Venäjän federaatio 1993–1999

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

 

Tämä artikkeli tai sen osa sisältää päällekkäistä tietoa artikkelin Venäjän federaation historia kanssa.
Yhdistämisestä saatetaan keskustella artikkelin keskustelusivulla.
Tarkennus: joko tämän voisi yhdistää suoraan tai pitää omana aliartikkelinaan, jolloin kohdeartikkelin "Venäjän ensimmäiset vuodet" -osio tulee yhdistää tähän (ja tämän artikkelin rajausta laajentaa hieman kattamaan myös esim. vuoden 1993 tapahtumat
Tšetšeenikapinallinen Groznyissa, jonka parlamenttitalo on palanut hyökkäyksen jäljiltä.

Venäjän federaatio 1993-1999 oli presidentti Boris Jeltsinin poliittisen taktikoinnin ja yksityistämisen aikaa. Jeltsinin valta oli heikko ja horjuva, mutta myös Jeltsinin päävastustaja duuma hajanainen. Kohtalainen sananvapaus vallitsi maassa, jossa demokratia horjui.

Kauden alussa luhistumassa ollut talous kääntyi loppupuolella ennen vuoden 1998 kriisiä hienoiseen nousuun. Vuonna 1994 alkanut Tšetšenian sota mustasi Venäjän mainetta. Kommunistien uhka nosti oligarkeiksi kutsutut rikkaat liikemiehet politiikkaan vuonna 1996. Suurliikemiehet ja alueiden johtajat olivat vahvoja politiikassa. Valta luisui sairastelevalta Jeltsiniltä hänen perheeksi kutsutulle lähipiirilleen. Alkoi näkyä merkkejä turvallisuuspalvelun voimistumisesta. Se halusi valtaan, koska pelkäsi Venäjän hajaantumista. Jeltsinin kauden lopussa valtataistelu alkoi näkyä pääministerien vaihtoina. Jeltsinin suosio oli kauden lopussa vähäinen, ja häntä uhkasivat korruptiosyytteet[1]. Turvallisuuspalvelu sai kauden lopussa nostettua pääministeriksi ensin Stepašinin[2] ja sitten Vladimir Putinin, josta tuli myöhemmin presidentti.

Duuma vastaan presidentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän vuoden 1993 presidentinvaaleissa pärjäsi hyvin muun muassa Vladimir Žirinovskin Liberaalidemokraattinen puolue. Kun vuoden 1993 duumanvaalit oli pidetty, uudenkin duuman radikaali oppositio yritti puolen vuoden ajan kaataa Jeltsinin[3].

Tšetšenian sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Boris Jeltsin vuonna 1993.

Ensimmäinen Tšetšenian sota alkoi vuonna 1994 ja vei presidentti Jeltsinin kannatuksen pohjalukemiin, vaikkei se enää muutenkaan korkealla ollut. Venäjä halusi estää Tšetšeniaa itsenäistymästä koska pelkäsi Venäjän hajoavan. Venäjän joukot rikkoivat ihmisoikeuksia Tšetšeniassa[4][5][6] mm. surmaten tarkoituksella siviilejä ja pommittivat pääkaupunkia järjettömällä tavalla. Tšetšeenit vastasivat muun muassa pommi-iskuin ja panttivankikaappauksin[7]. Jeltsinin lähipiiri jakautui sotaa kannattaviin "haukkoihin" ja sen vastustajiin.

Turvamiesten valta ja näennäisdemokratia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

KGB-eversti Koržakov nimitettiin vuonna 1985 Jeltsinin turvamieheksi. Kun Jeltsin erotettiin puolueen viroista, Koržakov oli ainoa joka tuli tukemaan Jeltsiniä[8]. Koržakov sanoi vapaaehtoisesti jättäytyvänsä KGB:stä vuonna 1987[9]. Normaalistihan vastaavassa tilanteessa olisi Koržakovin kaltainen KGB-mies siirretty muihin tehtäviin epäsuosioon joutuneen puoluepomon rinnalta. Mutta KGB ilmeisesti pyrki Koržakovin avulla pitämään Jeltsiniä silmällä. Koržakovista tuli Jeltsinin päästessä valtaan kenraali, joka alkoi vuonna 1993 antaa neuvoja Jeltsinille ja tämän hallitukselle. Joulukuussa 1994 Koržakovin joukot ratsasivat Jeltsinin vastustajan, Moskovan pormestari Juri Lužkovin liittolaisen Vladimir Gusinskin saattueen. Gusinskin miehet joutuivat makaamaan lumihangessa tunteja, ja Gusinski pakeni vuodeksi Lontooseen. Pian Koržakov ilmoitti Argumenti i fakti -lehdessä harrastavansa "hanhenmetsästystä", Gusinski on suomeksi "Hanhela"[10].

