Värioppi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Goethen väriympyrä, jossa väreihin on liitetty ominaisuuksia: kaunis (schön), jalo (edel), hyvä (gut), hyödyllinen (nützlich), yleinen (gemein), tarpeeton (unnöthig). Huomaa vastakkaisten värien ja ominaisuuksien asettelu.
Johannes Ittenin väriopin mukaan tehty väriympyrä.

Värioppi käsittelee värejä ja niiden käyttöä. Väriopin avulla pyritään selittämään ja mallintamaan väri-ilmiöitä. Värejä tutkitaan muun muassa fysiikan, kemian, fysiologian, neuropsykologian sekä tietojenkäsittelyn menetelmin.

Itse värien lisäksi värioppiin liittyy tavallisesti ihmisen värinäkökyky, sekä värisokeus ja ne ihmisen väriaistiin liittyvät piirteet, jotka eivät vastaa kaikkien muiden lajien värien näkökykyä.

Värioppi on keskeinen osa sekä koulujen väriopetusta, että maalaustaidetta, jossa edelleen tukeudutaan ennen muuta Johann Wolfgang von Goethen ja Johannes Ittenin luonnontieteen vastaisiin väittämiin. Keskeisiä käsitteitä perinteisessä väriopissa ovat päävärit keltainen, punainen ja sininen sekä toisensa poissulkevat vastavärit punainen-vihreä, oranssi-sininen ja keltainen-violetti että käsitys väriharmoniasta.[1][2]

Väriopin oppihistoriaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo antiikissa pohdittiin väriä. Aristeteleen väriä koskevilla ajatuksilla oli pitkään arvovaltainen asema. Uuden näkökulman väreihin toi Isaac Newton teoksessaan Opticks vuonna 1704. Hänen vaikutuksestaan fysiikasta ja optiikasta tuli tärkeä osa värioppia. Siinä valo ja valon väri ovat tärkeitä värin selittäjiä. Goethe julkaisi oman värioppinsa vuonna 1810, osin vastaväitteenä Newtonille.

Luonnontieteellisen tutkimuksen läpimurrot 1800-luvulla toivat värioppiin lisää uusia näkökulmia. Fyysikko ja lääkäri Thomas Young esitti tutkimuksillaan vuonna 1802 värien fysiologisia ulottuvuuksia. Niiden pohjalta fysiologi Hermann von Helmholtz kehittu värien näkemisen kolmiväriteorian, niin sanotun Young–Helmholtzin-teorian. Kemisti Michel Eugène Chevreul toi tutkimuksillaan vuonna 1839 värikontrastit ja värien vuorovaikutusilmiöt yleiseen tietoisuuteen ja ne vaikuttivat erityisesti ranskalaiseen maalaustaiteeseen.

James Clerk Maxwell esitti vuonna 1873 teorian sähkömagneettisesta säteilystä. Maxwell teki kokeita värillisillä värinegatiivikuvilla. Hänen ansiostaan muun muassa värierottelutekniikka ja kolmivärikuvien valmistustekniikka, niin sanottu värireproduktio koki läpimurron.

Uudet väriopilliset tutkimustulokset vaikuttivat merkittävästi muun muassa Ranskassa 1800-luvun loppupuolella alkaneen taiteellisen ilmaisun vallankumoukseen, sekä kuvataiteen väriopin kehitykseen. Ehkä voimakkain vaikutus oli Chevreul´n esille tuomilla värikontrasti-ilmiöllä. Nämä innoittivat myös saksalaisen taide- taideteollisuus- ja arkkitehtuurikoulun, Bauhausin opettajina toimineita Johannes Itteniä[3] ja Josef Albersia[4]. Sekä Ittenin että Albersin kirjoittamissa värinkäytön oppaissa esitetyt näkemykset vaikuttivat ja vaikuttavat nykyisinkin paljon maalaustaiteeseen painottuvan väriopin opetukseen.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Huttunen, Martti: Värit pintaa syvemmältä. Helsinki: BoD, 2013. ISBN 978-952-286-602-8.
  2. STT: Tutkija: Nykyinen väriteoria pielessä – ”ruska paljastaa” Iltalehti. 29.1.2011. Viitattu 10.3.2013.
  3. Itten, Johannes: Värit taiteessa: Värien subjektiivinen kokeminen ja objektiivinen tunnistaminen johdatuksena taiteeseen. (Die Kunst der Farbe: Subjektives Erleben und objektives Erkennen als Wege zur Kunst. 1961.) Suomentanut Antero Kare. 4. painos (1. painos 1989). Helsinki: Taide, 2004. ISBN 951-608-058-8.
  4. Albers, Josef: Värien vuorovaikutus. (Interaction of color, 1963.) Suomentaneet Maija Kärkkäinen ja Eero Laitinen. 2. uudistettu painos. Helsinki: Vapaa taidekoulu, 1991. ISBN 951-95982-3-5.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Arnkil, Harald: Värit havaintojen maailmassa. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu, 2007. ISBN 978-951-558-237-9.
  • Ball, Philip: Kirkas maa: Miten värit syntyivät. (Bright earth: The invention of colour, 2001.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2003. ISBN 952-5202-58-5.
  • Brusatin, Manlio: Värien historia. (Storia dei colori, 1983.) Suomentanut Leena Talvio. Helsinki: Taide, 1996. ISBN 951-608-019-7.
  • Finlay, Victoria: Värimatka. (Colour: Travels through the paintbox, 2002.) Suomentanut Jaana Iso-Markku. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-17525-4.
  • Huttunen, Martti: Värit pintaa syvemmältä. Helsinki: BoD, 2013. ISBN 978-952-286-602-8.
  • Rihlama, Seppo: Värit ja kuviot ympäristövaikuttajina. Vantaa: Tikkurila oy, 1993. ISBN 951-96855-5-3.
  • Rihlama, Seppo: Värioppi. 6. uusittu painos. Helsinki: Rakennustieto, 1997. ISBN 951-682-413-7.
  • Wetzer, Hannele: Värivaaka. Helsinki: Tammi, 2000. ISBN 951-26-4416-9.
  • Wingren, Roger & Wallin, Erik & Savolainen, Tiina: Väri ja kulttuuri. Vantaa: Tikkurila oy, 1995. ISBN 952-5030-03-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]