Valkorevonhäntä
| Valkorevonhäntä | |
|---|---|
 Valkorevonhännän kukintoja. |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheophyta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Caryophyllales |
| Heimo: | Revonhäntäkasvit Amaranthaceae |
| Suku: | Revonhännät Amaranthus |
| Laji: | albus |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Amaranthus albus |
|
| Katso myös | |
Valkorevonhäntä (Amaranthus albus) on Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva revonhäntälaji.
Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yksivuotinen valkorevonhäntä kasvaa 5–50 senttimetriä korkeaksi. Kasvin kalju varsi on koheneva tai pysty, pitkä- ja kaarevahaarainen, vaalea ja kiiltävä. Kierteisesti olevat pitkäruotiset lehdet ovat 1–4 cm pitkiä, ehyitä, ehytlaitaisia ja kaljuja. Muodoltaan ne ovat vastapuikeita, pitkänsoikeita tai vinoneliömäisen puikeita, suipputyvisiä ja otakärkisiä. Väriltään ne ovat harmaan- tai tummanvihreitä, laidoilta vaaleita ja usein myös poimulaitaisia. Valkorevonhännän kukinnot ovat pieniä ja sijaitsevat varren ja haarojen lehtihangoissa. Kukintojen esilehdet ovat äimämäisiä, pitkäotaisia ja kaksi kertaa kehän pituisia. Pienet kukat ovat yksineuvoisia ja säteittäisiä. Emikukkien kehälehtiä on kolme, joskus myös vain kaksi kappaletta. Kehälehdet ovat suikeita. Suomessa valkorevonhäntä kukkii heinä-syyskuussa. Hedelmä on pallomainen, kurttupintainen ja kaksiluomainen kota.[1][2]
Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valkorevonhäntä on lähtöisin Pohjois-Amerikasta, mutta on levinnyt tulokkaana muun muassa Eurooppaan. Suomessa valkorevonhäntä on satunnainen uustulokas, jota on tavattu eri puolilta maata Oulun korkeudelle saakka.[3]
Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomessa valkorevonhäntää voi tavata joutomailla, lastaus- ja kaatopaikoilla sekä ratapihoilla.[3]
Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Useiden muiden revonhäntäkasvien tavoin myös valkorevonhäntä sopii ihmisravinnoksi.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
- Suuri Pohjolan kasvio. Toim. Mossberg, Bo & Stenberg, Lennart. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2005 (2003). ISBN 951-31-2924-1
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|