Jeltsin oli käyttänyt poliittisessa nousussaan demokraatteja hyväkseen, mutta alkoi etääntyä pien demokraateista. Jeltsin mm liittoutui Žirinovskin kanssa, jottei oma poliitikon ura kaatuisi. Myöhemmin Jeltsin otti kommunistisen tyyppisiä vaikutteita. Näin Jeltsin synnytti demokratian näköisen järjestelmän, jota johdetaan tsaarien tavoin. Jeltsinin järjestelmän hyvä puoli oli sananvapaus [11].

Oligarkkien synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anatoli Tšubais.

Venäjälle syntyi nopeasti suurrikkaiden luokka, kun Neuvostoliiton omaisuus jaettiin yksityistämishuutokaupoissa alkujaan 1994[12] ja myös 1996. Keinottelijat ostivat inflaation myötä arvoaan menettäviä yksityistämissetelejä itselleen suunnattomia määriä tavalliselta kansalta[13]. Aivan ensimmäiset oligarkit syntyivät jo 1991-1993 Jeltsinin jatkaessa Gorbatšovin talouslinjaa, ja edelleen vuosina 1993-1998 maata yksityistettiin Anatoli Tšubaisin johdolla, sen ollessa samaan aikaan jatkuvassa talouskriisissä.

Presidentinvaalit ja oligarkkien nousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kommunisti Gennadi Zjuganov pyrki presidentiksi 1996 ja oli vahvoilla, ja lännessäkin uskottiin hänen voittavan vaalit. [14] Tämän takia Jeltsinin henkilökohtainen turvallisuusneuvosto vastusti presidentinvaaleja ja olisi halunnut hajottaa parlamentin, ja pidentää vastoin lakia presidentin toimikautta. Jeltsin olikin vähällä suostua tähän. Jotkut länsimaiset tarkkailijat pelkäsivät Jeltsinin aloittaman poikkeustilan aiheuttavan jopa sisällissodan Venäjällä[15]. Suurliikemiehet, oligarkit alkoivat tukea epäsuosittua Boris Jeltsiniä, koska Kremlissä istuva yksityistämistä edistävä varapääministeri Anatoli Tšubais oli luvannut heille suuria voittoja niin sanotusta lainaa osakkeista -operaatioista. Tšubais ajoittikin valtionyhtiöiden osakekaupat niin, että oligarkkien kannatti tukea vaaleissa Jeltsiniä, muuten he menettäisivät sievoiset voitot.

Huhtikuussa 1994 13 Venäjän johtavaa oligarkkia allekirjoitti suurliikemies Boris Berezovskin johdolla julistuksen "Ulos umpikujasta!" kommunisteja vastaan[16], tukien Jeltsiniä. Kommunistit olivat olleet vuoden 1995 parlamenttivaaleissa suurin puolue, heitä kannatti 20%, kun Jeltsiniä vain 3%. Zjuganovilla näytti olevan hyvät mahdollisuuden Venäjän presidentiksi. Demokraatit olivat hajanaisia, mm. Tšubais ja Tšernomyrdin olivat perustaneet omat "valtapuolueensa". Helmikuussa 1996 oligarkit solmivat liiton Zjuganovia vastaan. Tšubais oli ennakoinut oikein, että suuria omaisuuksia saaneet oligarkit eivät halua kommunisteja perumaan yksityistämistä[17].

