Vatikaanin toinen kirkolliskokous
 |
| Osa artikkelisarjaa |
| Ekumeeniset kirkolliskokoukset |
|---|
 Kuva Trenton kirkolliskokouksesta. |
| 300–400-luku |
| 500–800-luku |
| 1100–1300-luku |
| 1400–1500-luku |
| 1800–1900-luku |
Kahdeskymmenesensimmäinen ekumeeninen eli yleinen, koko ”yhdeksi, pyhäksi, katoliseksi ja apostoliseksi” itsensä tunnustaman kirkon piispojen kirkolliskokous kutsuttiin koolle vuonna 1961 ja pidettiin vuosina 1962–1965 Vatikaanissa. Sitä kutsutaan myös nimellä Vatikaanin toinen kirkolliskokous.
Ortodoksinen kirkko ei tunnusta tätä kirkolliskokousta todelliseksi ekumeeniseksi kirkolliskokoukseksi.
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paavi Johannes XXIII:n oli tarkoitus olla lyhyen pontifikaatin omaava väliaikaispaavi Pius XII:n pitkän pontifikaatin jälkeen. Johannes XXIII yllätti kardinaalinsa ilmoittamalla haluavansa järjestää kirkolliskokouksen. Kuuria vastusti ajatusta, sillä edellisestä kokouksesta ei ollut sen mielestä kulunut pitkää aikaa, vain hieman yli sata vuotta.
Lopulta kuitenkin lyhyellä valmistelulla Johannes XXIII kutsui koolle kokouksen, johon osallistui 2 685 piispaa, arkkipiispaa, suurarkkipiispaa, metropoliittaa, patriarkkaa ja prelaattia sekä yli 3 000 muuta osallistujaa, kuten teologeja ja muiden kirkkojen ja yhteisöjen edustajia.lähde? Ortodoksinen kirkko ei osallistunut kokoukseen.
Kokous avattiin 11. lokakuuta 1962. Jo syyskuussa 1962 Johannes XXIII:llä oli todettu mahasyöpä, eikä hän enää voinut jatkaa kokousta. Hän kuoli seuraavana kesänä, mutta kokousta jatkettiin vielä kaksi vuotta, ja uusi paavi Paavali VI sulki kokouksen 8. joulukuuta 1965.
Päätökset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vatikaanin toinen kirkolliskokous julkaisi kuusitoista tekstiä, joista tärkeimpinä pidetään julistuksia jumalallisesta ilmestymisestä, kirkosta, ekumeniasta ja pastoraalisäädöksestä.[1]
Kirkon uudistuksia kutsutaan nimellä aggiornamento (suom. päivitys). Kirkko kehitti hierarkista järjestelmäänsä siten, että muun muassa piispoille annettiin enemmän valtaa. Samalla tosin korostettiin paavin ylivaltaa ja erehtymättömyyttä. Pastoraalisäädöksen mukaan kirkon tulee ottaa osaa nyky-yhteiskunnan sosiaalisiin, taloudellisiin ja poliittisiin ongelmiin ja osoittaa niissä hyvää tahtoa ja moraalia.[2]
Ekumenian julistuksen mukaan katolisesta kirkosta erkaantuneet seurakunnat ja yhteisöt ovat ”päteviä joiltain osin”.[3] Tämä mahdollisti tunnustusten lähenemisen katolilaisten ja protestanttien kesken. Katolilaiseen perinteeseen on kuulunut vahvasti näkemys siitä, ettei oikean, so. katolisen, seurakunnan ulkopuolella voi olla pelastusta. Näin ollen ekumenian edellytyksenä on ollut se, että katolisen kirkon ulkopuolella olevat seurakunnat tai niitä edustavat tunnustettiin jossain määrin oikeiksi tunnustukseltaan.
Konsiili antoi myös suosituksia liturgiakaavaan. Kansankielisiä jumalanpalveluksia suositeltiin, vaikka ehtoollisen tärkeimmissä osissa tuli edelleen pysyä latinassa. Saarnan merkitystä painotettiin, ja se tuli pakolliseksi seurakuntien pääjumalanpalveluksiin. Myös Raamatun kääntämistä ja lukemista kansankielelle pidettiin hyväksyttävänä.[2]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katolisen kirkon katsotaan nykyaikaistuneen kirkolliskokouksen päätösten seuraksesta ja siten muuttuneen jälleen avoimemmaksi.[4]
Käytännössä kirkolliskokous johti siihen, että erittäin pieni joukko perinteisen näkemyksen kannattajia katsoi Johannes XXIII:n omaksuneen toisenlaisen tunnustuksen ja näin luopuneen katolisesta uskostaan jo ennen paaviksi tuloaan, ja että siten hänestä oli tullut paavi kanonisen lain mukaan väärin perustein. Näin ollen edellytettävä piispan viran jatkumo, suksessio, olisi katkennut Johannes XXIII:teen eivätkä hänen seuraajansakaan olisi laillisia paaveja, vaan vastapaaveja.
Konsiilin seurauksena katolisen kirkon latinalainen riitus otti käyttöön myös uuden messukaavan vuonna 1970.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Bengt Hägglund: Teologins historia. Göteborg: Församlignsfölaget, 2003. ISBN 91-7271-028-4. (ruotsiksi)
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Emil Anton: Vatikaanin II kirkolliskokous: johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan. Valkeakoski: Amanda-kustannus, 2015. ISBN 978-952-68301-6-2.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen kirjalliset dokumentit suomen kielellä - Katolinen.fi
- Seppo A. Teinonen: Rooma ja me : Vatikaanin toiseen konsiiliin liittyviä dogmatiikan kysymyksiä. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja LXXVII, 1966
- Kalevi Toiviainen: Kirkko ja Raamattu: Raamatun asema konstituution Dei verbum valossa. Helsinki: Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 83, 1970.