Venäjän ympäristöpolitiikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Venäjä
Coat of Arms of the Russian Federation.svg

Osa politiikan artikkelisarjaa:
Venäjän politiikka


Teemasivu:Politiikka

 n  k  m 


Tämä artikkeli käsittelee Venäjän ympäristöpolitiikkaa.

Venäjä peri huomattavia ekologisia ongelmia Neuvostoliitolta. Neuvostoliiton hajottua sen ympäristökysymyksistä alettiin puhua avoimemmin.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ekologinen kriisi jäi Neuvostoliitossa huomioimatta. Suosittu TV-kommentaattori Zejev Wolfson kirjoitti salanimella Komarov ensimmäisen kirjan Neuvostoliiton ekokatastrofista: Komarovin raportti.[1] Neuvostoviranomaiset pelästyivät ja hänet karkotettiin Neuvostoliitosta Israeliin.[2]

1970-luvulla tehtiin ympäristönvaikutusarviointeja, mutta niillä oli vähäinen merkitys. 1980-luvulla alettiin toteuttaa alueellisia ympäristösuunnitelmia. Vuonna 1988 perustettiin valtakunnallinen ympäristönsuojelukomitea (Goskomprroda), joka muutettiin vuonna 1991 ympäristönsuojelu ja luonnonvaraministeriöksi (Minpriroda). Ilmari Susiluodon mukaan 90-luvulla ympäristöhallinnon kehitys oli negatiivista.

1990-luvun puolivälissä taloudellinen kriisi ja huoli toimeentulosta vähensivät väestön kiinnostusta ympäristökysymyksiin. Liberalistinen kokeilu ”sokkiterapia” vuosina 1991-1993 (neuvonantajina Jeffrey Sachs ja Anders Åslund) johti 40-50 % tuotannon laskuun, inflaatioon ja kansan köyhtymiseen. Ekologiset seikat vaikuttivat taustalla 2 miljoonan ihmisen muuttoon Keski-Aasian tasavalloista Venäjälle Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kyse oli suuresta kansainvaelluksesta. Vuonna 1991 alkoi lähialueiden ympäristöyhteistyö.[2]

Ympäristöhallinnon varoja vähennettiin.Vuonna 1991 perustettu ministeriö lakkautettiin vuonna 1996. Sen tilalle perustettiin valtiollinen ympäristönsuojelu- ja luonnonvarakomitea (Roskompriroda). Vuonna 2000 presidentti Vladimir Putin lakkautti Roskomprirodan ja metsäkomitean. Hän siirsi tehtävät luonnonvaraministeriön alaisuuteen osastotasolle hoidettavaksi. Muutosten mukana viranomaisten määrää vähennettiin. Ympäristönsuojelu ja teollinen kehittyminen koettiin samanaikaisesti mahdottomana ja jälkimmäinen koettiin tärkeämmäksi.[3]

Teollisuus ja kaivostoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uraanin louhinnasta syntyy Venäjällä paljon jätteitä, jotka sisältävät uraania ja radonia.[4] Teollisuuden pilaamaa maata on mm. Norilsk (Ni), Tšerepovets (Fe), Krasnojarsk, Novokuznetsk ja Omsk ympäristöissä.

Ydinvoima ja -aseet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ydinvoima ja jäte[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjä on hyväksynyt vuoden 1975 Lontoon sopimuksen radioaktiivisten jätteiden dumppauskiellosta meriin. Venäjällä radioaktiivisia jätteitä dumpattiin erityiseesti Neuvostoliiton aikana. Matala-aktiivisen jätteiden päästöjä jatkettiin senkin jälkeen. Päästöjä on jokiin, järviin, meriin ja maahan. Kansainvälisesti matala-aktiivisen jätteen dumppauksesta luovuttiin vuonna 1983. Perusteellisia tutkimuksia ei ole. Välitöntä terveysvaaraa ei tunneta.[5]

Lokakuussa 2000 kansalaisjärjestö Vihreä Maailma piti tiedotustilaisuuden Sosnovyj Borin ydinjätevarastoista. Lähimmät varastot olivat 100 metrin päässä Itämerestä. Järjestö vetosi presidenttiin, jotta se puuttuisi laittomiin toimintatapoihin.[6]

