Uusi-Seelanti

Wikipedia
Ohjattu sivulta Uusi Seelanti
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Uusi-Seelanti
New Zealand (englanniksi)
Aotearoa (maoriksi)
Uuden-Seelannin lippu Uuden-Seelannin vaakuna
lippu vaakuna

Uuden-Seelannin sijainti

Valtiomuoto parlamentaarinen demokratia, perustuslaillinen monarkia

Valtionpäämies
Kenraalikuvernööri
Pääministeri
Kuningatar Elisabet II
Jerry Mateparae
John Key

Pääkaupunki Wellington
41°17′11″S, 174°46′34″E

Muita kaupunkeja Auckland, Christchurch, Dunedin

Pinta-ala
– yhteensä 267 710[1] km² (sijalla 75)
– josta sisävesiä 2,1 %

Väkiluku (2010) 4 252 277[1] (sijalla 125)
– väestötiheys 15 / km²
– väestönkasvu 0,9[1] % (2010)

Viralliset kielet englannin kieli, maorin kieli, uusiseelantilainen viittomakieli

Valuutta Uuden-Seelannin dollari (NZD)

BKT (2009) sijalla 61
– yhteensä 115,1 miljardia USD (PPP)[1]
– per asukas 27 300 USD

HDI (2012) 0.919[2] (sijalla 6)

Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous 4,7[1] %
– teollisuus 24,3[1] %
– palvelut 71[1] %

Aikavyöhyke +12
– kesäaika UTC+13

Itsenäisyys
 – Yhdistyneestä kuningaskunnasta

26. syyskuuta 1907 (dominio)
11. joulukuuta1931 (Westminsterin säädös)

Lyhenne NZ

– ajoneuvot: NZ
– lentokoneet: ZK

Kansainvälinen
suuntanumero
+64

Motto ei ole, aiemmin 'Onward' (eteenpäin)

Kansallislaulu God Defend New Zealand (käytännössä)

Uusi-Seelanti (maoriksi Aotearoa) on Tyynen valtameren lounaisosassa sijaitseva saarivaltio, joka koostuu kahdesta pääsaaresta – Etelä- ja Pohjoissaaresta – sekä lukuisista pienemmistä saarista. Lähin naapurivaltio, Australia, sijaitsee noin 1 500 kilometrin päässä luoteessa. Etelässä on Etelämanner ja pohjoisessa Uusi-Kaledonia, Fidži ja Tonga. Uuden-Seelannin pinta-ala on noin 270 000 neliökilometriä, asukasluku noin 4,2 miljoonaa, ja sen pääkaupunki on Wellington.

Uuden-Seelannin saaret ovat suurelta osin tuliperäisiä. Ennen eurooppalaisten saapumista niillä asui polynesialaistaustaisia maoreita, jotka ovat onnistuneet säilyttämään osan kulttuuriperinteistään nykypäivään asti. Eurooppalaisia houkuttivat metsästys- ja kalastusmahdollisuudet sekä lyhytaikainen kultaryntäys. Maa oli Britannian siirtomaa vuoteen 1931, jolloin siitä tuli itsenäinen Kansainyhteisön jäsen. Sen talous nojaa edelleen maanviljelyyn, varsinkin karjanhoitoon. Matkailua kehitetään voimakkaasti, ja maa tekee itseään tunnetuksi myös houkuttelemalla kansainvälisiä elokuvaryhmiä käyttämään satumaisia maisemiaan.

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fyysinen maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden-Seelannin kartta

Uusi-Seelanti sijaitsee melkein itäisen ja läntisen pallonpuoliskon rajalla. Lähin naapurivaltio on noin 1 500 kilometrin päässä sijaitseva Australia. Valtion kokonaispinta-ala on 267 710 neliökilometriä.[1]

Uuden-Seelannin pääsaaret ovat Pohjois- ja Eteläsaari, jotka erottaa Cookinsalmi. Näiden lisäksi valtioon kuuluu yli 700 pikkusaarta, joista suurin osa sijaitsee alle 50 kilometrin päässä rannikosta.[3] Noin 76 prosenttia Uuden-Seelannin asukkaista asuu Pohjoissaarella. Pohjoissaarella on toimivia tulivuoria, kuumia järviä ja geysirejä. Eteläsaari on hieman Pohjoissaarta suurempi, ja siellä sijaitsee korkeita lumihuippuisia vuoria, jotka muodostavat Etelä-Alpeiksi kutsutun vuorijonon. Saaren eteläosissa jäätiköt ovat kovertaneet kapeita ja suuria, jopa satojen metrien syvyisiä U- eli ruuhilaaksoja, jotka ovat mereen yltäessään synnyttäneet vuonoja.[4]