Oligarkit pelkäsivät kommunistien mahdollisen vaalivoiton ajavan Venäjän sekasortoon ja vievän heidän asemansa ja rahansa. Ilmestyi Jeltsinin itsensä kirjoittamaksi väitetty, mutta haamukirjoittajan tekemä Presidentin päiväkirja. Oligarkit, kuten Gusinski ja Berezovski, kustansivat mittavan Jeltsiniä tukevan ja Zjuganovia rienaavan propagandakampanjan. Jeltsin, joka vaalikampanjan aikana muun muassa tanssi TV:ssä, voittikin vaalit 54%:lla toisella kierroksella. Vuoden 1996 jälkipuoliskolla Jeltsin pysyi kuutisen kuukautta poissa julkisuudesta. Venäjän presidentti Jeltsin heittäytyi Venäjän suurpankkien tuettavaksi, ja kommunistien kannatus heikkeni kuukaudessa huomattavasti Jeltsinin noustessa. Joulukuussa 1995 kommunistit saivat eniten paikkoja parlamenttiin. Oligarkeista tuli merkittävä vaikuttajia Venäjän politiikkaan[18]. Oligarkit halusivat mm. vaikuttaa budjettivarojen ohjailuun ja saada lisäosuuksia edelleen yksityistettävästä omaisuudesta.

11. lokakuuta 1994 ruplan arvo romahti 73%:iin entisestä. Talouspolitiikan johtajat saivat potkut, ja Jeltsin syytti Tsubaisia romahduksesta.[19]. Mutta talous tasaantui vuosina 1994-1995, kun tulojen tavoittelua ja inflaatiota onnistuttiin tilapäisesti valvomaan[20].

Turvamiesten kukistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

20. kesäkuuta lopuilla presidentinvaalien 1. ja 2. kierrosten välillä Jeltsin erotti kolme lähipiirinsä turvallisuusmiestä. Nämä olivat henkivartija Alexandr Koržakovin, FSB:n johtaja Barsukov ja Oleg Soskovetsin 20. Soskovets ja Koržakov olivat kannattaneet presidentin vaalien lykkäystä toisin kuin Jeltsin päätti tehdä[21].

Koržakovin miehet olivat pidättäneet ja kuulustelleet Valkoisesta talosta suurta rahamäärää ilman lupaa pois kuljettaneita suurliikemies Sergei Lisovskia ja Tšubaisin avustaja Arkadi Jevstafjevia. Rahan kuljetus liittyi duuman puhemies Gennadi Selenzjevin mukaan Jeltsinin sisäpiirin laittomaan vaalirahoitukseen[22]. Pidätetyt vapautettiin pian, ja seuraavana päivänä Tšubaisin valvoma TV-asema lähetti ohjelmaa jossa väitettiin Korzhakovin koettavan kaapata vallan. Koržakov erotettiin, mutta vakuutti silti uskollisuuttaan. Koržakovin erottamisen uskotaan liittyneen turvallisuusmiesten ja Tšubaisin liikemiesten väliseen valtataisteluun Kremlissä. Hieman ennen Koržakovin ym eroa Jeltsin nosti julkisuuteen kenraali Lebedin, joka vastusti Tšetšenian sotaa. Myös Lebed syytti Koržakovia vallankaappauksesta. Samana vuonna FSB:ssä tapahtui monia henkilövaihdoksia[23].

Lebed ja pankkiseitsikko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuussa 1996 tapahtui niin sanottu "kolmas vallankaappausyritys", kun Jeltsin nosti Tšetšenian sotaa vastustavan kenraali Lebedin rinnalleen maan johtoon. Lebed neuvottelikin pian aselevon Tšetšeniaan, mikä oli käytännössä voitto tšetšeeneille. Mutta Jeltsin erotti Lebedin lokakuussa 1996. Eräs tunnetuimmista 90-luvun oligarkeista oli Boris Berezovski. Vuoden 1996 lopuilla Berezovski sanoi ehkä liioitellen "pankkiseitsikon" valvovan puolta Venäjän taloudesta[24].

