Valokuvauksen historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Valokuvauksen historia alkoi 1700-luvun lopulla tehdyistä kokeista ja keksinnöistä, joilla pyrittiin pysyvästi vangitsemaan camera obscuran tuottama kuva. Hopean tummentumisen valon vaikutuksesta selvitti saksalainen tiedemies Johann Heinrich Schulze vuonna 1727. Thomas Wedgwood ja professori Humphrey Davy saivat camera obscuran avulla kuvia hopeanitraattiliuoksessa kostutetulle paperille ja nahalle 1700-luvun lopulla. Kuvat eivät kuitenkaan olleet pysyviä.[1] Valokuvauksen varsinaisena alkuna pidetään sitä hetkeä, jolloin Ranskan tiedeakatemia osti Louis Daguerrelta oikeudet daguerrotypiaan ja vapautti keksinnön koko maailman käyttöön.[2]

Daguerrotypia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: daguerrotypia
Maailman vanhin valokuva. Nicéphore Niépcen heliografiamenetelmällä otettu kuva maalauksesta, joka esittää hevosen taluttajaa (1825).

Louis Daguerren nimiin pantu keksintö oli vain yksi monien valokuvaukseen liittyvien keksintöjen joukossa. Daguerrotypiasta tuli kuitenkin ensimmäinen kaupallisesti hyödynnettävä valokuvausmenetelmä. Nicéphore Niepce onnistui jo vuonna 1826 tuottamaan pysyvän valokuvan asfalttipalaseen heliografiamenetelmällä. Valotusaika oli 8 tuntia. Daguerrotypia levisi maailmalle uutena miniatyyrimaalaus- ja muotokuvausmenetelmänä. Daguerrotypia oli positiivimenetelmä mutta täysin erilainen kuin myöhemmät filmiin perustuvat positiivimenetelmät.

Monet taiteilijat ottivat menetelmän käyttöönsä. Nyt pystyttiin tuottamaan kuvia ilman taiteilijan ammattitaitoa. Niinpä uskottiin valokuvauksen lopullisesti korvaavan taidemaalarin. Valokuvaus korvasikin kiertävät miniatyyrimaalarit, joista monet ryhtyivät valokuvaajiksi. Monet taiteilijat näkivät valokuvauksessa myös hyvän keinon luonnosten tekoon. Valokuvaa pidettiin jatkeena camera lucidalle, joka sekin oli taiteilijan luonnosteluväline.[3] Suuri osa taidedebatista on tämän jälkeen käyty sillä ristiriita-alueella, joka syntyi kuvataiteen ja valokuvauksen kohtaamisessa.[4]

Negatiivi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

William Henry Fox Talbot teki 1800-luvun alussa kokeita kostuttamalla paperin ruokasuola- ja hopeanitraattiliuoksella. Materiaali oli kuitenkin liian hidasta camera obscurassa käytettäväksi. Daguerren keksinnön innoittamana hän paransi keksintöään, josta tuli ensimmäinen negatiivimenetelmä. Menetelmän etuna oli kuvien edullinen hinta ja kopioitavuus. Se ei kuitenkaan aluksi yleistynyt Talbotin patentin takia. Negatiiviin perustuvat valokuvausmenetelmät yleistyivät 1850-luvulla. Valokuvan monistaminen oli tullut mahdolliseksi. 1900-luvun alkuun mennessä raskaat lasinegatiivit oli korvattu joustavalla filmillä. Valokuvateollisuus oli syntynyt, ja valokuvasta oli tullut tekninen kuva.

Nykyaikainen valokuvateollisuus muodostaa suuren maailmanlaajuisen verkoston, joka tuottaa muun muassa kamerat, valokuvausmateriaalit ja tietokoneohjelmat. Verkosto kattaa myös paikalliset myyntiorganisaatiot eri maissa. Valokuvatuotanto on olennainen osa jälkiteollista informaatioteollisuutta ja tiedotusvälineitä. Ilman tätä valokuvatuotannon globaalia koneistoa valokuvausta tuskin olisi nykymuodossa olemassa.[5]

Jälkikuvailmiö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jälkikuvailmiön myötä syntyi runsaasti erilaisia kokeellisia instrumentteja havainnon toteamiseen. Näistä kehittyi huvitteluvälineitä, jotka lopulta johtivat muun muassa elokuvan ja stereokuvan keksimiseen. Ensimmäiset stereokuvat kuvattiin jo vuonna 1839 daguerrotypia-menetelmällä. Stereokuville sopivan katselulaitteen puute ja kuvien kopioimisen vaikeus hidasti stereokuvauksen yleistymistä.[6]

Stereokuvaus ei yleistynyt kuluttajien keskuudessa. Valokuvasta tuli helpommin kuluttajille sopiva massatuote yksinkertaisemman, maalaustaiteesta tutun perinteisen kuvamuotonsa takia. Se toimi jatkumona vanhemmalle naturalistiselle ilmaisutavalle. Valokuvaus oli poistanut camera obscuraan liittyneen laitteen ja katsojan sidoksen. Kuvaa saatettiin tarkastella laitteesta riippumatta. Tämä hämärsi kuvaajan osuutta kuvan synnyssä. Valokuva näytti esittävän katsojasta ja kuvaajasta riippumatonta objektiivista tietoa ja totuutta.[7] Valokuvaus levisi nopeasti ympäri maapallon ja muotokuvastudioita perustettiin kaikkialle. Valotus perustui matemaattiseen, digitaaliseen standardiin, jonka ansiosta kamerat ja valotusmateriaalit toimivat kaikkialla samojen sääntöjen mukaan.selvennä