Uuden-Seelannin vesivarat ovat suuret mutta epätasaisesti jakaantuneet. Eteläsaaren vuorten länsirinteillä sataa 6 000 mm vuodessa, niiden suojan puolella jopa vain 346 mm vuodessa. Vettä käytetään vesivoiman tuotantoon sekä viljelysten, etenkin viinitarhojen, hedelmätarhojen ja laidunten kastelemiseen. Joissakin asutuskeskuksissa, kuten Aucklandissa, on ajoittain pulaa käyttövedestä.[5] Toisaalta tulvat ovat Uuden-Seelannin yleisimpiä ja tuhoisimpia luonnononnettomuuksia. Niitä esiintyy sekä trooppisten syklonien että keskileveysasteiden liikkuvien matalapaineiden rintamasateiden yhteydessä. Myös äkillinen lumen sulaminen vuoristossa voi aiheuttaa tulvia joissa.[6]

Cluthajoen keskivirtaama ja valuma-alue ovat Uuden-Seelannin suurimmat.[6] Se on 340 kilometriä pitkä. Pohjoissaaren suurimman joen, Waikaton pituus on peräti 400 kilometriä.[7] Ihmisen vaikutus on muuttanut Uuden-Seelannin jokien ekosysteemejä. Kun jokivarsien metsiä on raivattu laitumiksi, jokiin huuhtoutuu maa-ainesta ja ravinteita, eivätkä puut enää varjosta, joten monet vesistöt samentuvat ja rehevöityvät. Voimalaitospadot ovat rajoittaneet luonnollista virtaamaa ja vaelluskalojen lisääntymistä.[8]

Osa vedestä sataa vuoristoissa lumena ja muodostaa pieniä jäätiköitä. Viimeisen jääkauden aikana vuoristot olivat laajalti laaksojäätiköiden alla. Ne uursivat syviä laaksoja ja työnsivät edellään paksuja moreenivalleja. Kun jää suli, näiden luonnonpatojen taakse muodostui vuoristojärviä. Uuden-Seelannin suurin järvi on kuitenkin tulivuoren räjähdyksessä syntynyt kraatterijärvi Lake Taupo.[3]

Geologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Champagne Pool, kuuma lähde Pohjoissaarella
Hooker Valleyn laakso Etelä-Alpeilla
Pancake Rocks -kalliomuodostelma Punakaikissa Eteläsaarella

Uuden-Seelannin kallioperä on nuorta, joten siitä pystyy havaitsemaan useita geologisia ja geomorfologisia ilmiöitä. Osa saarten kallioperästä on peräisin Gondwanamantereen ajoilta, mutta pääasiallisesti vuoret ovat syntyneet mesotsooisten ja kenotsooisten kausien välivaiheen poimutuksissa. Vanhimmat kivet ovat syväkivilajeja, nuorimmat taas vulkaanisen toiminnan synnyttämiä pintakivilajeja sekä sedimentoitumisen vuoksi syntyneitä kerroskivilajeja. Poimutuksessa on tapahtunut myös kivilajien muuttumista ja siten syntynyt metamorfisia kivilajeja.[9]

Uuden-Seelannin saarilla on kaikkialla havaittavissa vulkanismin merkkejä. Eteläsaarelta ne ovat sammuneet miljoonia vuosia sitten, mutta Pohjoissaari on edelleen aktiivista aluetta. Alue alkaa Ruapehu-tulivuorelta ja kulkee kohti koillista 30 kilometrin levyisenä vyöhykkeenä White Islandin saarelle. Törmäysvyöhykkeisiin muodostuu lähinnä kerrostulivuoria, jotka saattavat olla purkautuessaan hyvin rajuja. Uuden-Seelannin vulkaaniseen toimintaan kuuluvat myös laajat laavakentät.[10] Maassa on kymmenkunta aktiiviseksi luokiteltua tulivuorta, joista viisi on joissain määrin jatkuvasti aktiivisia. Tulivuoret purkavat runsaasti tefraa eli kivituhkaa. Tämä aines kerääntyy vuorten rinteille metrien paksuisiksi kerroksiksi. Kun ne vettyvät tai maanjäristyksen vuoksi lähtevät liikkeelle, syntyy vaarallisia lahareita.[11] Myös ihmisen toiminnan takia voimistunut eroosio on lisännyt laharien määrää.

Uudessa-Seelannissa tapahtuu yli 14 000 maanjäristystä vuodessa, mutta useimmat niistä ovat energiamäärältään alhaisia. Vuosittain on noin 20 yli 5 Richterin asteen järistystä. Vuonna 1855 sattui yli 8 Richterin asteikon järistys (Wairapapan maanjäristys).[12]

Ilmasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusi-Seelanti sijaitsee länsituulten ja keskileveysasteiden liikkuvien matalapaineiden vyöhykkeellä, ja sen ilmasto on hyvin merellinen. Vain Pohjoissaaren pohjoiskärjessä, Aucklandin seudulla, vallitsee subtrooppinen ilmasto, jossa talvet ovat leutoja ja kesät lämpimiä ja varsin kosteita. Saarten muissa osissa voi olla pakkasta, ja lunta voi sataa myös merenpinnan tasolla, mutta Pohjoissaaren pohjoisosassa yleensä vain vuoristossa.[13]