Jeltsinin muistelmien, "Presidentin päiväkirjan" haamukirjoittaja Valentin Jumašev nimitettiin maaliskuussa 1997 presidentinhallinnon johtoon. Hän veti mukanaan apulaisjohtajistoon Putinin, joka oli ollut alun perin talousosastolla. Vuonna 1997 Pietarin pormestari Anatoli Sobtšak pakeni Putinin avustuksella muka sydänleikkaukseen Pariisiin, kun Juri Skuratov oli syyttänyt häntä korruptiosta.[25] Hän sanoi 1997 yksityistämisministeri Tšubaisia Venäjän rosvokapitalismin isäksi. Seitsemän suurta pankkia alkoivat kilpailla poliittisesti keskenään. Kreml tasapainoili "raharuhtinaiden" välillä. Vuonna 1997 Venäjän pohatat kiistelivät kävivät kiistojaan, Berezovski taisteli Tšubaisia ja Potaninia vastaan[26]. Vuonna 1997 Tšetšenian sodan veteraani kenraali Lev Rohlin kehotti muita kenraaleja kapinaan Jeltsiniä vastaan. Rohlin kuoli myöhemmin hämärissä oloissa kesällä 1999[27].

Primakov pääministerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

23. maaliskuuta 1998 Jeltsin erotti koko hallituksen, ja viisi vuotta pääministerinä ollut Tšernomyrdin sai kenkää. Tilalle tuli nuori talousmies Kirijenko.

Valtio piti yllä vahvaa ruplan kurssiaan, velkaantui ja rahoitti velkojaan lyhytaikaisilla valtionobligaatioilla GKO:illa, joita rahoitettiin taas uusilla GKO:illa. Velkakirjojen korot nousivat, ja jatkuva velanotto lähestyi päätepistettään. Vuoden 1998 alussa valtio joutui maksamaan pienestä budjetistaan obligaatioiden lunastamiseen.[28] 17. elokuuta 1998 valtion lyhytaikaiset obligaatiot GKO:t romahtivat, koska valtio ei enää pystynyt lunastamaan niitä. Yksityistämisestä saatavat varat olivat loppuneet[29]. GKO:t mitätöitiin, ja valuutta päästettiin kellumaan, jolloin se devalvoitui välittömästi. Lainat jäädytettiin, jonka takia moni pankki ehti piilottaa varojaan ulkomaille. Monet pankit romahtivatkin pankkikriisissä, ja virallisten lukujen mukaan kansalaisten keskiansio laski 15%lähde? entisestään. Moskovassa moni tuontiliike sulki ovensa.

Jeltsin erotti pääministeri Kirijenkon talouskriisin takia ja nimitti tilalle syyskuussa opposition suosikin, kyvykkään Jevgeni Primakovin[30], jolla oli KGB-tausta[31]. Jeltsin yritti ensin tarjota Tšernomyrdinia tapahtuneen hallituksen hajotuksen jälkeen duumalle turhaan. Primakovin pääministeriaikana maan talous kääntyi hitaaseen nousuun. Elokuussa 1998 kansliapäälliköksi nimitetty Anatoli Tšubais oli käytännössä Jeltsinin sijaishallitsija noin puoli vuotta.lähde?

Primakov vastusti Venäjällä valtaa pitäviä aluejohtajia, Jeltsinin perhettä että oligarkkeja[32]. Primakov halusi kukistaa liikemiehet ja panna näitä talousrikoksista syytteisiin laillisuusohjelmansa puitteissa[33]. Hän nosti ulkomaantiedustelun miehiä korkeisiin virkoihin.

Lokakuussa 1998 Jeltsin siirtyi pois valtion juoksevien asioiden hoidosta. Marraskuussa 1998 murhattiin liberaali parlamentaarikko Galina Starovoitava. Oligarkkien välinen valtataistelu jatkui ja heidän valtansa kasvoi. Vuonna 1999 kullakin suurella oligarkilla oli oma ehdokkaansa Venäjän presidentiksi.lähde?

Vuonna 1998 Jeltsinin perheen poliittiset vastustajat Primakov ja Lužkov yhdistyivät Tatarstanin presidentti Mintimer Šaimijevin kanssa vaaliliitoksi Isänmaa - koko Venäjä, jota kommunistitkin näyttivät tukevan. Muutamat oligarkit, muun muassa Gusinski, liittyivät siihen[34]. Näihin aikoihin turvallisuuspalvelu FSB siirtyi politiikkaan, kun pelkäsi Venäjän hajoavan.lähde?

Turvallisuuspalvelun vallan kasvu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vladimir Putin ja Boris Jeltsin vuonna 1999.

