Varovaisuusperiaate

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Varovaisuusperiaate kuuluu kansainvälisen ympäristöoikeuden periaatteisiin. Varovaisuusperiaatteesta on käytetty EU-oikeudessa myös nimitystä ennalta varautumisen periaate. Lyhyesti periaate ilmentää ajatuskulkua, jonka mukaan tiettyihin ympäristöä suojeleviin toimenpiteisiin ryhtymistä ei estä täyden tieteellisen varmuuden puuttuminen pääasiallisen toimenpiteen seurauksista. Periaate on ilmeisesti lähtöisin saksalaisesta oikeudesta.[1] Varovaisuusperiaatteen tunnustaminen on osa hyväksyttyä kestävän kehityksen strategiaa[2].

Kansainvälisessä Biologista monimuotoisuutta koskevassa yleissopimuksessa vuodelta 1992 (SopS 78/1994, Rion sopimus) varovaisuusperiaate muotoillaan seuraavasti: ”biologisen monimuotoisuuden merkittävän vähenemisen tai häviön uhatessa varmistettujen tieteellisten todisteiden puuttumista ei tulisi käyttää syynä uhan torjumiseen tai sen vaikutusten vähentämiseen tähtäävien toimien lykkäämiseen.” Varovaisuusperiaate mainitaan myös muun muassa Ilmastonmuutosta koskevan puitesopimuksen (1992, SopS 61/1994) 3 artiklan 3 kohdassa, ja vuoden 1992 Itämeren alueen merellisen ympäristön suojelua koskevan yleissopimuksen (SopS 2/2000) 3 artiklan 2 kohdan sanamuodon mukaan sopimuspuolet alkavat sitä noudattaa.[2]

Suomen ympäristölainsäädännössä on laajasti omaksuttu periaate, jonka mukaan jo kielletyn seurauksen vaara on merkityksellinen[3]. Ennalta varautuminen toteutuu erilaisina ennakkoarviointeina, joiden tarkoituksena on riskien vähentäminen. Varovaisuusperiaatteeseen liittyviä kotimaisten tuomioistuimien ratkaisuja ovat esimerkiksi Vaasan HAO 05.12.2003 03/0261/3 ja KHO 08.10.2004/2504. Laajasti katsottuna voidaan myös lakisääteisiä lupajärjestelmiä pitää varovaisuusperiaatteen toteutumisen ilmentäjinä: esimerkiksi ympäristölupa voi edellyttää ympäristövaikutusten arviointia. Toisaalta varovaisuusperiaate voi näytön puutteen vuoksi olla luvan esteenä. Varovaisuusperiaatteen ohjausvaikutus ilmenee varsinkin tilanteissa, joissa päätös on tehtävä epävarman informaation varassa. Ympäristön kannalta merkittäviä tekijöitä ovat pilaantumisen vaaran todennäköisyys, onnettomuusriski sekä mahdollisuudet onnettomuuksien ehkäisemiseen ja niiden vaikutusten rajoittamiseen.[2]

Kansalaisjärjestöistä muun muassa Greenpeace on kritisoinut sitä, ettei varovaisuusperiaatetta kuitenkaan aina noudateta käytännössä.

Varovaisuusperiaatteen käyttö toksikologiassa ja kemikaalien valvonnassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rion ilmastosopimuksessa varovaisuusperiaate määriteltiin oikeutena toimia, vaikka tieteellinen näyttö jostakin ilmiöstä ei vielä ole sitova, jos seuraukset ilmiöstä ovat vakavia tai palautumattomia. Soveltaminen edellyttää siis melko hyvää vaikka ei vielä sitovaa näyttöä sekä melko vakavia seurauksia. Tämä on aiheuttanut suhtautumisessa kemikaaleihin ja esim. geenimanipuloituihin tuotteisiin ristiriitoja, koska toiset ovat halunneet soveltaa varovaisuusperiaatetta käänteisesti: jos ei ole sitovaa näyttöä turvallisuudesta, pitäisi käyttää varovaisuusperiaatetta. Tieteen kannalta tässä on ongelma: negatiivista on mahdotonta todistaa, on vain todennäköisyyksiä.

Varovaisuusperiaatetta on itse asiassa aina käytetty toksikologiassa, vaikka sitä ei ole kutsuttu sillä nimellä. Selkeimmin tämä näkyy suhtautumisessa syöpävaarallisiin aineisiin. Varmuudella ihmiselle syöpävaarallisia aineita on vain muutamia kymmeniä. Käytännössä kuitenkin eläinkokeissa syöpää aiheuttavat aineet katsotaan syöpävaarallisiksi myös ihmiselle. Tätä on kritisoinut mm. amerikkalainen Bruce Ames, jonka mukaan nykyisten koeperiaatteiden mukaan suurilla annoksilla tehdyissä eläinkokeissa noin puolet kaikista aineista, sekä luonnonaineista että ihmisen tekemistä kemikaaleista, osoittautuu syöpävaarallisiksi.[4] Tämän kirjaimellinen soveltaminen johtaisi käytännön mahdottomuuksiin ja ongelmaksi tulee sattumanvarainen soveltaminen, jossa periaatetta sovelletaan joihinkin aineisiin mutta ei kaikkiin.

Varovaisuusperiaatetta on kritisoitu myös toisesta syystä. Mitä epävarmempia ovat tutkimustulokset, sitä suurempaa turvallisuusmarginaalia käytetään. Tämä johtaa siihen, että hyvin tutkittuihin ja hyvin tunnettuihin riskeihin suhtaudutaan lievemmin kuin huonosti tunnettuihin. Tällöin riskien priorisointi vääristyy ja suuria resursseja käytetään epävarmoihin riskeihin ja varmat riskit jäävät vähemmälle huomiolle.[5] Näyttäisi siis siltä, että varovaisuusperiaatetta tulee käyttää varovasti ja vain perustellusta syystä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. (Huom. saksaksi Vorsorgeprinzip) Wilkinson: Maastricht and Environment, s. 224.
  2. a b c Kari Kuusiniemi – Ari Ekroos – Anne Kumpula – Pekka Vihervuori: ”Yleiset ympäristöperiaatteet - varovaisuusperiaate”, Ympäristöoikeus. Päivitettävä verkkoversio: Talentum Media.
  3. Vaaran merkityksellisyydestä esimerkiksi Vesilaki (264/1964) 1:19 ja Ympäristönsuojelulaki (86/2000) 3.1 §:n 2 kohta.
  4. Ames BN, Gold LS. Too many rodent carcinogens: Mitogenesis increases mutagenesis. Science 1990:249:970-971.
  5. Tuomisto J. 100 kysymystä ympäristöstä ja terveydestä: arsenikista öljyyn, ss. 273-274. Kustannus Oy Duodecim, Helsinki 2005. ISBN 951-656-221-3. Verkossa englanniksi http://en.opasnet.org/w/The_precautionary_principle_%E2%80%93_better_safe_than_sorry%3F