Keskilämpötila on maassa +10 ja +16 asteen välillä, ja vuodenaikaisvaihtelut ovat suhteellisen vähäisiä. Lämpimintä on tammi-helmikuussa, jolloin päivän ylin keskimääräinen lämpötila on Christchurchissa +22 °C ja Aucklandissa +23 °C, ja kylmintä heinäkuussa, jolloin yölämpötila laskee Aucklandissa keskimäärin seitsemään asteeseen ja Christchurchissa lähelle nollaa. Sadetta saadaan ympäri vuoden.[14]

Kasvillisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uudessa-Seelannissa on kaksi pääasiallista metsätyyppiä: pyökkimetsät ja sekametsät, joissa kasvaa podokarpuakasveja ja lehtipuita. Pohjoisen sekametsät muistuttavat trooppisia sademetsiä liaaneineen.[15] Vuoristossa kasvaa kylmään, tuuleen ja auringonpaahteeseen sopeutunutta vuoristokasvillisuutta.[16] Kosteikoissa ja soilla kasvaa mangrovekasvillisuutta, ja yli 50-metriseksi kohoava kahikatea (Dacrycarpus dacrydioides).[17] Merenrannoille on kehittynyt suolaa sietäviä lajeja, ruohoja ja jopa puita.[18]

Eläimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kealintu The Remarkables -alueella lähellä Queenstownia.

Uuden-Seelannin saarten alkuperäiseen eläimistöön kuului ennen ihmisen saapumista lintuja, matelijoita, sammakkoeläimiä, hämähäkkieläimiä ja hyönteisiä. Ainoat saarella eläneet nisäkkäät olivat uudenseelanninmerikarhu, uudenseelanninmerileijona ja kolme pientä lepakkolajia.[19] Sammakkolajeja oli alun perin seitsemän. Matelijalajistoa saarella oli alun perin noin 30, ja se käsitti lähinnä tuataroja, skinkkejä ja gekkoja, muttei lainkaan kilpikonnia tai käärmeitä. Uusi-Seelanti on sen verran viileä saaristo, että matelijat synnyttävät siellä eläviä poikasia munimisen sijaan. Alkuperäinen hyönteislajisto oli runsas ja käsitti muun muassa kaskaita, mehiläisiä, perhosia, kärpäsiä, kovakuoriaisia, heinäsirkkoja ja erikoisia wetasirkkoja.[20]

Saaren alkuperäisen eliöstön silmiinpistävin piirre oli se, että nisäkkäiden puuttuessa linnut hallitsivat myös muualla maailmassa yleensä nisäkkäille kuuluvia ekologisia lokeroita. Alun perin lintulajeja oli 245, joista 75 prosenttia oli endeemisiä eli vain Uudessa-Seelannissa tavattavia lajeja. Maapetojen puuttuessa monet linnuista olivat kehittyneet suuriksi ja lentokyvyttömiksi. Saaren alkuperäiseen linnustoon kuului muun muassa hanhia, erilaisia varpuslintuja, haukkoja, kyyhkyjä, papukaijoja, pingviinejä ja sorsalintuja. Kuuluisin, jo sukupuuttoon kuollut linturyhmä lienee moat, joita oli ihmisen saapuessa 11 lajia. Moat olivat täysin siivettömiä suuria lintuja, ja ne käyttivät ravintonaan kasveja. Moalintuja saalisti nykyään sukupuuttoon kuollut jättiläismäinen haastinkotka, jonka on väitetty tappaneen ja syöneen ihmisiäkin.[21] Uuden-Seelannin linnustosta lähes kolmannes on kuollut sukupuuttoon ihmisen saapumisen jälkeen metsästyksen ja tulokaslajien takia.[22] Viimeisimmät sukupuuttoon kuolleet linnut ovat kirkupöllö ja piopio.[23][24] Vielä elossa olevia lentokyvyttömiä lintuja ovat kakapo, kaksi vilistäjälajia, neljä kiivilajia sekä muutama rantakanalaji. Lentävistä lintulajeista on jäljellä muun muassa kea ja tui.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaishistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maoripäällikkö perinteisen taiaha-aseen kanssa.

