Varhaiskuntoutus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Varhaiskuntoutus tarkoittaa tavanomaista vähäisempien sairausoireiden tai työkyvyn ennakoitavissa olevan heikkenemisen perusteella toteutettua ammatillista kuntoutusta. Toisessa, harvinaisemmassa, merkityksessä sanaa varhaiskuntoutus käytetään vammaisten lasten lääkinnällisestä kuntoutuksesta, jonka tavoitteena on koulunkäynnin ja kasvun perusedellytysten tehostettu tukeminen. Ammatillinen varhaiskuntoutus toteutetaan aina tiiviissä yhteistyössä työterveyshuollon kanssa työn kehittämiseen liittyen.

Varhaiskuntoutus suomalaisena innovaationa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiskuntoutus on kansainvälisesti tarkastellen tyypillinen suomalainen toimintatapa. Palveluiden oikea-aikaisuus ja varhainen puuttuminen erilaisiin ongelmiin on itsestään selvä, joskin vaikeasti toteutettavissa oleva, vaatimus kaikkien hyvinvointipalveluiden kohdalla. Erityisesti ammatillista kuntoutusta on arvosteltu liian hitaasta käynnistymisestä, jolloin irtaantuminen työstä on jo päässyt liian pitkälle ja vastaavasti paluu työhön on tullut vaikeaksi. Kansaneläkelaitoksen kehittelemä ja rekisteröimä ASLAK-toiminta (ammatillisesti syvennetty lääketieteellinen kuntoutus) on yksi esimerkki varhaiskuntoutuksesta. Valtiokonttori on omassa ammatillisessa kuntoutuksessaan myös painottanut varhaiskuntoutuksellisia näkökohtia. Samoin vuonna 2004 toteutettu työeläkelain muutos pyrki kuntoutuksen varhentamiseen ottamalla käyttöön työkyvyttömyyden uhkan yhtenä kuntoutuksen myöntöperusteena. Varhaiskuntoutuksella on selkeä yhteys ehkäisevään terveydenhuoltoon kuten myös ehkäisevään sosiaalipolitiikkaan laajemminkin. 1960-luvulla määriteltiin terveyspolitiikassa prevention kolme tasoa:

  • primaaripreventio
  • sekundaaripreventio
  • tertiaaripreventio.

Primaaripreventio estää sairaudet ja vammat, sekundaaripreventio estää niiden pahenemisen ja tertiaariprventio minimoi kroonistuneiden sairauksien ja pysyvien vammojen haitat. Varhaiskuntoutus on tässä luokittelussa totuttu sijoittamaan sekundaariprevention ajalliseen etuosaan, ”early secondary prevention”.

Varhaiskuntoutuksesta on muodostunut yksi, voi ehkä sanoa, keskeinen kuntoutuspalvelujärjestelmän kehittämishankkeiden tyyppilaji. Sen merkityksen on varmistanut usein mainittu ongelma, että kuntoutuksen viivästyminen on kuntoutuksen heikon vaikuttavuuden tärkein syy. Ratkaisu on siis ”löytää asiakkaat riittävän ajoissa”, ”tarttua asioihin silloin kun ne eivät ole vielä päässeet pahoiksi” jne. Pääosalla valtion varhaiskuntoutushankkeeseen osallistuneista ”aktiivinen kuntoutusintervention käynnistyi myöhään. Monet arvelivat, että kuntoutuksen vaikutukset olisivat olleet parempia, mikäli kuntoutus olisi järjestynyt jo vuosia aiemmin”. Edellä siteeratun raportin nimi kuitenkin oli ”… ilman sitä mä en olis työelämässä enää”. Kelan laitosmuotoisen kuntoutuksen standardin mukaan ASLAK-kuntoutuksen tavoitteena on

  • parantaa ja ylläpitää työ- ja toimintakykyä sekä asettaa niihin liittyvät henkilökohtaiset kuntoutustavoitteet
  • oppimisprosessin avulla luoda edellytyksiä kuntoutujan työkyvyn säilyttämiselle ja pitkäaikaiselle parantamiselle
  • terveydenedistäminen ja neuvonta
  • auttaa kuntoutujaa arvioimaan ja kehittämään omia työmenetelmiään
  • käsitellä työn kehittämistä ja siihen liittyvää osaamista sekä yksilöllisesti että työyhteisöllisesti
  • nivouttaa kuntoutusprosessi työpaikalla ja työterveyshuollossa tapahtuvaan toimintaan
  • hyödyntää tukiverkostoa kuntoutuksen aikana, esimerkiksi välitehtävien avulla

Varhaiskuntoutuksen historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Matti Ylikosken johdolla vuosina 1976–77 toiminut valtiovarainministeriön Varhaiskuntoutustoimikunta oli ensimmäinen virallinen suunnitteluelin, jolle annettiin varhaiskuntoutuksen selvittämistehtävä: *selvittää varhaiskuntoutuksen tarpeen määrällinen arviointi valtionhallinnossa

  • selvittää, mitä erilaisia varhaiskuntoutuksen toimenpiteitä tulisi valtion sektorilla toteuttaa valtion palveluksessa olevien työkyvyttömyyteen johtavien tekijöiden ehkäisemiseksi ja minkälaisia säännöksiä ja muita toimenpiteitä näiden toimenpiteiden toteutus edellyttää
  • laatia ehdotukset ja kustannusarviot niistä varhaiskuntoutuksen toteuttamisen kannalta tarpeellisista muutoksista ja terveys- ja muihin palveluihin liittyvistä järjestelyistä, joilla voitaisiin valtion palveluksessa olevien terveydentila säilyttää ja parantaa sekä ehkäistä sellaista työkyvyn alenemista, joka johtaa ajautumiseen työelämän ulkopuolelle

