 ensiesityksensä saanut viulukonsertto[5], pianoteokset Souvenir de Venice (1955) ja Serenade to San Francisco (1956), jousikvartetto vuodelta 1956 sekä viulusonaatti vuodelta 1960.[7] Hänen viimeiseksi suureksi teoksekseen jäi vuonna 1966 valmistunut Anima Eroica (Ode to St. Brigitte).[3]

Kirjallinen tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Duke julkaisi 1950- ja 1960-luvulla myös kirjallista tuotantoa. Hänen omaelämäkertansa Passport to Paris ilmestyi vuonna 1955.[1] Vuonna 1962 hän julkaisi runokokoelman Epistles,[3] ja vuonna 1963 musiikkiaiheisen kirjan Listen Here! A Critical Essay on Music Deprecation.[1]

Luonnehdintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kriitikot eivät aina osanneet arvostaa sitä, että Dukella oli kaksi erillistä musiikillista persoonaa, vaan luonnehtivat säveltäjää ”januskasvoiseksi” tai ”musiikin Jekylliksi ja Hydeksi”. Dukea itseään tämä sekä huvitti että ärsytti, ja hän onkin sanonut kriitikkojen pitäneen kahden musiikkityylin säveltämistä kahdella eri nimellä jotenkin hirviömäisenä ja luonnottomana.[5] Duke piti kaksi musiikillista puoltaan huolellisesti erillään: hänen taidemusiikkiteoksissaan ei ole kuultavissa jazzvivahteita, eikä hän käyttänyt musikaaliteoksissa sinfonisia elementtejä. Duke itse on sanonut, että tämä piirre erotti hänet muista säveltäjistä kuten Gershwinistä, Kurt Weillista ja Leonard Bernsteinista, joiden musiikillinen kädenjälki oli tunnistettavissa tyylilajista riippumatta.[5]

Säveltäjä ja kapellimestari Nicolas Slonimskyn mukaan Duken pääasiallinen merkitys säveltäjänä oli ”vakavan musiikin” puolella.[5] Vaikka Duke menestyi molemmilla osa-alueilla, taloudellisesti hänen Broadway- ja elokuvasävellyksensä olivat paljon tuottoisampia.[5] Hän käytti Duke-nimellä ansaitsemiaan varoja osin toisen musiikillisen puolensa rahoittamiseen – esimerkiksi The End of St. Petersburgin ensiesitystä varten hän maksoi itse New Yorkin filharmonikoille esityksestä ja kolmesta harjoituskerrasta.[5]

Duke myös perusti ja toimi johtajana Society for Forgotten Music -seurassa, jonka tarkoituksena oli herättää uudelleen kiinnostusta unohdettujen klassisten säveltäjien teoksia kohtaan.[1] Duke sai idean vuonna 1947, kun hän ei löytänyt esittäjää omalle kolmannelle sinfonialleen. Seuran julkaisuihin kuuluu muun muassa Felix Mendelssohnin 14-vuotiaana säveltämä kvartetto, Ernest Chaussonin instrumentaalisävellyksiä sekä kuuluisampien sukulaistensa varjoon jääneiden säveltäjien Franz Xaver Wolfgang Mozartin ja Michael Haydnin teoksia.[16]

Luettelo näytelmistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tässä ovat teatterinäytelmät, joihin Duke sävelsi vähintään yhden kappaleen.[17]