Polynesialaiset maorien esi-isät saapuivat alueelle sivuvakaajilla varustetuilla purjekanooteilla suunnilleen 900-luvulla.[25] Heidän saapumisajastaan ja lähtöpaikastaan kiistellään. Maorit toivat mukanaan koiran ja polynesianrotan, sekä luonnonvaraisena Etelä-Amerikassa kasvavan bataatin eli kumaran. He asettuivat pääasiassa saarten itärannikoille ja metsästivät saarilla silloin runsaina eläneitä lentokyvyttömiä moalintuja. Moan luista saatiin tarvekaluja, lihasta ja munista ravintoa ja höyheniäkin käytettiin. Maorien kivikautisessa kulttuurissa luuta käytettiin monipuolisesti kiven rinnalla.[26] Eurooppalaisten saapuessa maoreita oli noin sata tuhatta.[25] Maorien käyttämä nimi Uudesta-Seelannista on Aotearoa.[27]

Eurooppalaisten tulo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiettävästi ensimmäisenä eurooppalaisena Abel Tasman näki saaret vuonna 1642. James Cook nousi 1769 ensimmäisenä eurooppalaisena maihin. Hän kartoitti molempien saarten rannikot ja vieraili niillä vielä kaksi kertaa, 1773–1774 ja 1777. Hän tuli maorien kanssa yleensä hyvin toimeen toisin kuin 1770-luvun puolivälissä käynyt ranskalainen Jean de Surville. Cookin raportit houkuttelivat saarille hylkeiden ja valaanpyytäjiä sekä kauppiaita Amerikasta, Englannista, Ranskasta ja Australiasta.[25]

Eurooppalaisten mukana tuli influenssa ja muita tauteja, joita vastaan maoreilla ei ollut lainkaan vastustuskykyä.[25] Maori-päälliköt luovuttivat saaret Britannialle vuonna 1840 allekirjoitetulla Waitangin sopimuksella.[27] Maorien silloisia asuinalueita hallittiin maoriperinteiden mukaisesti. Eurooppalaisten määrä kasvoi, ja vuonna 1858 laskettiin, että eurooppalaisia oli enemmän kuin maoreita, joita oli enää 58 000. Eteläsaarelta löytyi kultaa, mikä sai aikaan ryntäyksen 1860-luvulla, mutta kullankaivu ei osoittautunut kannattavaksi.[25]

1860-luvulla kärjistyneet maorien ja uudisasukkaiden väliset maakiistat, etenkin Pohjoissaarella, saivat kuitenkin aikaan Maorisodiksi kutsutut sodat, jotka päättyivät vuonna 1872. Taistelujen tuloksena maorit menettivät suuren osan maistaan. 1890-luvulla säädettiin edistyksellisiä lakeja, ja naiset saivat äänioikeuden ensimmäisinä maailmassa. 1930-luvulla Uusi-Seelanti oli maailman ensimmäinen hyvinvointivaltio.[25]

Itsenäisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2011 maanjäristyksen vaurioita Christchurchissa

Ison-Britannian siirtomaana ollut Uusi-Seelanti sai itsehallinnollisen dominion aseman vuonna 1907. Westminsterin säädöksen perusteella se tuli Britannian kanssa tasavertaiseksi itsenäiseksi valtioksi, jolla oli kuitenkin Britannian kanssa yhteinen hallitsija ja joka edelleen kuuluu Kansainyhteisöön.[28]

Uuden-Seelannin sotilaita taisteli YK:n joukoissa Koreassa 1950–1953 ja Yhdysvaltojen puolella Vietnamissa 1960-luvulla.[29]

Vuonna 1985 Uusi-Seelanti kielsi yhdysvaltalaisilta ydinkäyttöisiltä tai ydinaseita kuljettavilta aluksilta pääsyn satamiinsa.[29] Tämä katkaisi Yhdysvaltain ja Uuden-Seelannin ANZUS-puolustusliiton.[30] Vuonna 1985 sattui myös ydinaseisiin liittynyt niin sanottu Rainbow Warriorin tapaus, jossa Ranskan tiedustelupalvelu räjäytti Greenpeacen laivan Aucklandin satamassa.[29]

Helen Clarkin johtama työväenpuolue voitti parlamenttivaalit 1999, 2002 ja 2005. Vuonna 2008 valtaan nousi keskustaoikeistolainen kansallispuolue, ja John Key nousi pääministeriksi. Puolue uusi voittonsa 2011.[29]

Maorien kuningatar Te Atairangikaahu kuoli 75-vuotiaana vuonna 2006. Englannin kuningatar Elisabet lähetti pojanpoikansa prinssi Williamin edustajakseen viralliselle vierailulle vuonna 2010.[29]

Talouslama koetteli Uutta-Seelantia pahoin vuosina 2008-2009. Helmikuussa 2011 maanjäristys tuhosi osia Christchurchin kaupungista ja surmasi sen asukkaita.[29]

Politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden-Seelannin hallituksen rakennus (”Beehive”) ja parlamentti

Uusi-Seelanti on perustuslaillinen monarkia ja parlamentaarinen demokratia. Uuden-Seelannin muodollinen valtionpäämies on maan entisen siirtomaaisännän Yhdistyneen kuningaskunnan monarkki (vuodesta 1952 Elisabet II), mutta käytännössä ylin valta on pääministerillä. Yhdistyneen kuningaskunnan monarkkia Uudessa-Seelannissa edustaa Uuden-Seelannin kenraalikuvernööri, joksi monarkki nimittää pääministerin suositteleman ehdokkaan. Elokuusta 2011 kenraalikuvernöörinä on ollut Jerry Mateparae.[1]

