Valasvene

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vallan valoja 1812 -näytelmän näyttelijät saapuvat isoveneellä Vähätorille

Valasvene on suuri monisoutuinen suurelle miehistölle tarkoitettu soutuvene.

Valasveneet ovat peräisin sotalaivastosta purjelaivakaudelta. Niitä kutsuttiin tuolloin eri nimillä: barkassi, isovene, pursi, loorinkivene. Nimitys riippui pitkälti veneen koosta ja käyttötarkoituksesta. Merkittävä osa veneiden roolia olivat erilaatuiset rynnäköt suojaisiin paikkoihin ankkuroituihin vihollislaivoihin tai linnakkeisiin, jotka pystyivät raskaamman tykistönsä avulla pitämään sotalaivat kauempana mutta olivat haavoittuvampia takaa tulevalle maahyökkäykselle.

Sittemmin, höyrylaivojen aikakaudella, soutuveneiden tarve väheni ja käyttötarkoitukset painottuivat enemmän miesten ja tarvikkeiden siirtokuljetuksiin.

Käyttötarkoituksen muuttuessa veneet mukautuivat ja niiden muoto muuttui: syntyi malli jota sittemmin alettiin kutsua nimellä valasvene. Nimitys syntyi varhaisesta valaanpyynnistä: tällaista monisoutuista venettä käytettiin valaanpyynnissä käsiharppuunoiden aikakaudella ennen harppuunatykin keksimistä.

Valasveneessä on yleensä vähintään kahdeksan airoa joista jokaiselle on - veneen koosta riippuen - 1 - 2 soutajaa. Valasveneen keulaosassa on yleensä tilaa n. kuudelle ylimääräiselle miehelle, koska veneen keulaan voidaan tarpeen vaatiessa asentaa pienehkö tykki, pääsääntöisesti ns. nikhaka. Käytäntö tosin hävisi purjelaivakauden päättyessä.

Veneen peränpuolimmainen airopari toimii tahdinnäyttäjänä, lisäksi veneessä on erikseen perämies.

Jo Ruotsin vallan aikana valasveneet olivat merkittävässä asemassa laivastojen huoltoliikenteessä. Niiden merkitys väheni hiukan kun laivastot alkoivat saada moottoriveneitä huoltokäyttöön, joskin silloin alkoi uusi yhä elossa oleva perinne: soutukilpailut. Sotavuosinakin laivaston miehet harjoittelivat soutamista valasveneillä ja kilpailuja oli silloin tällöin sotatoimien salliessa. Perinne elää vielä nykyisinkin.

Suomen itsenäistyttyä Partioliikkeen vesipartiolippukunnat investoivat mielellään valasveneisiin: ne olivat erinomainen tapa kouluttaa nuoria poikia vesilläliikkumiseen ja siinä olennaiseen kuriin. Yhteen valasveneeseen mahtui mainiosti juuri yhtä vartiota vastaava venekunta eli 1 + 8 henkeä.

Sodan jälkeen kun purjeveneiden saanti helpottui, ne syrjäyttivät pääosin tämän vanhan perinteen. Muutama perinteitä kunnioittava vanhin lippukunta vaalii edelleen valasveneen käsittelytaitoa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tapani Mattila: Meri maamme turvana
  • Tapani Mattila - Olavi Vitikainen: Uhka lännestä
  • Suomen Laivasto 1918 - 1968
  • Partioliikkeen historia

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hannu Lehtinen: Kersat eivät kursaile, Otava 1959