Valtioseuraanto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Valtioseuraanto on tapahtuma, jossa valta päättää tietyn maantieteellisen alueen kansainvälisistä suhteista siirtyy edeltäjävaltiolta seuraajavaltiolle. Näin tapahtui esimerkiksi Neuvostoliiton hajotessa 1991 ja Venäjän ilmoitettua toimivansa sen jatkajavaltiona muun muassa kansainvälisissä järjestöissä ja sopimuksissa. Määräämisvallan siirtyminen valtiolta toiselle voi johtua valtion hajoamisesta, itsenäistymisestä, valtion osa-alueen liittämisestä toiseen valtioon tai valtioiden yhdistymisestä. Kokonaisseuraannossa edeltäjävaltio lakkaa kokonaan olemasta valtio ja osittaisseuraannossa se jatkaa suvereenina valtiona. Valtioseuraannon perusteella ei voi olettaa kaikkien aluetta koskevien oikeuksien ja velvollisuuksien siirtyvän seuraajavaltiolle, vaan käsite kuvaa oikeusvaikutusten lähdettä. Valtioseuraanto-käsitteeseen ei sisälly valtion nimen, hallituksen tai perustuslain muuttuminen.[1]

Oikeusvaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokonaisseuraannossa edeltäjävaltion koko omaisuus siirtyy seuraajalle riippumatta sen sijaintipaikasta ja siitä, onko se kiinteistöjä vai irtaimistoa. Osittaisseuraannossa vain siirtyvällä alueella oleva julkinen omaisuus vaihtaa omistajaa. Omaisuuden rasitteet säilyvät yleensä entisellään. Valtioiden hajoamiseen liittyy usein ongelmia määritellä, mikä valtio saa edeltäjävaltion arkistot ja ulkomailla olevan julkisen omaisuuden.[1]

Kokonaisseuraannossa myös velat siirtyvät valtiolta toiselle, ellei siirtyvä alue saa autonomiaa eli taloudellista itsemääräämisoikeutta, jolloin vastuu veloista pysyy aluehallinnolla. Osittaisseuraannossa velat pyritään yleensä jakamaan suhteellisuusperiaatetta noudattaen. Osittaisseuraannossa velan siirtoon tarvitaan velkojavaltion suostumus.[1]

Valtioseuraannon vaikutuksista valtiosopimuksiin ei ole pystytty sopimaan kansainvälisesti yksityiskohtaisesti, mutta oikeuskirjallisuudessa ja valtiosuhteiden käytännössä on vakiintunut joitakin yleisiä periaatteita. Maantieteellisiä alueita koskevat valtiosopimukset pysyvät yleensä voimassa. Näin tekevät muun muassa rajasopimukset ja käyttöoikeussopimukset. Esimerkiksi Kansainliitto oli sitä mieltä, että Suomea sitoi Ahvenanmaan demilitarisoinnista 1856 tehty sopimus Venäjän, Ranskan ja Englannin välillä. Siihen nojaten Kansainliitto ratkaisi Suomen ja Ruotsin välisen kiistan Ahvenanmaan asemasta. Poliittisiksi katsottavat valtiosopimukset eivät sido seuraajavaltiota. Sellaisia ovat vaikkapa allianssit, ystävyyssopimukset sekä poliittiset ja taloudelliset liitot. Poliittisten ja alueita koskevien sopimusten osalta käytäntö on melko vakiintunut, mutta muiden valtiosopimusten seuraanto pitää ratkaista tapauskohtaisesti.[1]

Kansainvälisten järjestöjen jäsenyys ei siirry automaattisesti seuraajavaltiolle, vaan se riippuu uuden valtion halukkuudesta, järjestön peruskirjan säännöksistä ja toisten sopijavaltioiden hyväksymisestä. Yhdistyneiden kansakuntien jäsenyyden siirtymisestä on järjestön yleiskokouksen oikeudellinen komitea päätynyt kolmeen noudatettavaan periaatteeseen:[1]

  • jokainen tapaus tulisi ratkaista tapauskohtaisesti
  • nykyinen jäsenvaltio ei menetä jäsenyyttään aluemuutoksen tai valtiosäännön muutoksen vuoksi, ellei valtion asema oikeushenkilönä muutu
  • uusi valtio ei pääse jäseneksi automaattisesti sillä perusteella, että se on jäsenvaltion osan seuraaja.

Wienin yleissopimukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarve sääntöjen luomiseen valtioseuraantoja varten ilmeni 1950- ja 1960-luvuilla, kun kymmeniä valtioita itsenäistyi. Vuonna 1978 valmistui Wienin yleissopimus valtioseuraannosta sopimusasioissa. Se pohjautuu Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen 1947 perustaman Kansainvälisen oikeuden toimikunnan (International Law Commission, ILC) työhön. Yleissopimus koskee valtioiden välisiä kirjallisia sopimuksia. Sen mukaan rajasopimusten ja valtioservituuttien voimassaolo jatkuu valtioseuraannosta huolimatta. Yleissopimuksen säännökset käsittelevät yksityiskohtaisesti asiat, jotka liittyvät valtion hajoamiseen, yhdistymiseen tai valtion osan siirtymiseen toiseen valtioon. Lisäksi yleissopimus käsittelee valtioseuraantoa juuri itsenäistyneen valtion kannalta. Pääperiaatteena on, ettei edeltäjävaltion solmimat sopimukset sido uutta valtiota.[1]

Vuonna 1983 valmistui Wienin yleissopimus valtioseuraannosta valtion omaisuuden, arkistojen ja velkojen kannalta. Sitä sovelletaan äskettäin itsenäistyneisiin valtioihin, valtion hajoamiseen, valtioiden yhdistymiseen, valtion osan siirtoon toiseen valtioon ja valtion osan irrottautumiseen valtiosta. Yleissopimuksen mukaan valtioseuraannon vaikutusalaa määritettäessä noudatetaan kohtuusperiaatetta. Siten esimerkiksi juuri itsenäistynyt valtio ei vastaa edeltäjävaltion veloista, mutta yleisesti seuraajavaltiolle siirtyy suhteellinen osuus edeltäjävaltion veloista. Edeltäjävaltiossa oleva kiinteä omaisuus siirtyy seuraajavaltiolle samoin kuin alueella tapahtuvaan toimintaan liittyvä irtaimisto. Alueeseen ja alueen hallinnointiin liittyvät arkistot siirtyvät seuraajavaltiolle.[1]

Yleissopimuksista ja vuosien kuluessa syntyneestä valtiokäytännöstä huolimatta valtioseuraantoon liittyvät oikeudelliset säännöt ovat melko vakiintumattomat. Valtiot toimivat paljolti pragmaattisesti ja saattavat tarvittaessa sivuuttaa yleissopimukset ja yleisperiaatteet.[1]

Valtioseuraantotapauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ei-valtioseuraantotapaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa VI, palstat 917–923.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]