V. Keto-Seppälä
| V. Keto-Seppälä Oy | |
|---|---|
 |
|
| Yritysmuoto | osakeyhtiö |
| Perustettu | 1927 |
| Perustaja | Väinö Keto-Seppälä |
| Lakkautettu | 1995 |
| Kotipaikka | Pori |
| Toiminta-alue | Länsi-Suomi |
| Toimiala | bussiliikenne |
| Tytäryhtiöt |
Lavian Autokori Oy Porin Autotarvike Oy |
V. Keto-Seppälä Oy oli Satakunnan, Etelä-Pohjanmaan ja Pirkanmaan maakuntien alueilla linja-autoliikennettä harjoittanut yritys. Sen kotipaikka oli Pori ja yhtiöllä oli sivutoimipisteet Kauhajoella ja Laviassa.
Yhtiön historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhtiön perustaja, Säkylän Pyhäjoelta kotoisin ollut Väinö Keto-Seppälä (s. 1905) aloitti linjaliikenteen Chevrolet-autolla Säkylän ja Porin välillä ehkä jo vuonna 1926, mutta todennäköisemmin vuonna 1927. Jo tätä ennen hän oli harjoittanut taksiliikennettä isänsä henkilöautolla, joka oli aikanaan ollut ensimmäinen Säkylään hankittu auto.[1] Vuonna 1928 Keto-Seppälä aloitti yhdessä myöhemmän Satakunnan Liikenne Oy:n perustajajäsenen Jalmari Niinikosken kanssa silloisissa oloissa poikkeuksellisen pitkän linjan (320 km) reitillä Pori–Huittinen–Loimaa–Forssa–Loppi–Helsinki. Koska Niinikoski halusi päästä liikennöimään Helsingin linjaa yksinään, hän sopi suullisesti Keto-Seppälän kanssa vuonna 1936, että heidän liikennealueidensa rajana tulisi olemaan Kokemäenjoki. Näin Keto-Seppälän liikennekenttä sijoittui joen pohjoispuolelle.[2]
Jo tätä ennen Keto-Seppälä oli avannut uusia linjoja reiteillä Pori–Kankaanpää–Kauhajoki–Seinäjoki (1929) ja Pori–Lavia–Tampere (1930). Keto-Seppälä siirsi yrityksensä keskuspaikan Poriin vuonna 1929, ja toiseksi tärkeäksi tukikohdaksi tuli vuonna 1935 Lavia. 1930-luvun aikana Keto-Seppälän liikennekenttä laajeni Etelä-Pohjanmaan alueelle, jolloin linjojen päätepisteiksi tulivat Kristiinankaupunki, Kauhajoki ja Honkajoki. Linjat lisääntyivät osittain yritysostojen kautta. Vuonna 1939 Väinö Keto-Seppälä oli sen ajan mittapuun mukaan jo suuri liikenteenharjoittaja.[3]
Väinö Keto-Seppälä ja Jalmari Niinikoski sekä Kalle Rantasärkkä Ahlaisista osallistuivat satakuntalaisten liikennöitsijöiden edustajina Linja-autoliiton perustamiskokoukseen Helsingissä vuonna 1928.[4]
Talvi- ja jatkosodan aikana suuri osa Keto-Seppälän autoista oli otettu puolustusvoimien käyttöön lähinnä ambulansseiksi muutettuina. Kotirintamalle jääneillä autoilla liikennettä yritettiin pitää yllä bensiinipulasta huolimatta, ja Laviassa aloitettiin hiilien, myöhemmin pilkkeiden valmistus korvaavaksi polttoaineeksi.[5]
Väinö Keto-Seppälä sai surmansa auto-onnettomuudessa Kauhajoella keväällä 1948 ja samana vuonna yritys muutettiin osakeyhtiöksi. Yritys aloitti pikavuoroliikenteen välillä Pori–Lavia–Tampere vuonna 1950, välillä Pori–Seinäjoki vuonna 1951 ja reitillä Tampere–Lavia–Kankaanpää–Kauhajoki–Vaasa vuonna 1961. Ensimmäinen pikavuoro Porista Tampereelle aloitettiin varta vasten hankituilla Leyland-autoilla.