  • Katja the Dancer (helmikuu 1925, Lontoo)
  • Yvonne (toukokuu 1926, Lontoo)
  • Two Little Girls in Blue (huhtikuu 1927, Portsmouth)
  • The Bow-Wows (lokakuu 1927, Lontoo)
  • The Yellow Mask (helmikuu 1928, Lontoo)
  • Open Your Eyes (elokuu 1929, Edinburgh)
  • Garrick Gaieties (kesäkuu 1930, New York)
  • Three’s a Crowd (lokakuu 1930, New York)
  • Shoot the Works (heinäkuu 1931, New York)
  • Walk a Little Faster (joulukuu 1932, New York)
  • Ziegfeld Follies of 1934 (tammikuu 1934, New York)
  • Thumbs Up (joulukuu 1934, New York)
  • Ziegfeld Follies of 1936 (tammikuu 1936, New York)
  • The Show Is On (joulukuu 1936, New York)
  • A Wagabond Hero (joulukuu 1939, Washington)
  • Keep Off the Grass (toukokuu 1940, New York)
  • Ice Capades of 1941 (syyskuu 1940, New York)
  • It Happens on Ice (lokakuu 1940, New York)
  • Cabin in the Sky (lokakuu 1940, New York)
  • Banjo Eyes (joulukuu 1941, New York)
  • The Lady Comes Across (tammikuu 1942, New York)
  • Dancing in the Streets (maaliskuu 1943, Boston)
  • Nantucket (1943, peruttu)
  • Jackpot (tammikuu 1944, New York)
  • Tars and Spars (toukokuu 1944, New York)
  • Sadie Thompson (marraskuu 1944, New York)
  • Sweet Bye and Bye (lokakuu 1946, New Haven)
  • Casey Jones (1950, peruttu)
  • Two’s Company (joulukuu 1952, New York)
  • Dilly (1954, peruttu)
  • The Littlest Revue (toukokuu 1956, New York)
  • Time Remembered (marraskuu 1957, New York)
  • The Pink Jungle (lokakuu 1959, San Francisco)
  • Zenda (elokuu 1963, San Francisco)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Philip Furia ja Michael L. Lasser: America’s Songs: The stories behind the songs of Broadway, Hollywood, and Tin Pan Alley. CRC Press, 2006. ISBN 0415972469. (englanniksi)
  • Kay McCracken Duke Ingalls: The Vernon Duke Collection Library of Congress. Viitattu 25.12.2010. (englanniksi)
  • Steven Suskin: Show Tunes: The songs, shows, and careers of Broadway’s major composers. Oxford University Press US, 2010. ISBN 0195314077. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x Vernon Duke Songwriters Hall of Fame. Viitattu 13.4.2010. (englanniksi)
  2. a b c Nicolas Slonimsky: Vernon Duke PBS.org. Viitattu 13.4.2010. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i Jason Ankeny: Vernon Duke Allmusic. Viitattu 13.4.2010. (englanniksi)
  4. a b c d e f Suskin, s. 152
  5. a b c d e f g h i j k Cynthia J. Miller: Popular Music in the Mercer Era, 1910–1970 Emerson College, Canton, Massachusetts. Viitattu 3.12.2010. (englanniksi)
  6. a b c d e f Suskin, s. 153
  7. a b c Don Michael Randel: The Harvard Biographical Dictionary of Music, s. 229. Harvard University Press, 1996. ISBN 0674372999. (englanniksi)
  8. Sandra Burlingame: Vernon Duke JazzBiographies.com. Viitattu 13.4.2010. (englanniksi)
  9. Sandra Burlingame: April in Paris JazzStandards.com. Viitattu 29.6.2010. (englanniksi)
  10. a b Furia & Lasser, s. 117–118
  11. Chris Tyle: Autumn in New York JazzStandards.com. Viitattu 1.7.2010. (englanniksi)
  12. Grammy Hall of Fame Award Grammy.com. Viitattu 1.7.2010. (englanniksi)
  13. Jeremy Wilson: I Can’t Get Started (with You) JazzStandards.com. Viitattu 1.7.2010. (englanniksi)
  14. Scott Dunn ja Kay Duke Ingalls: DUKE: Piano Concerto / Cello Concerto / Homage to Boston Naxos.com. Viitattu 27.12.2010. (englanniksi)
  15. The Vernon Duke Collection, s. 4.
  16. a b Music: Classical Records: Nov. 24, 1961. Time, 24.11.1961. Artikkelin verkkoversio Viitattu 26.12.2010. (englanniksi)
  17. Suskin, s. 155–162

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vernon Duke Internet Broadway Database. Viitattu 27.6.2010. (englanniksi)
  • Robert Sherman: Music; The Versatility of Vernon Duke. The New York Times, 4.3.1990. Artikkelin verkkoversio Viitattu 7.5.2010. (englanniksi)