Väsyminen (materiaalin)
Väsyminen tarkoittaa materiaalin, yleensä metallin, rakenneominaisuuksien heikkenemistä pitkäaikaisen vaihtuvan kuormituksen alaisuudessa.
Jatkuvan vaihtuvan jännityksen alaisena olevat materiaalit kärsivät pysyviä mikroskooppisia vaurioita, vaikka hetkellinen jännitys materiaalissa sinänsä alittaisi materiaalin lujuusarvot. Jos vauriot etenevät tarpeeksi pitkälle, voi materiaali pettää vaikkei sen nimellistä lujuutta ylitettäisi.
Väsymisen teoreettinen mallintaminen rakenteiden suunnittelussa tarvittavalla luotettavuudella on osoittautunut varsin hankalaksi. Siksi materiaalin väsymislujuus määritetään yleensä kokeellisesti. Väsymiskokeessa koekappale altistetaan vaihtelevalle jännitykselle välillä σmin–σmax. Näistä voidaan laskea jännityksen amplitudi σa ja keskimääräinen jännitys σm:
- ,
- .
Kun materiaaliin kohdistuva keskimääräinen jännitys kasvaa, tulee amplitudin pienetä jotta materiaali kestäisi kuormituksen. Tätä kuvastaa Goodmanin kaava
- σa = σvl [1 – (σm / σT)],
jossa σvl on haluttu väsymislujuus ja on materiaalin σT vetolujuus.
Väsymisen taustalla olevat mikroskooppiset särömäiset vauriot saavat alkunsa metallin raerajoilta ja siinä jo aluksi olevista pienistä virheistä. Väsymiselle on luonteenomaista, että varsinaista väsymismurtumaa edeltää särönkasvuvaihe. Jo sitä aikaisemmin tapahtuu selvästi pitkäkestoisempi särön ydintymisvaihe. Kun murtumaa edeltävä särö kasvaa, on tapahtuma periaatteessa mahdollista ennakoida havaitsemalla särö. Sitä ennen särön alku on niin pieni, että sen havaitseminen ja erottaminen aineen mikrorakenteesta on äärimmäisen hankalaa. Näin ollen mahdollisuudet havaita murtuma ennen sen ilmenemistä ovat varsin pienet. Toisaalta väsymismurtuma saattaa syntyä ennalta arvaamatta hyvinkin pitkään käytössä olleessa materiaalissa.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Askeland, D.: The Science and Engineering of Materials. Cheltenham, UK: Thomson-Engineering, 1996.