Ydinjätteen saastuttamia alueita voi olla Novaya Zemlyan saariston Barentsin ja Karameret. Entinen Neuvostoliitto dumppasi alueelle erittäin radioaktiivista jätettä. Mayak ydinvoimalan toiminta 1940- ja 1950-luvuilla saastutti Pohjois-Uralilla Techa –joen (lähellä Chelyabisk ja Sverdlovsk). Kyshtymin sotilaallisella jälleenkäsittelylaitoksella tapahtui vakava onnettomuus vuonna 1957. Karatsai-järvi johon on säilötty säteilyjätteitä, arvioidaan maailman pahiten radioaktiivisesti saastuneimmaksi paikaksi.[7][8]

Ydinkokeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän atomienergiajärjestön mukaan Neuvostoliitto teki 715 ydinkoetta aikavälillä 29.8.1949–1990 eli keskimäärin yhden kokeen 23 päivän välein. Noin 500 koetta tehtiin Semipalatinskissa Kazakstanissa ja yli 130 koetta ja yli 220 räjäytystä Novaja Zemljalla aikavälillä 1955–1990. Andrei Sakharov yritti estää kokeita radioaktiivisuuden leviämisen estämiseksi.[9]

Tsernobyl[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tšernobylin ydinvoimalan nelosreaktori räjähti 26.4.1986 klo 1:23 Moskovan aikaa. Räjähdys ja sitä seurannut tulipalo sylkivät taivaalle 10 päivän ajan radioaktiivisia aineita. Ne levisivät Eurooppaan ja ympäri maailmaa. Laskeuman määrä vaihteli tuulten ja sateiden mukaan. Suomessa korkeimmat mitatut arvot olivat 60 kBq/m2 ja keskiarvo 10,7 kBq/m2.[10] Itävallassa, Kreikassa ja Skandinaviassa mitattiin paikoin yli 100 kBq/m2 säteilyarvoja.[11] Onnettomuus aiheutti laajalle alueelle radioaktiivisen laskeuman Venäjällä, Ukrainassa ja Valko-Venäjällä (cesium-137, strontium-90 ja plutonium). Pahiten saastuneilla alueilla on metsää, jossa metsäpalot ovat yleisiä. Vuonna 1986 oli 1775 metsäpaloa, jossa paloi 2336 ha metsää. Metsäpalot vaikuttavat radioaktiivisuuden kulkeutumiseen.[12] 30 km alueelta tuhansia ihmisiä ja eläimiäa evakuoitiin.

Onnettomuuden pääsyyt olivat huono valvontajärjestelmä ja riskialtis reaktorityyppi. Lisäksi valvojat tekivät virheitä, johtuen huonoista teknisistä dokumenteista ja turvallisuusjärjestelmistä. Reaktori suljettiin yli 5000 tonnilla lyijyä, savea ja hiekkaa.

Metsät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luvulla erityisesti Venäjän Kaukoidässä metsäympäristöä uhkasi ryöstöhakkuut.[2]

Vesi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luvulla 20-30 % kaupunkilaisista ja 75-80 % maaseudun asukkaista koki vesipulaa. Vanhentunut vesijohtojärjestelmä ja viemäröinti aiheuttivat ongelmia. Neuvostoliiton aikana metallurginen teollisuus, kemian teollisuus, öljynjalostus ja maatalouden lannoitteet ja hyönteismyrkyt pilasivat vesistöjä. Jokien saasteet aiheutti 90-luvulla ongelmia meriin: Asovanmeri (Donjoki), Suomenlahti (Neva) ja Kaspianmeri (Volga). Barentsin meri ja Pohjoinen jäämeri kärsivät öljyyntymisestä öljyputkien tihkumisen vuoksi ja esimerkiksi vuonna 1994 Komin tasavallassa tapahtuneen öljyjohdon katkeamisen vuoksi.[2]

Uhanalaiset eläimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän luonnossa on 35 amurinleopardia ja 350 amurintiikeriä (2010). Ongelmiin sisältyy salametsästys, metsäpalot, metsähakkuut ja heikko Venäjän hallinto.[13]