Uudessa-Seelannissa on yksikamarinen, 120-jäseninen edustajainhuone. 70 jäsentä valitaan yhden edustajan vaalipiireistä, 50 puoluelistoilta. Marraskuun lopussa 2011 on parlamenttivaalit.[1] Maoreilla on ollut oma kiintiö 1800-luvulta asti, heillä oli aluksi oma vaalipäivänsä ja eri vaalitapa. Myöhemmin maoritaustaiset henkilöt saivat valita rekisteröityivätkö äänestämään maorien, vai yleisissä vaaleissa. Vuodesta 1993 maoripaikkojen määrä on riippunut siitä moniko rekisteröityy maoriäänestäjäksi.[31]

Suurimmat puolueet ovat Kansallispuolue, Työväenpuolue ja Vihreä puolue.[1]

Puolustusvoimat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden-Seelannin armeijan sotilaita harjoituksissa.

Uuden-Seelannin laivasto, ilmavoimat ja armeija muodostavat Uuden-Seelannin puolustusvoimat (New Zealand Defence Force). Vuonna 2011 puolustusvoimien palveluksessa oli 8 758 vakituista sotilasta, 2 368 reserviläistä ja 2 669 siviiliä. Uuden-Seelannin puolustusministeriö vastaa puolustusvoimien käytännöistä ja varustehankinnoista. 1990-luvulta lähtien puolustusvoimat ovat ottaneet osaa YK:n ja muiden järjestämiin rauhanturvaoperatioihin muun muassa Itä-Timorilla, Balkanilla ja Afganistanissa. Puolustusvoimat ovat toimineet myös luonnonkatastrofeihin vastaamisessa esimerkiksi Canterburyn maanjäristyksien aikana vuosina 2010 ja 2011. Naiset ovat saaneet palvella taistelutehtävissä vuodesta 2000 lähtien.[32]

Hallinnollinen jako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Uuden-Seelannin alueet
Uusi-Seelanti, sen saaret ja siihen kuuluvat liitännäisalueet.

Uusi-Seelanti on jaettu 16 hallintoalueeseen: Auckland, Bay of Plenty, Canterbury, Gisborne, Hawke's Bay, Manawatu-Wanganui, Marlborough, Nelson, Northland, Otago, Southland, Taranaki, Tasman, Waikato, Wellington ja West Coast. Lisäksi Chathamsaaret muodostaa erillisen territorion.[1] Chathamsaarten lisäksi Uudelle Seelannille kuuluu yhdeksän asumatonta saariryhmää. Solandersaaret kuuluvat Southlandin hallintoalueeseen, muut ovat asumattomia eivätkä kuulu mihinkään hallintoalueeseen. Kermadecsaarista suurimmalla on sää- ja radioasema ja majoitustiloja tutkiusaseman henkilökunnalle.[33]

Uuteen-Seelannin yhteyteen kuuluvat lisäksi Cookinsaaret, Niue, Tokelau ja Uuden-Seelannin Antartiksesta vaatima Rossin alusmaa.[34] Cookinsaaret on käytännössä itsenäinen mutta pitää yllä perustuslaillisia yhteyksiä Uuteen-Seelantiin (”Uuteen-Seelantiin vapaasti assosioitunut itsehallintoalue”). Uusi-Seelanti vastaa maan puolustuksesta ja ulkopolitiikasta mutta konsultoi Cookinsaarten johtoa tarvittaessa.[35] Niuen kohdalla on jopa määritelty, että Uusi-Seelanti toimii Niuen ulkopolitiikkaa ja puolustusta koskevissa asioissa vain Niuen erityisestä pyynnöstä.[36] Tokelau on itsehallinnollinen territorio. Sille luonnosteltiin samantyyppinen ”vapaasti assosioituneen hallintoalueen” perustuslaki, mutta YK:n järjestämässä kansanäänestyksessä 2007 laki ei saanut tarvittavaa määräenemmistöä taakseen.[37]

Uuden-Seelannin suurin taajama on Aucklandin metropolialue. Vuonna 2010 siellä arvioitiin olevan noin 1,3 miljoonaa asukasta. Sitä seuraavat Christchurch (noin 377 000 asukasta) ja pääkaupunki Wellington (369 000) sekä Hamilton (193 000).[38]

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Uuden-Seelannin talous
Uusi-Seelanti on tunnettu lampaistaan
Milford Sound on suosittu turistikohde

Uudella-Seelannilla on moderni, kehittynyt talous, joka on kehittynyt maataloudesta jalostukseen ja siitä palveluvaltaiseen tuotantoon. Maatalouden merkitys on kuitenkin edelleen merkittävä erityisesti jatkojalostuksen ja viennin (70 prosenttia) kannalta. Uuden-Seelannin elintaso on korkea ja maa oli inhimillisen kehityksen indeksillä mitattuna 19. vuonna 2005 ja 15. vuoden 2005 The Economist -lehden elämänlaatuindeksissä. Maan talous on erittäin riippuvainen viennistä. Uusi-Seelanti oli vuonna 2004 ensimmäisiä maita, jotka sopivat vapaakaupasta Kiinan kanssa.[39]