1950- ja 1960-lukujen aikana V. Keto-Seppälän omistukseen siirtyi useita pienehköjä satakuntalaisia linja-autoyhtiöitä, jolloin yhtiön liikennealue laajeni muun muassa Kauvatsalle ja Vammalaan.[6] Vuonna 1959 Keto-Seppälä oli 14:nneksi suurin Linja-autoliiton jäsenliikennöitsijä 37 autolla ja vuonna 1972 sijalla 19 automäärällä 54.[7] Keto-Seppälän automäärä oli suurimmillaan 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa, jolloin niitä oli 65. Tällöin yrityksessä työskenteli 150 henkilöä, vuotuinen ajosuorite oli 4,5–5 miljoonaa kilometriä ja tilausajojen osuus liikevaihdosta oli noin 15 prosenttia. Pikavuorojen ja pitkien vakiovuorojen lisäksi yrityksellä oli koululaisten kuljetuksia Lavian seudulla sekä Kauhajoen ympäristössä Etelä-Pohjanmaalla.[8]
1970- ja 1980-luvuilla Keto-Seppälä ei enää tehnyt yrityskauppoja, vaikka myytäviä yrityksiä olisi ollutkin tarjolla. Henkilöautoistumisen ja maaltamuuton vuoksi linja-autojen matkustajamäärät laskivat Keto-Seppälän liikennealueella Pohjois-Satakunnassa ja Etelä-Pohjanmaalla 1970- ja 1980-lukujen aikana voimakkaammin kuin koko maassa keskimäärin. Joulukuun alussa 1989 seinäjokelainen A. & J. Hautamäki Oy osti Keto-Seppälän liiketoiminnan ja linja-autot, joita oli tuolloin 40. Viimeiset Keto-Seppälän omalla sinivalkoisella värityksellä maalatut autot poistuivat käytöstä vuoden 1995 aikana. Viimeisenä V. Keto-Seppälä Oy:n toimitusjohtajana toimi Väinö Keto-Seppälän poika Seppo Keto-Seppälä vuodesta 1970.[9] A. & J. Hautamäki Oy siirtyi Connexin omistukseen kesäkuussa 2002.[10]
Oma autokorituotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
V. Keto-Seppälä Oy:n tytäryhtiö oli linja-autojen koreja – enimmäkseen emoyhtiön käyttöön, mutta myös muille satakuntalaisille liikennöitsijöille – sekä kuorma-autojen kuormakoreja valmistanut Lavian Autokori Oy, joka sijaitsi Keto-Seppälän Lavian toimipisteessä. Ennen sotia Keto-Seppälä oli käyttänyt autoissaan enimmäkseen tamperelaisen Kaipio Oy:n koreja. Väinö Keto-Seppälä oli ilmaissut halukkuutensa liittyä vuonna 1942 perustettuun autokoritehdas Ajokkiin, mutta enää ei ole selvitettävissä, miksi häntä ei hyväksytty yhtiön osakkaaksi.[6]
Omaa korituotantoa harjoiteltiin sotien jälkeen korjaamalla puolustusvoimien käytöstä palautettuja, suurelta osin lähes romuksi kuluneita linja-autoja. Yrityksen johto kävi tutustumassa autonkorien rakentamiseen alan tehtaissa, ja havaintojen ja neuvottelujen pohjalta suunniteltiin kone- ja laitehankinnat omaa tehdasta varten. Keto-Seppälä rakensi ensimmäisen oman linja-auton korin vuonna 1948 ja koritehtaasta muodostettiin osakeyhtiö vuonna 1956.[11] Lavian Autokorin tuotteet muistuttivat 1960-luvun alusta lähtien paljon Kutter Oy:n valmistamia koreja, koska Kutter toimitti niihin vuodesta 1961 lähtien suuren osan muotoon puristetuista osista, mikä säästi paljon työtä ja aikaa omalla tehtaalla. Yhdennäköisyys ei ollut lainkaan negatiivinen asia, koska Kutterin koreja pidettiin tuohon aikaan yleisesti tyylikkäinä. Autojen istuimet ostettiin 1970-luvun puolivälistä lähtien valmiina Kutterilta; siihen saakka ne oli tehty omin voimin.[12] Enimmillään Lavian Autokori työllisti noin 30 henkilöä, ja eniten linja-auton koreja, 11 kappaletta, valmistui vuonna 1959. Yhtä aikaa oli rakenteilla tavallisesti kolme linja-autoa ja yhden korin tekoon kului keskimäärin 2–3 kuukautta.[12] Keto-Seppälän ja Kutterin yhteistyöstä kertoo myös se, että Keto-Seppälä osti Kutterilta valmiina 26 linja-autoa 30 vuoden aikana.[13]