Leningradin pato[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuret jopa 3–4 metrin tulvat huuhtoivat Leningradiaia vuosina 1924, 1955 ja 1977. Vuonna 1979 päätettiin rakentaa Leningradin eteen pato estämään toistuvat tulvat. Pato aiheutti suuren ympäristötuhon. Padon suunnittelussa ei huomioitu ekologiaa ja vesivirtausten merkitystä Suomenlahdelle. Leningradin ja Nevan jätevedet kerääntyivät patorakennelmien vuoksi isoksi likalammikoksi. Hanke keskeytettiin vuonna 1989. Leningradin jäteveden puhdistusase oli vain 50 %. Leningradin uutta jätevedenpuhdistamoa rakennettiin vuosikausia 1990-luvun alusta alkaen osittain myös Suomen ja Ruotsin taloudellisella tuella. 1990-luvulla Suomenlahden typpi- ja fosforikuormasta tuli 60–70 % Pietarista ja Nevasta.[6]

Ilmastomuutos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän kasvillisuusvyöhykkeet ulottuvat ainakin arktisesta tundrasta eteläiseen taigaan. Siperian metsät sisältävät 40 000 miljoonaa tonnia varastoitunutta hiiltä. Se vastaa puolta Amazonin hiilivarastosta. Maan pinnalla lumen ja jään sulaminen lisää auringon lämmön sitoutumista. Venäjän metsä- ja tundra-alueen ekologian muutokset voivat lisätä ilmastonmuutoksen nopeutta. Sitä voi edistää esimerkiksi runsaat metsähakkuut. Kasvien kyky toimia kasvavien hiilidioksidimäärien nieluna on epävarmaa.[14]

Energiapolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjä on omavarainen energian suhteen. Se vie kaasua ja öljyä. Vuonna 1990 Venäjän sähkönkulutuksesta oli kaasua 34 %, puuta ja jätteitä 25 %, uusiutuvia energialähteitä 15 %, öljytuotteita 14 % ja ydinvoimaa 12 %.[15]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Boris Komarov, The Destruction of Nature in the Soviet Union, White Plains; M.E. Sharpe, New York 1980
  2. a b c d Ilmari Susiluoto, Venäjän ympäristökriisin ulottuvuudet ja merkitys Suomelle, Ekologisen keskustelun poliittiset ulottuvuudet Venäjällä, s. 355-374. Teoksessa: Ilmo Massa ja Ossi Rahkonen, Riskiyhteiskunnan talous, Suomen ekologinen modernisaatio, Gaudeamus 1995
  3. Ilmari Susiluoto, Pieni Pietarikirja, Ajatus v. 2000, s. 217-225: ref. Veli-Pekka Tynkkynen, Pietarin kaupunkiseudun ja Karjalan kannaksen ympäristönsuojelukysymyksiä, Terra vol 112 nr 3 2000
  4. European Environmental Agency, Europe’s Environment, The Dobris Assessment, 1995, radioactive waste, s. 357
  5. European Environmental Agency, Europe’s Environment, The Dobris Assessment, 1995, The Chernobyl nuclear accident, s. 389, 372
  6. a b Ilmari Susiluoto, Pieni Pietarikirja, Ajatus v. 2000, ydinvoima s. 203-206, pato s. 197-202, tietoisuus s. 219
  7. European Environmental Agency, Europe’s Environment, The Dobris Assessment, 1995, s.372
  8. Maailman vaarallisin järvi on Venäjällä - pelkkä rannalla seisominen aiheuttaa kuoleman!
  9. Ulla Klötzer, Säteilevä tulevaisuus. Osa 2: Atomit sodassa, Sahlgrenin kustannusliike 2006, s.62-67
  10. Onnettomuus ja sen seuraukset, HS 5.4.1996
  11. European Environmental Agency, Europe’s Environment, The Dobris Assessment, 1995, The Chernobyl nuclear accident, s.392-394
  12. European Environmental Agency, Europe’s Environment, The Dobris Assessment, 1995, Fires and radioactivity, s.566
  13. Ekonomisti menetti sydämensä amurintiikerille 6.2.2010 A15
  14. European Environmental Agency, Europe’s Environment, The Dobris Assessment, 1995, s. 518
  15. European Environmental Agency, Europe’s Environment, The Dobris Assessment, 1995, s.407