Vaaitus
Vaaitus on maaston korkeussuhteiden mittaukseen kehitetty menetelmä, johon käytetään vaaituskojetta ja -lattaa. Vaaituksen suorittaja mittaa vaakasuorin tähtäyksin kahden pisteen välinen korkeuseron pystysuoriin lattoihin, joiden asteikko kasvaa alhaalta ylöspäin. Korkeuseron laskemiseksi mittaaja tekee lattaan yleensä kaksi havaintoa, joista ensimmäinen on taaksehavainto ja toinen eteenhavainto.[1] Taaksehavainto tehdään pisteeseen, jonka todellinen korkeus merenpinnan yläpuolelta[2] on jo tunnettu. Tunnettu piste kertoo kojeen vaakatason korkeuden,[1] ja se voi olla esimerkiksi valtakunnallinen, kunnallinen tai paikalle siirretty korkeuspiste.[2] Eteenhavainto mitataan vastaavasti tuntemattomasta tai ennen mittaamattomasta pisteestä. Perinteisessä vaaituksessa vaaituksen suorittaja laskee lopuksi taaksehavainnon ja eteenhavainnon erotuksen, josta selviää pisteiden korkeuksien erotus.[1]
Vaaitusmenetelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pintavaaitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pintavaaituksessa vaaituksen suorittaja ei joudu laskemaan yhtä paljon korkoja käsin. Pintavaaituksessa käytetään erityistä pintavaaituslattaa, jonka asteikko kasvaa ylhäältä alaspäin, siis päinvastaisessa suunnassa kuin perinteisessä vaaituksessa.[1]
Jonovaaitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jonovaaitusta käytetään, kun työskentelyalueen läheisyydessä ei ole valmista pistettä, jonka korkeus on jo tunnettu. Jonovaaituksessa pidemmän matkan päässä työskentelyalueesta etsitään piste, jonka korkeus jo tunnetaan, ja korkeus siirretään lähempänä olevaan pisteeseen. Latta viedään tunnetun korkeuspisteen pälle, ja vaaituskoje asetetaan siten, että vaaituksen suorittaja näkee siitä latan ja mahdollisimman pitkälle kohti aluetta, jonne piste on tarkoitus siirtää. Vaaituskoje mittaa latasta pisteen korkeuden, latta siirretään uuteen paikkaan lähemmäs kohdealuetta, vaaituskoje käännetään ja se mittaa jälleen latasta pisteen korkeuden. Sen jälkeen vaaituskoje siirretään lähemmäs kohdealuetta, mutta latta pysyy paikallaan. Lattaa ja kojetta siis siirretään aluetta kohti vuorotellen ja vähitellen siten, että vaaituskoje mittaa korkeuspisteiden arvot pareittain . Vaaitusjonon viimeisen pisteen on oltava myös tunnettu korkeuspiste. Jono voi sulkeutua esimerkiksi lähtöpisteeseen.[1][2]
Tarkkavaaitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kun vaaituksen keskivirhe on 0,2...0,5 mm/km, puhutaan tarkkavaaituksesta.[3] Suomessa on tehty vuosikymmenten kuluessa kolme valtakunnallista tarkkavaaitusta. Niiden tarkoituksena oli antaa pohja Suomen korkeusjärjestelmille. Suomen ensimmäinen tarkkavaaitus suoritettiin vuosina 1892 - 1910, toinen vuosina 1935 - 1955 ja kolmas vuosina 1978 - 2004.[4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e Lekman, Lare: VAAITSEMISEN TEORIA Evtek. Arkistoitu 16.3.2008. Viitattu 16.4.2022.
- ↑ a b c Takala, Hannu: Arkeologian maastotöiden perusteet, s. 13 - 29. Helsingin yliopisto, 1999. ISBN 951-570-395-6.
- ↑ Suomen Geoteknillinen Yhdistys: Geoteknisen mittaamisen ja monitoroinnin olennaiset käsitteet ja periaatteet. 2017. Artikkelin verkkoversio (Arkistoitu – Internet Archive).
- ↑ Poutanen, Markku: Suomen uusi korkeusjärjestelmä N2000. Maankäyttö, huhtikuu 2006. Artikkelin verkkoversio.