Maatalous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden-Seelannin maatalous on lähinnä intensiivistä karjataloutta, ja se painottuu pohjoissaarelle. Maan topografia ja maaperän laatu eivät suosi laajamittaista viljelyä. Lampaita maassa on noin 35 miljoonaa ja nautakarjaa noin 10 miljoonaa.[40] Ilmasto suosii laidunten muodostumista. Tuoretta heinää on saatavissa ympäri vuoden, mikä vähentää ruokintakustannuksia. Myöskään talousrakennuksien ei tarvitse olla kovin mittavia, mikä edelleen pienentää kuluja. Nämä seikat parantavat uusiseelantilaisten viljelijöiden kilpailukykyä. Niinpä Uusi-Seelanti onkin merkittävä maataloustuotteiden viejä. Maatalouspolitiikassa tehtiin 1990-luvulla suuri muutos. Uusi Seelanti on ollut aktiivinen WTO:n kansallisia maataloustukia rajoittavien päätösten tukija ja toteuttaja.[41] Lampaiden ja nautakarjan tuotannon lisäksi maassa on intensiivistä puutarhatuotantoa (muun muassa kiivihedelmän).[42] Metsätalouden merkitys on viime aikoina kasvanut.[43]

Kylmät ja suolaiset merivirrat tuovat hyvät kalastusmahdollisuudet Uuden-Seelannin aluevesille, mutta El Niño–La Niña-vaihtelu aiheuttaa kalansaaliiden vaihtelua vuodesta toiseen.[44] 2000-luvulla kalastusteollisuudella on paineita kehittyä kestävän kehityksen suuntaan.[45]

Mineraalivarat ja teollisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mineraalivarojen suhteen Uutta-Seelantia pidetään ”köyhänä” maana. Tämä voi kuitenkin johtua siitä, että maan kehittäminen on keskittynyt suuresti maataloussektorille ja geologinen tutkimus on ollut vähäistä esimerkiksi Australiaan verrattuna. Tilanne voi muuttua, kun maailman raaka-ainehinnat kohoavat ja malminetsintä tulee tätä kautta kiinnostavammaksi.[46]

Uudella-Seelannilla on merkittävät vesivoima- ja maakaasuvarat. Australian ja Uuden Seelannin väliltä on 2000-luvulla löydetty lisää kaasukenttiä. Tuotantotalouden osa-alueita ovat elintarvike-, puunjalostus- ja metalliteollisuus, palvelusektorilta etenkin rahoitus- ja vakuutusala ovat tärkeitä.[27]

Liikenne ja matkailu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uudessa-Seelannissa on vasemmanpuoleinen liikenne.[47] Lentokenttiä on 122, ja ne osittain korvaavat vaikeasti rakennettavia teitä.[1] Rautatietä on yhteensä 4 128 kilometriä.[1] Matkailijoille myydään maisemareittejä Aucklandista Wellingtoniin, rantareittiä Christchurchista Pictoniin ja vuoristoreittiä Christchurchista Greymouthiin. Wellingtonin esikaupungeissa kulkee myös paikallisjuna.[48]

Vuonna 2010 laajakaistayhteys oli 1,3 miljoonalla uusiseelantilaisella. 73 prosenttia kaikista internetyhteyksistä oli laajakaistaisia.[27]

Vuonna 2007 Uudessa-Seelannissa kävi 2,2 miljoonaa ulkomaalaista matkailijaa.[49] Matkailu keskittyy lähinnä luontomatkailuun, ja Uusi-Seelanti tarjoaakin tässä suhteessa ehkä maailman monipuolisimmat mahdollisuudet. Maalla on hyvä maine turvallisena ja puhtaana matkakohteena. Maassa on lukuisia kansallispuistoja.[50][51]

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Panoraamakuva Aucklandin kaupunkiin

Uuden-Seelannin väestön kokonaismäärä on noin 4,3 miljoonaa, ja yli kolme neljännestä heistä asuu Pohjoissaarella. Useimmat eurooppalaiset uusiseelantilaiset (76,8 prosenttia väestöstä) ovat brittiläistä, irlantilaista tai alankomaalaista alkuperää. Maorit (14,9 prosenttia) ovat toiseksi suurin etninen ryhmä. Aasialaisia on noin 9,7 prosenttia ja Tyynenmeren saarilta kotoisin olevia 7,2 prosenttia (väestönlaskenta salli usean etnisen yhteyden ilmoittamisen).[27]

