Väinö Riikkilä
| Väinö Riikkilä | |
|---|---|
 Väinö Riikkilä. |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Väinö Ilmari Riikkilä |
| Syntynyt | 10. kesäkuuta 1906 Loviisa |
| Kuollut | 6. syyskuuta 1969 (63 vuotta) Rauma |
| Aiheesta muualla | |
 Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Väinö Ilmari Riikkilä (10. kesäkuuta 1906 Loviisa – 6. syyskuuta 1969 Rauma) oli suomalainen nuortenkirjailija.
Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Riikkilällä ei ollut kansakoulun lisäksi kirjoittamiseen muuta koulutusta. Hän oli 12-vuotias, kun hän menetti sisällissodassa punaisten puolella toimineen isänsä loppuvuonna 1918. Perheen köyhyyden vuoksi hän joutui lapsena tekemään rankkaa työtä maatalossa ruokaa ja asuntoa vastaan. Tästä orjuutta muistuttavasta vaiheesta hän kirjoitti vasta muistelmissaan vuonna 1968. Tämä vaihe on ehkä hänen poikakirjoissaan nalkuttavien äitien ja sävyisien isien taustalla, sillä kirjojen sankarien ikäisenä hänellä ei ollut vanhempia lähellä, oli vain työ ja pako kansakoulun opin kautta kirjojen tarinoihin. Maatalon heitettyä hänet pois toisen pojan tekemän rikkomuksen takia hän löysi töitä uitolta ja sahoilta. Elämä helpottui, kun hänen äitinsä meni uudelleen naimisiin ja muutti Kotkaan, jolloin hän saattoi ottaa pojan luokseen.
Aikuisikä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Riikkilä teki töitä ja kirjoitti Karhulassa, jonka Suulisniemi on hänen poikakirjojensa maisema. Hänen kirjoituksiaan julkaistiin lehdissä vuodesta 1929 alkaen. Helsinkiin muutettuaan hän sai tukea Helsingin työväenopiston kirjoittajapiirin ohjaajalta Z. Castrenilta ja Nuoren Voiman Liiton Ilmari Jäämaalta. Vuodesta 1948 alkaen hän harvoja kirjoittaja-apurahakausia lukuun ottamatta ansaitsi elantonsa Raumalla Rauma-Repolan konepajan varastonhoitajana. Hänen kirjojensa teemoja on työn tarkka kuvaus. Hän oli työskennellyt myös esimerkiksi maatyöläisenä, laivan lämmittäjänä, rakennustyöläisenä, yövartijana ja tanssimuusikkona.[1] Riikkilän puoliso oli vuodesta 1933 Meeri Blomqvist. Perheeseen syntyi kaksi poikaa.
Kirjallinen tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Riikkilän tuotanto koostuu viidestätoista kirjasta, joista kaksitoista on nuortenromaaneja.[2] Tässä kirjallisuudenlajissa hän saavutti erittäin suositun aseman. Pertsa ja Kilu -tarinat ovat klassikkoja omassa genressään. Niissä on dekkarijuoni tarinaa kuljettamassa. Myös lasten vanhemmilla on merkittävä rooli kertomuksissa ja heidän kasvatustapansa tulee romaaneissa kuvatuksi.
Ensimmäinen kirja Pertsa ja Kilu valmistui 1948, mutta se ilmestyi vasta 1951. Kuuden Pertsa ja Kilu -kirjan kasvutarina on poikien siirtyminen kodista aivan sananmukaisestikin avarimmille vesille, ja haaveilu merimieheksi ryhtymisestä korvautui veneen hankkimisella ja ylipäätään vastuunotolla. 1970-luvulla Pertsa ja Kilu -kirjoista tehtiin Vili Auvisen ohjaama televisiosarja. Vuonna 2000 Taavi Vartia teki uuden televisiosarjan Pertsasta ja Kilusta, mutta se ei perustunut Riikkilän teksteihin.
Aikuisille suunnattuja romaaneja Riikkilä kirjoitti vain kaksi. Lisäksi hän kirjoitti omaelämäkerran ja kaksi näytelmää. Lehdissä hänen tarinoitaan on julkaistu runsaasti. Riikkilä sai sanomalehti Länsi-Suomen taidemitalin vuonna 1959. Lisäksi hän sai Valistuksen palkinnon ja Nuorten kirjan palkinnon.
Väinö Riikkilän nimikkoseura perustettiin Raumalle vuonna 1986. Ensimmäinen Pertsa ja Kilu -palkinto jaettiin 1996.
Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Viimeiset kaanit, WSOY, 1951
- Pertsa ja Kilu, WSOY, 1952
- Saarelta nousi savua, WSOY, 1952
- Lautalla yli Enonselän, WSOY, 1953
- Pertsa ja Kilu merellä, WSOY, 1953
- Pertsa ja Kilu kippareina, WSOY, 1955
- Adventuren viimeinen lasti, WSOY, 1957
- Mies ja tehdas, WSOY, 1957
- Elämä alkaa kello kuusitoista, WSOY, 1958
- Iikka ja Vili, WSOY, 1959
- Punapää-Iikka, WSOY, 1960
- Repa ja Väiski, WSOY, 1964
- Aikamiehet ja papuusi, WSOY, 1965
- Repa puskee sisulla, WSOY, 1966
- Pojan muistelmat, WSOY, 1968
- Laivatyttö: Näytelmä, 1961. Näytelmän toinen nimi oli Henkireikä, ja se kertoo siitä, että meri oli Riikkilälle henkireikä: vene ja laiva veivät ihmisen työstä toiseen maailmaan.
- Ankkurivahti: Jälkeenjääneitä papereita, Väinö Riikkilä Seura, 1992
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Grünn, Karl: ”Väinö Riikkilä”, Kotimaisia nuortenklassikoita 1. Toimittanut Ismo Loivamaa. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 2000. ISBN 951-692-482-4.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Riikkilä, Väinö: Ankkurivahti: Jälkeenjääneitä papereita. Toimittanut Jouko Grönholm. Väinö Riikkilä Seura, Uotila, 1992. ISBN 951-96462-0-5
- Uola, Mikko: ”Riikkilä, Väinö (1906–1969)”, Suomen kansallisbiografia, osa 8, s. 281–282. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-449-5. Teoksen verkkoversio.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Väinö Riikkilä Seura.
- Parkkinen, Jukka: Parhaat kamuni: Pertsa ja Kilu.
| ||||||||||||||