Yritys valmisti myös erikoisautojen koreja, mm. pankkiautoja, sekä toistasataa koria puolustusvoimille toimitettuihin GAZ-maastoautoihin. Koritehtaan toiminta jatkui vuoteen 1982 saakka, jolloin oli rakennettu kaikkiaan 120 linja-auton koria, 1960-luvun alkuun saakka pääasiassa Sisun ja siitä eteenpäin Scanian alustoille. Toimitusjohtaja Seppo Keto-Seppälän mukaan koritehtaan päätuotteina olivat kuitenkin nimenomaan erikoisautot, ja linja-autojen koreja tehtiin välitöinä. Siksi varsinkin tehtaan loppuaikoina yhden linja-auton korin rakentaminen saattoi kestää jopa 7–8 kuukautta. Laviassa tehdyt linja-autot olivat tyypiltään yksinomaan ns. yleismallia; turistibusseja ja paikallisliikennekalustoa ei tehty, eikä omaan tuotekehittelyyn sanottavammin panostettu.[14]
Lavian Autokori Oy rakensi linja-autojen korit toimintansa loppuun saakka puukehikkoisina ja oli Suomen viimeinen tätä rakennetta tuotteissaan käyttänyt tehdas. Toiminnan jatkaminen olisi edellyttänyt siirtymistä teräs- tai alumiinikorien valmistukseen ja myös mittavia tiukentuneiden työsuojelumääräysten aiheuttamia lisäinvestointeja. V. Keto-Seppälä Oy:n siirtyessä uudelle omistajalle sillä oli käytössään vielä 12 Lavian Autokori Oy:n korilla varustettua linja-autoa.[15] Toistaiseksi vain yksi Lavian Autokorin valmistama linja-auto, vuoden 1974 mallinen Scania, on säilynyt museoautoksi.[14]
Keto-Seppälän toinen tytäryhtiö oli Väinö Keto-Seppälän vuonna 1945 ostama Porin Autotarvike Oy, joka toimi Porin talousalueella Sisu-kuorma- ja -linja-autojen sekä muiden muassa Fiat-, Mitsubishi-, Škoda- ja Wartburg-henkilöautojen, Zündapp-moottoripyörien ja Valmet-traktorien edustajana.[11]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Ilmo Hakala-Rahko: V. Keto-Seppälän linja-autoliikenteen ja koriteollisuuden vaiheet 1927–1989. Lahti: Suomen Linja-autohistoriallinen Seura ry, 1994.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Hakala-Rahko, s. 3.
- ↑ Hakala-Rahko, s. 3–4.
- ↑ Hakala-Rahko, s. 4–5.
- ↑ Jorma Rimpelä (toim.): Porin Autoteknillinen Yhdistys 1937–1987, s. 112. Pori: Porin Autoteknillinen Yhdistys ry, 1987. ISBN 951-99817-7-2.
- ↑ Hakala-Rahko, s. 5.
- ↑ a b Hakala-Rahko, s. 6.
- ↑ Viitaniemi, Matti ja Mäkelä, Aarne: Suomen linja-autoliikenteen historia, s. 465, 524, 525. Jyväskylä: Linja-autoliitto ry, 1978. ISBN 951-99162-8-8.
- ↑ Hakala-Rahko, s. 7.
- ↑ Hakala-Rahko, s. 17.
- ↑ Hetku: Suomen linja-autohistoriallinen Seura ry:n jäsenlehti 1/2020, s. 32. Lahti: Suomen Linja-autohistoriallinen Seura ry.
- ↑ a b Hakala-Rahko, s. 12.
- ↑ a b Hakala-Rahko, s. 16.
- ↑ Hakala-Rahko, s. 15.
- ↑ a b Hakala-Rahko, s. 16.
- ↑ Hakala-Rahko, s. 7–8.