Vakiosopimus
Vakiosopimus on sopimus, jonka ehdot on laadittu sellaisiksi, että ne soveltuvat käytettäviksi monien eri sopimuskumppanien kanssa. Vakiosopimuksissa käytetään vakioehtoja eli yleisiä sopimusehtoja, jotka on usein painettu sopimuslomakkeeseen. Nykytekniikka mahdollistaa vakioehtojen säilyttämisen myös tietokoneen muistissa, josta ne voidaan liittää mukaan yksittäiseen sopimukseen. Yksipuolisesti laaditut vakioehdot on tehnyt sopimussuhteen toinen osapuoli tai hänen järjestönsä, kun taas yhteisesti laaditut vakioehdot ovat esimerkiksi myyjäpuolen ja ostajapuolen järjestöjen sopimia.[1]
Kansainvälisessä kaupassa käytettävät Kansainvälisen kauppakamarin laatimat Incoterm-ehdot muodostavat lähes kauppatavan. Suomenkin elinkeinotoiminnassa vakioehdoilla on lähes säädöksen asema. Tällaisia ovat esimerkiksi Rakennustietosäätiö RTS:n rakennusurakan yleiset sopimusehdot. Myös yritysten ja kuluttajien välisissä sopimuksissa käytetään yleisesti vakioehtoja. Vakioehdot eivät sido sellaisinaan, vaan niiden on jollakin tavoin oltava osa sopimusta. Sopimuksessa voi olla vaikkapa viittaus vakioehtoihin. Jos sopijapuolten välillä vallitsee kiinteä liikesuhde, jossa on käytetty vakioehtoja, vakioehdot voivat olla sitovia ilman sopimuksessa olevaa asiaa koskevaa tahdonilmaisua.[1]
Vakioehtojen tulkinnassa noudatetaan epäselvyyssääntöä eli sopimusehtoja tulkitaan laatijansa vahingoksi. Näin on toimittu oikeuskäytännössäkin (KKO 1978 II 126), jossa tulkinnanvaraisuus jäi ehdot laatineen sähköyhtiön vahingoksi. Oikeustoimilain (228/1929, 36 §) yleistä sovittelusääntöä voidaan soveltaa myös vakiosopimuksiin.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa I palstat 944–947.