Tämän työryhmän vaikutuksesta valtiokonttori alkoi kehitellä muista vakuutusjärjestelmistä poikkeavaa toimintatapaa, joka nykyisin on muotoutunut erityiseksi KAIKU-ohjelmaksi. Kovin yksiselitteiseen ratkaisuun varhaiskuntoutuksen osalta toimikunta ei päässyt, ja tehtäväaluetta täsmennettiin kahdesta syystä:

  • Varhaiskuntoutus on käsitteenä tulkinnanvarainen, eikä se ilman käsitteen keinotekoista laajentamista olisi käyttökelpoinen
  • Toimikunta päätti keskittyä myös yleisemmin niihin kuntoutustavoitteisiin toimintamuotoihin, joita työpaikoilla voidaan toteuttaa.

Taustan työlleen valtion Varhaiskuntoutustoimikunta sai WHO:n vuoden 1976 yleiskokouksessa hyväksytystä raportista, jossa kuntoutuksen sijoittamista lääketieteellisen tapahtumasarjan (ehkäisy, hoito, kuntoutus) kolmanneksi jäseneksi arvosteltiin ja suositeltiin kuntoutuksen laajentamista ja keskittymistä erityisesti varhaisvaiheiseen kuntoutukseen. Varhaiskuntoutus esitettiin erityisesti ”toisen vaiheen ehkäisyyn” (sekundaaripreventio) kuuluvana toimenpiteenä. Toimikunta kommentoi lyhyesti myös ns. riskiryhmän käsitettä: ”sairastumis- ja työkyvyttömyysalttiita henkilöitä on tarkoituksenmukaista etsiä sellaisista ryhmistä, joissa heitä kokemuksen mukaan esiintyy tavallista useammin.” Varhaiskuntoutuksen lähtökohtana on työkykyä heikentävien prosessien pysäyttäminen ja työkyvyttömyyden ehkäisy riittävän aikaisessa vaiheessa oireiden ilmaantumisen jälkeen, työkyvyn ollessa vielä pääosin tallella. Varhaiskuntoutuksen perusajatuksena on pyrkimys saattaa kuntoutuksen käynnistyminen mahdollisimman lähelle sitä vajaakuntoistumisprosessin vaihetta, jossa yksilön koettu tarve ja motiivi kuntoutukseen ovat suurimmillaan: ongelmat on havaittu, mutta prosessi ei kuitenkaan ole edennyt niin pitkälle, että toivo niiden ratkaisemisesta olisi mennyt.

Aila Järvikoski, suomalaisen varhaiskuntoutuksen keskeinen kehittäjä, kirjoitti varhaiskuntoutuksen alkuvaiheista: *

»Korjaavin tavoittein toteutettu työpaikkakuntoutus sai 1970-luvun aikana rinnalleen ehkäisevin tavoittein toteutetun varhaiskuntoutuksen. Työssä käyvän väestön varhaiskuntoutus nousi Suomessa keskustelun kohteeksi Työterveyssäätiön Kuntoutuskeskuksen silloisen johtajan Pertti Hujun määrätietoisen työn tuloksena. Varhaiskuntoutuksen toiminta-ajatuksena oli Hujun mukaan, että kuntouttavat toimenpiteet aloitetaan jo siinä vaiheessa kun vajaakuntoisuus on vasta uhkaamassa, mutta ei ole vielä aiheuttanut työelämästä pois joutumista. 1970-luvun alussa käynnistyi ensimmäinen laaja varhaiskuntoutustutkimus, joka toteutettiin Kuntoutuskeskuksen toimesta ja yhteistyössä Helsingin kaupungin henkilöstöasiainkeskuksen ja Kunnallisen eläkelaitoksen kanssa. Sitä seurasi yhteistyössä Helsingin kaupungin satama- ja vesilaitosten kanssa toteutettu kokeiluprojekti, jossa kehiteltiin jo konkreettisella tasolla työterveyshuollon, työsuojelun ja henkilöstöhallinnon yhteistyömuotoja varhaiskuntoutusasioissa. Tämän hankkeen avulla suomalaista varhaiskuntoutusajattelua vietiin ulkomaille jo 1980-luvun alussa.»

Merkittäviä varhaiskuntoutuskokeiluja olivat

  • Helsingin kaupungin ja Kuntoutussäätiö toteuttama varhaiskuntoutus eräissä kaupungin virastoissa
  • Valtiokonttorin kolmessa virastossa toteuttama, vuonna 1981 käynnistynyt hanke
  • Kelan vuonna 1983 käynnistynyt varhaiskuntoutusprojekti kolmessa lounaissuomalaisessa teollisuuslaitoksessa
  • Vuosina 1990–1991 toteutettu Työeläkevakuuttajat Telan varhaiskuntoutuskokeilu

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Marja-Liisa Hurme, Kristiina Härkäpää, Juhani Wikström, Aila Järvikoski, Sointu Kalima: Työkykyä ylläpitävä toiminta terveydenhuollossa. Kehittämishanke keskussairaalan klinikassa. Kuntoutussäätiö, 1993.
  • Esa Janatuinen, Jouni Puumalainen, Aila Järvikoski: ”... ilman sitä mä en olisi työelämässä enää”. Kuntoutussäätiö, 1993.
  • Aila Järvikoski: Kuntoutus hyvinvointivaltiossa. Kuntoutussäätiö, 1995. ISBN 951-8957-94-0.