Vanhainkoti

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Utajärven entinen kunnalliskoti ja vanhainkoti Roinila.

Vanhainkoti on palvelulaitos, joka tarjoaa hoitopalveluita sellaisille vanhuksille, jotka eivät selviydy kotona tai palvelutalossa. Vanhainkodin toiminta on laitoshoitoa, vaikka toiminnan tavoitteena onkin luoda mahdollisimman "kodinomaiset" olosuhteet. Asunnot ovat yhden tai kahden hengen huoneistoja, joiden lisäksi vanhainkotiin kuuluu yhteisiä tiloja kuten ruokailu- ja oleskelutiloja ja sauna. Vanhainkodin asukkaat voivat tuoda asuntoihinsa kotoaan omat huonekalunsa ja muut henkilökohtaiset tavaransa.

Vanhainkodit voivat järjestää lyhyt- ja pitkäaikaisen hoidon lisäksi esimerkiksi päiväkeskustoimintaa. Pitkäaikainen hoito tarkoittaa jatkuvaa asumista vanhainkodissa. Lyhytaikainen hoito puolestaan on tarkoitettu esimerkiksi omaishoitajan loman ajaksi. Päiväkeskustoiminta on tarkoitettu kotonaan asuville vanhuksille.

Suomen suurin vanhainkoti on Koukkuniemen vanhainkoti Tampereella. Siinä on 972 hoitopaikkaa, joista 140 on sairaalapaikkoja.[1]

Vanhainkoti voi olla kaupungin, kunnan, säätiön tai yksityisen yrityksen omistuksessa. Yksityisiltä kaupungit ja kunnat ostavat vanhainkotipalveluita ostopalvelusopimuksilla.

Asukkaiden hoidon, ruuan, lääkkeet ja tilat kustantaa kunta. Pitkäaikaishoitopäätöksen saaneelta peritään hoitomaksua enintään 80 % hänen tuloistaan, mutta ei hoidon kustannuksia enempää. Puolisoiden yhteenlasketuista tuloista hoitomaksu on enintään 40 %. Lisäksi on säädetty asukkaan käteenjäävästä kuukausittaisesta vähimmäisrahasummasta.[2]

Vanhusten hoidon kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kunnalliskodin varhaisin muoto oli vaivaistupa, jollaisen vuoden 1571 kirkkolaki määräsi seurakunnat rakentamaan vanhuksia, sairaita ja kerjuulla eläviä varten. Vaivaistupia ei silti vielä ollut kaikissa seurakunnissa vuoteen 1852 mennessä.[3] Vuoden 1852 vaivaistenholhousjulistus oli Suomen ensimmäinen yhtenäinen sosiaalihuoltoa käsittelevä laki. Siinä näkyivät jo liberalismin aatteeseen liittyvät yksilön oikeudet. Yritettiin määritellä, mikä on yhteiskunnan velvollisuus huollettavia kohtaan. Näitä täsmennettin vuoden 1879 asetuksella.[4]

1800-luvun lopussa alettiin luoda Suomeen uudenaikaista köyhäin- ja vanhustenhoitoa. Sen uranuurtaja oli vaivaishoidon tarkastaja Gustaf Helsingius, joka sai lopetetuksi epäinhimilliset kylänkiertojärjestelmän ja eläkehoitojärjestelmän ja synnytettyä niiden tilalle kunnalliskodit.[5] Ne olivat vanhainkotien edeltäjiä, joita nimitettiin 1920-luvulle asti virallisestikin vaivaistaloiksi. Kunnalliskoteihin sijoitettiin vanhusten lisäksi mielisairaat ja muuten kroonisesti sairaat hoidokit sekä muut, jotka eivät syystä tai toisesta kyenneet itse huolehtimaan itsestään tai voineet turvautua lähiomaisiin.

Kunnalliskodeille tyypillisiä olivat suuret yhteishuoneet, joissa asui eri-ikäisiä ja fyysisesti ja psyykkisesti erikuntoisia hoidokkeja. Varsinkin maaseudulla kunnalliskodit olivat usein maatiloja, joiden töihin hoidokit ottivat palkatta osaa voimiensa mukaan ja korvasivat näin saamansa hoidon. 1920-luvulta lähtien velvoitettiin jokainen kunta rakentamaan kunnalliskoti tai liittymään osakkaaksi kahden tai useamman kunnan yhteiseen kunnalliskotiin. Tästä lähtien pyrittiin myös sijoittamaan mielisairaat erilleen muista hoidokeista sekä järjestämään kunnalliskoteihin erityiset sairasosastot.[4]

Vanhat kunnalliskodit alkoivat hävitä 1950- ja 1960-luvuilla, jolloin alettiin pyrkiä eroon laitosmaisuudesta ja kiinnittää entistä enemmän huomiota vanhusten yksilöllisiin erityistarpeisiin sekä asuntojen viihtyisyyteen ja turvallisuuteen. Uudet ajanmukaiset vanhainkodit rakennettiin terveyskeskusten läheisyyteen tai yhteyteen. Joitakin vanhanaikaisia kunnalliskoteja, vaikkakin niitä kutsuttiin jo vanhainkodeiksi, oli silti käytössä vielä 1980-luvulla.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Koukkuniemen vanhainkoti - Tampereen kaupunki
  2. Laitoshuolto
  3. Otavan iso tietosanakirja, osa 9, palsta 746. Otava 1965, Helsinki.
  4. a b Halila, Aimo: Suurten uudistusten kausi. Teoksessa Suomen historia: 5, Kansallisen heräämisen aika, s. 271-273. Helsinki: Weilin+Göös, 1986. ISBN 951-35-2494-9.
  5. Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 148. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]