Valokuvauksen digitalisoituminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valokuvauksen alkuvuosina valokuvaajat valmistivat itse valokuvamateriaalinsa. Kuvan tallentaminen valonherkälle materiaalille vaatii valon määrän säännöstelemistä. Hurter ja Driffield selvittivät kuinka hopean määrä mustavalkoisen valokuvan valonherkässä emulsiossa vaikuttaa valonherkkyyteen. Vuonna 1890 saatiin valmiiksi kaava sensitometriasta, jonka avulla voitiin matemaattisesti laskea sopiva valotus suhteessa valotusaikaan, objektiivin himmentimen aukkoon ja kehitysprosessiin. Näin valokuvauksesta tuli matematiikkaa, tiedettä ja teollisuutta (Hurter Memorial Lecture 2006).lähde tarkemmin? Camera obscuraa piti valokuvausta varten parantaa säädettävällä suljinkoneistolla ja objektiivin himmenninjärjestelmällä. Ennen kuin valokuvauksesta saattoi tulla teollisuutta, piti keksintö standardoida. Kansainvälisessä kongressissa Pariisissa vuonna 1900 sovittiin valokuvauksen yhteisistä standardeista. Näin kameroihin voitiin rakentaa numeroarvoihin perustuvat himmenninaukko-, valotusaika- ja filminherkkyysjärjestelmät.[8]

Muutamaa vuotta aiemmin Charles Babbage oli valmistanut "analyyttisen koneen", joka sisälsi nykyaikaisen tietokoneen perusperiaatteet. Kone käytti reikäkortteja datan prosessointiin "myllyssä", ja tulokset saatiin paperille tulostettuina. Reikäkorttien käyttö lainattiin kutomakoneesta. "Analyyttinen kone kutoi algebraa aivan kuten kutomakoneella kudottiin kukkia ja lehtiä", totesi koneen ohjelmoija. Kone siis tuotti kuvia ennen kuin alkoi murskata numeroita.selvennä Keksintöä ei saatu valmiiksi, ja varsinaisen tietokoneen keksiminen siirtyi sadalla vuodella eteenpäin. Kuitenkin uuden median perusteet olivat tuolloin jo olemassa , vaikkei niitä osattu vielä yhdistää toisiinsa.[9]

Digitaalisen valokuvan syntyyn liittyi myös maalaustaiteen ja arkkitehtuurin aikaisemmat keksinnöt. Albertin ikkuna on toiminut maalauksen ja piirustuksen apuvälineenä piirrettäessä camera obscuran avulla. Filmille kuvattaessa valokuvaus ei kartesiolaista matriisia tarvinnut, mutta myöhemmin siitä tuli digitaalisen valokuvauksen ja kolmiulotteisen kuvantamisen olennainen osa. Digitaalisessa valokuvassa kaksiulotteisen matriisin soluja kutsutaan pikseleiksi ja kolmiulotteisessa kuvantamisessa käytettyjä kuutiomaisia soluja kutsutaan vokseleiksi. Kolmiulotteista kuvantamista käytetään muun muassa lääketieteessä ja virtuaalisissa pelimaailmoissa. Kartesiolaisesta matriisista on tullut kolmiulotteisen tilan klassinen esitysmuoto.[10]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Encyclopædia Britannica Eleventh Edition, Volume XXI (1911). Encyclopædia Britannica Inc. New York
  2. Mölsä, Pekka (2007): Digitaalinen valokuvaus on. Helsingin yliopisto.
  3. Snelling 1849.
  4. Birnbaum D. (1997): Läpitunkeva katse. Niin & näin – filosofinen aikakauslehti. Ilmestynyt alun perin Dagens Nyheterissä 4. maaliskuuta, 6. huhtikuuta ja 10. huhtikuuta 1996.
  5. Flusser V. (2000): Towards a philosophy of photography. Reaction Books, London.
  6. Encyclopædia Britannica, Eleventh Edition, Volume XXI (1911). Encyclopædia Britannica Inc. New York.
  7. Crary J. (1992): Techniques of the Oserver. MIT Press, London..
  8. Encyclopædia Britannica, Eleventh Edition, Volume XXI (1911). Encyclopædia Britannica Inc. New York.
  9. Manovich, Lev (2000): The Language of New Media. MIT.
  10. Matemaattinen valotusjärjestelmä teki mahdolliseksi valokuvateollisuuden

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Brunet, François: La naissance de l'idée de photographie. Paris: Presses Universitaires de France, 2012. ISBN 978-2-13-059326-3.
  • Halwani, Miriam: Geschichte der Fotogeschichte 1838–1939. Berlin: Dietrich Reimer Verlag, 2012. ISBN 978-3-496-01462-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]