Duumassa vastustettiin yhä Jeltsiniä. Vuoden 1999 toukokuussa duuma yritti erottaa Jeltsinin, muttei päässyt prosessissa alkuunkaan. Jeltsin erotti samassa kuussa Primakovin[35], koska tämä toimi häntä vastaan. Jeltsin nimitti sisäministeriö- poliisitaustaisen kenraali Stepashinin osata taktikointia duumaa vastaan[35].selvennä Liikemiesten valta vahvistui Primakovin kaaduttua[36].

Valtakunnansyyttäjä Juri Skuratovilla oli osin salakuuntelemalla hankittu salainen lista henkilöistä, joilla oli sveitsiläinen pankkitili. Esimerkiksi presidentin tyttären aviomies kävi öljykauppaa Berezovskin öljy-yhtiön Sibneftin kanssa.[35]. Jeltsinin poliittiset vastustajat pyrkivät käyttämään tietoja Jeltsinin perheen korruptiosta tätä vastaan. Putin nousi pääministeriksi, koska häntä tarvittiin suojelemaan valtataistelussa Jeltsiniä[36].

KGB-vakooja Putin oli alkujaan kutsuttu presidentinhallintoon Tshubaisin, Jumashevin ja Kudrinin pyynnöstä Pavel Borodinin varamieheksi[37] ja myös hoitaa presidentinhallinnon ulkomaista omaisuutta ja oikeudellista osastoa. 1990-luvun lopulla turvallisuuspalvelun ote Kremlissä voimistui, ja on väitetty, että toisen Tšetšenian sodan aloitus olisi ollut turvallisuuspalvelun junailema. Moskovassa tapahtui merkillisiä kerrostalojen räjähdyksiä, joiden tekijää ei ole saatu selville. Niistä syytettiin tšetšeenejä, mutta toiset sanovat tekijöiden olleen turvallisuuspalvelun miehiä tai muita isänmaallisia, jotka halusivat vierittää syyn terrori-iskuista tšetšeenien niskoille. Maaliskuussa 1994 Jeltsinin turvallisuusjohtajaksi nimitettiin Sergei Stepashin, joka muutti valtion turvallisuuspalvelun FSB:ksi[38].

Joka tapauksessa Vladimir Putinin johtama "sotapuolue" sai terrori-iskujen ja Tšetšenian sodan takia merkittävää kannatusta ja voitti presidentinvaalit. Putinin voitto merkitsi silovikkien nousua Venäjän johtajiksi. Tämä synnytti maahan 2000-luvulla puoliautoritaarisen poliittisen järjestelmän, jota kutsutaan Venäjällä "suvereeniksi" tai "ohjatuksi" demokratiaksi.