Koulunkäynti on pakollista 6–16-vuotiaille, ja 100 prosenttia ikäluokasta käy koulua.[27] Vuoden 2006 PISA-arvioinnissa Uusi-Seelanti menestyi hyvin: vain Suomi ja Hongkong saivat paremmat pisteet.[52] Koulunkäynti on ilmaista, ja maan 2 600 koulua ovat valtion omistuksessa, mutta niitä johtaa paikallinen johtokunta. 86 prosenttia oppilaista on valtionkouluissa. Maassa on myös yksityiskouluja, joista useimmilla on uskonnollinen tausta. Tarjolla on sekä poika- ja tyttökouluja että yhteiskouluja. Noin 16 000 oppilasta opiskelee etäopetuksen kautta. Pääasiallinen opetuskieli on englanti. Maorinkielisiä alakouluja on jonkun verran, mutta yläkoulun opetusta saa maorinkielellä vain muutamassa paikassa. Yläkoulussa (varsinkin luokilla 11–13) voi valita enemmän ammatillisesti tai teoreettisesti suuntautuneita kursseja, mutta tämä ei rajoita mahdollisuuksia jatkaa opintoja yliopistossa. Korkea-asteen koulutusta antavat yliopistojen lisäksi ammattikorkeakoulut, yksityiset oppilaitokset ja teollisuuden ylläpitämät oppilaitokset.[53]

Vuoden 2013 väestölaskennassa Uuden-Seelannin väestöstä 46,6 % (50,3 %) ilmoitti olevansa kristittyjä.[54] Vuoden 2006 väestölaskennan vakaumusosuudet on ilmoitettu suluissa[55]. Suurimmat kristityt suuntaukset olivat katolisuus 11,6 % (12,6 %), anglikaanisuus 10,8 % (13,8 %), presbyteerisyys 7,8 % (10,0 %), metodismi 2,4 % (3,0 %), helluntalaisuus 1,8 % (2,0 %) ja babtismi 1,3 % (1,4 %). Muita eniten ilmoitettuja uskontoja olivat hindulaisuus 2,1 % (1,6 %), buddhalaisuus 1,4 % (1,5 %) ja islam 1,1 % (0,9 %). 38,6 % (32,2 %) ilmoitti olevansa uskonnottomia ja 8,2 % (6,0 %) kieltäytyi vastaamasta kyselyyn.

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maoriopiskelijoita tekemässä perinteisiä puuveistoksia

Maorit ovat säilyttäneet perinteitä sukupolvelta toiselle kokoontumistalojensa rakenteissa ja tatuoinneissaan. Esi-isien merkitys on suuri sekä maoreille että nykyisin myös eurooppalaisperäisille, usein viidennen polven siirtolaisille.[56]

Noin vuoteen 1975 asti uusiseelantilaisten perusruokaa olivat liha, perunat ja kauden vihannekset (kaali, porkkana, pinaatti), leipä, maitotuotteet ja kala. Broileri oli ravintoloiden herkkuruokaa, ja suosituin pikaruoka oli lihapiirakka. Tuon ajan jälkeen ruokavalioon on tullut tropiikin hedelmiä ja vihanneksia, ja saarilla on alettu tuottaa viiniä. Varsinaisesta uusiseelantilaisesta keittiöstä ei voi puhua, vallalla ovat kansainvälinen ja brittiläinen ruokaperinne. Maorien ruokia ovat riista ja bataatit, jotka on valmistettu hauduttamalla maauunissa rosvopaistin tapaan.[56]

Maailmalla menestynein uusi­seelanti­lainen muusikko on laulajatar Kiri Te Kanawa.[57] Kirjailija Keri Hulme sai Booker-palkinnon 1985. Muita tunnettuja kirjailijoita ovat Robin Hyde ja Allen Curnow.[58]

Uusiseelantilaiset ja Uudessa-Seelannissa kuvatut elokuvat ovat menestyneet hyvin 1990-luvulta alkaen. Monet ohjaajat käyttävät osaksi ulkomaalaisia näyttelijöitä ja rahoitusta. Menestyselokuviin ovat kuuluneet Jane Campionin Piano (1993), Lee Tamahorin Kerran sotureita (1994) ja Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogia (2001–2003).[59] Hallitus on houkutellut kuvausryhmiä maahan jopa muuttamalla työlainsäädäntöä tarpeen mukaan.[29]

Urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden-Seelannin rugbymaajoukkue esittää haka-tanssin

Uusi-Seelanti on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1920. Sillä on tyypillisesti talvikisoissa 5–15 urheilijan joukkue, kun taas kesäkisoihin se on vuodesta 1988 alkaen osallistunut useimmiten yli sadan urheilijan joukkueella.[60]