Jeltsinin ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän ulkopolitiikkaa leimasi heti sen synnyttyä pyrkimys luoda jäljelle jäädystä IVY:stä mahdollisimman suuri ja Venäjä-vetoinen. Alussa Venäjä pyrki virallisesti lähentymään länttä, mutta vuoden 1993 jälkeen etääntymään siitä. Vuonna 1993 puhkesi kiista Krimin laivastosta itsenäistyvän Ukrainan kanssa. Viron kanssa oli vastakkaisasettelua mm. maassa asuvan suuren venäläisvähemmistön takia. Tšetšenian sota oli Venäjän maineelle paha kolaus. Venäjä vastusti myös Naton laajenemista Itä-Euroopan maihin. Vuonna 1999 Venäjä vastusti Naton suorittamia Kosovon pommituksia.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Evangelista, Matthew: Tshetshenian sodat – Hajoaako Venäjä?. Like, 2004. ISBN 952-471-425-6.
  • Hakala, Pekka: Suuri ja sekava Venäjä. Helsingin Sanomat, 2008. ISBN 978-952555722-0.
  • Kuorsalo, Anne & Valkonen, Martti & Susiluoto, Ilmari: Venäjä - kovan linjan energiajätti. Edita Publishing Oy, 2007. ISBN 9789513751364.
  • Kuorsalo, Anne & Susiluoto, Ilmari & Valkonen, Martti: Venäjä ja rosvokapitalismin haaksirikko. Helsinki: Edita, 1999. ISBN 951-37-2868-4.
  • Luntinen, Pentti: Sota Venäjällä - Venäjä sodassa. SKS, 2008. ISBN 978-951746978-4.
  • Luukkanen, Arto: Projekti Putin. Uuden Venäjän historiaa 1996-2008. WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33079-1.
  • Luukkanen, Arto: Muutosten Venäjä : Venäjän historia 862-2009. Edita, 2009. ISBN 978-951-37-5438-9.
  • Sailas, Anne: Venäjä - jättiläinen tuuliajolla. Edita, 1996. ISBN 951-37-1863-8 (nid.).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Luukkanen 2008, s. 63.
  2. ↑ Hakala 2008, s. 117.
  3. ↑ Sailas 1996, s. 141.
  4. ↑ Evangelista 1994, Matthew Envengelista, Tšetšenian sodat
  5. ↑ Sota Venäjällä - Venäjä sodassa, Pertti Luntinen, Tšetšenian sotaa käsittelevä osio
  6. ↑ Sailas 1996, s 155
  7. ↑ Sailas 1996, Venäjä, jättiläinen tuuliajolla
  8. ↑ Sailas 1996, s. 145.
  9. ↑ Sailas 1996, s. 146.
  10. ↑ Sailas 1996
  11. ↑ Sailas 1996, s. 147.
  12. ↑ Sailas ym. 1996, s. 196
  13. ↑ lmari Susiluoto; Anne Kuorsalo; Martti Valkonen: Venäjä ja rosvokapitalismin haaksirikko, s. 22. , 1999.
  14. ↑ Pekka Hakala: VENÄJÄN VUODET 1996: Oligarkit pelastavat Jeltsinin Prinsessa puhui tsaarin ympäri, rahamiehille puoli valtakuntaa Helsingin Sanomat. 9.12.2007. Arkistoitu 9.6.2008.
  15. ↑ Pekka Hakala: Suuri ja sekava Venäjä - Uudestisyntyneen suurvallan vauhdikkaat vaiheet, s. 106. Helsingin sanomat, 2008.
  16. ↑ Sergei Aleksandrov, A. Borodavkin: 20 PERHETTÄ, JOTKA OMISTAVAT VENÄJÄN Putin etäännytti oligarkit Kremlistä Venäjän aika/Ogonjok. tammikuu 2001. Arkistoitu 23.2.2018.
  17. ↑ Arvopaperi, Jaanika Merilo, 16.11.2008, 15:25, Kremlin kosto I[vanhentunut linkki]
  18. ↑ lmari Susiluoto; Anne Kuorsalo; Martti Valkonen: Venäjä ja rosvokapitalismin haaksirikko, s. 17. , 1999.
  19. ↑ Luukkanen 2009k, s. 124.
  20. ↑ Luukkanen 2009k, s. 121.
  21. ↑ Oleg Nikolayevich Soskovet
  22. ↑ R7E & RL. No. 121, Part I, 21 June 1996 (Arkistoitu – Internet Archive)
  23. ↑ Federal Security Service (FSB) Federal'naya Sluzhba Bezopasnosti FSB History
  24. ↑ The Big Seven--Russia's Financial Empires Special Report of Radio Free Europe © 2001 The World Bank Group
  25. ↑ 1998 Rosvotalouden kupla puhkeaa (Arkistoitu – Internet Archive)
  26. ↑ Luukkanen 2008, s. 56
  27. ↑ Luukkanen 2008, s. 51-52.
  28. ↑ Pekka Hakala: 1998: Rosvotalouden kupla puhkeaa Helsingin Sanomat. Arkistoitu 4.6.2008.
  29. ↑ Kuorsalo 1999, s. 18
  30. ↑ Kuorsalo 1999, s. 102.
  31. ↑ Luukkanen 2008, s. 55.
  32. ↑ Luukkanen 2008, s. 54.
  33. ↑ Kuorsalo 1999, s. 193.
  34. ↑ Luukkanen 2008, s. 56.
  35. ↑ a b c Kuorsalo 1999, s. 104
  36. ↑ a b Kuorsalo 1999, s. 105.
  37. ↑ Luukkanen 2008, s. 58
  38. ↑ Hakala 2008, s. 62.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Venäjän_federaatio_1993–1999&oldid=21701193”