Uuden-Seelannin suosituimpia urheilulajeja ovat rugby, jalkapallo, verkkopallo ja kriketti. Rugbymaajoukkue on yksi maailman menestyneimpiä ja se on voittanut kahdesti rugbyn maailmanmestaruuden. Jalkapallomaajoukkue on edennyt kahdesti MM-kilpailujen lopputurnaukseen, joissa on kummallakin kerralla pudonnut ensimmäisellä kierroksella. OFC Nations Cupin se on voittanut neljästi. FIFAn rankingissa se oli sijalla 119 marraskuussa 2011.[61][62] Maan koripallomaajoukkue on edennyt MM-kilpailuissa parhaimmillaan välieriin.[63]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n The World Factbook: New Zealand CIA. (englanniksi)
  2. 2013 Human Development Report (arabiaksi, kiinaksi, englanniksi, espanjaksi, ranskaksi, venäjäksi, portugaliksi, saksaksi)
  3. a b Geography and geology New Zealand in Brief
  4. The fjords that fringe New Zealand's southwest shores New Zealand A to Z. Sierra magazine.
  5. T.J.A.Davie: New Zealand Hydrology: Key Issues and Research Directions New Zealand Hydrological Society.
  6. a b Eileen McSaveney: New Zealand’s number one hazard Floods Te Ara - the Encyclopedia of New Zealand. 2009. Manatu Taonga New Zealand Ministry for Culture & Heritage.
  7. New Zealand’s longest rivers Te Ara
  8. Human Impact Te Ara
  9. New Zealands Geological History 1 Te Ara
  10. New Zealand's Volcanoes GNS Science
  11. Mud flow rushes down New Zealand volcan CBC News
  12. Christchurch earthquake timeline: New Zealand's biggest quakes Telegraph 22.2.2011 (englanniksi)
  13. New Zealand Country Guide BBC Weather
  14. Christchurch Climatological Information ja Climatological Information Auckland World Meteorological Organization
  15. Forest Kiwi Conservation Club
  16. Alpine Plants Kiwi Conservation Club
  17. Wetland Plants Kiwi Conservation Club
  18. Coastal Plants Kiwi Conservation Club
  19. Nurminen, Matti (toim.): Maailman eläimet: Nisäkkäät 2, s. 347, 365, 461. Helsinki: Tammi, 1987. ISBN 951-30-6531-6.
  20. New Zealand invertebrates New Zealand Department of Conservation.
  21. Man-eating giant Haast's Eagle legend backed by new study 11.9.2009. Bird Examiner. Viitattu 31.12.2010. (englanniksi)
  22. Bird conservation in New Zealand New Zealand
  23. Sceloglaux albifacies (extinct) IUCN
  24. Turnagra capensis (extinct) IUCN
  25. a b c d e f History Commonwealth Secretariat
  26. Maori New Zealand History
  27. a b c d e f Background Note: New Zealand US Department of State. Viitattu 31.12.2010. (englanniksi)
  28. Statute of Westminster 1931 New Zealand Republic
  29. a b c d e f g Timeline New Zealand BBC News
  30. Australia, New Zealand, United States (ANZUS) globalsecurity.org.
  31. Key dates in New Zealand electoral reform Elections New Zealand
  32. Jim Rolfe: Armed forces Te Ara - the Encyclopedia of New Zealand. Viitattu 28.10.2012. (englanniksi)
  33. NZ Outlying Islands Regional Information Tourism NZ
  34. New Zealand - Associated Countries and External Territories Commonwealth Secretariat
  35. The World Factbook: Cook Islands CIA. (englanniksi)
  36. The World Factbook: Niue CIA. (englanniksi)
  37. The World Factbook: Tokelau CIA. (englanniksi)
  38. New Zealand Metropolitan Areas World Gazetteer
  39. Frequently asked questions about the NZ-China FTA
  40. Farming Facts Federater Farmers
  41. Improving Access to Markets New Zealand Ministry of Foreign Affairs and Trade
  42. Fruit Ministry of Agriculture and Forestry
  43. Forestry in New Zealand Ministry of Agriculture and Forestry
  44. Ministry of Fisheries New Zealand Government
  45. Developing fisheries
  46. The Natural Resource Potential of New Zealand Minerals.co.nz
  47. Driving in New Zealand New Zealand Com
  48. Getting Around Lonely Planet
  49. Overview New Zealand Lonely Planet
  50. Tourism & recreation Department of Conservation.
  51. New Zealand Naitonal Parks - Top Natural Attractions Newzealand NZ
  52. Education in New Zealand Ministry of Education
  53. Education system overview Ministry of Education
  54. Census 2013 väestörakenneStatistics New Zealand
  55. Censes 2006 väestörakenneStatistics New Zealand
  56. a b New Zealand Countries and ther cultures
  57. Kiri Te Kanawa NZ History
  58. New Zealand Book Month NZ History
  59. Lord of the Rings, New Zealand and Tourism: Image building with film Monash University Business and Economics
  60. New Zealand in Olympics Sport Reference
  61. New Zealand on FIFA.com FIFA. Viitattu 4.12.2011. (englanniksi)
  62. New Zealand Sport virtualoceania.net. Viitattu 4.12.2011. (englanniksi)
  63. Basketball Men: World Championships 2002 in the USA Sports 123. Viitattu 5.12.2011. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]