Utrechtin rauha
Utrechtin rauha (tai Utrechtin sopimukset) oli sarja allekirjoitettuja rauhansopimuksia, joissa sovittiin useista erillisistä rauhanehdoista rauhanneuvotteluihin osallistuneiden, Espanjan perimyssotaa käyneiden, maiden välillä. Ranskan ja Iso-Britannian välinen sopimus allekirjoitettiin Alankomaiden tasavallan Utrechtissa 11. päivänä huhtikuuta vuonna 1713, minkä jälkeen sopimuksia tehtiin myös muiden osapuolten välillä.[1] Utrechtin rauha normalisoi suhteet monen Euroopan valtion välillä ja johti Espanjan perimyssodan päättämiseen.
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Keisari Joosef I kuoli huhtikuussa vuonna 1711, ja hänen veljensä Kaarle VI nousi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valtaistuimelle. Se sai Iso-Britannian valtiosihteerin Henry St. Johnin rauhanneuvottelujen kannalle ja myötämieliseksi sille, että Filip V saisi jäädä Espanjan kuninkaaksi. Kaarle VI oli juuri se henkilö, jota liittokunta toivoi Espanjan uudeksi hallitsijaksi. Uusi tilanne olisi voinut johtaa siihen, että Espanja ja sen siirtomaat olisi yhdistetty Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan, mikä ei ollut toivottavaa Iso-Britannian kannalta. Henry St. John ryhtyi sen vuoksi neuvottelemaan Ranskan ulkoministerin Torcyn kanssa kuulematta liittolaisiaan. Alustava sopimus allekirjoitettiin lokakuussa vuonna 1711 Lontoossa. Uusi ulkopolitiikka herätti vastustusta Iso-Britanniassa, mutta kuningatar Anna pelasti hallituksen nimittämällä tusinan verran uusia päärejä turvaten siten hallituksen tarvitseman enemmistön parlamentin ylähuoneessa.[2]
Osapuolet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Osapuolina rauhassa olivat sekä Ranskan kuningas Ludvig XIV:n edustajat että vastapuolella Iso-Britannian kuningatar Annan, Savoijin herttuan, Portugalin kuninkaan, Preussin kuninkaan ja Alankomaiden tasavallan edustajat. Rauhanneuvottelut alkoivat tammikuussa vuonna 1712. Utrechtin rauhanneuvotteluissa eivät aluksi Espanjan perimyssodan osapuolista olleet edustettuina Espanja ja Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, jotka jatkoivat yhä sotimista. Ranska kuitenkin painosti vastahakoisen Espanjan kuninkaan Filip V:n suostumaan valtakunnan jakoon sen jälkeen, kun Utrechtin rauhanneuvottujen osapuolet olivat päässeet keskenään sopimukseen. Espanja ja Iso-Britannia solmivat 13. heinäkuuta vuonna 1713 sopimuksen, jonka perusteella Iso-Britannia sai Gibraltarin ja Menorcan. Savoijin kanssa Espanja solmi rauhansopimuksen 13. päivänä elokuuta vuonna 1713, Alankomaiden tasavallan kanssa 26. päivänä kesäkuuta vuonna 1714 ja Portugalin kanssa helmikuussa vuonna 1715. Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa Savoijin prinssi Eugen, joka ei uskonut voiton mahdollisuuksiin Espanjassa ilman merivaltojen tukea, sai keisarikunnan suostumaan rauhanneuvotteluihin, vaikka se olikin keisari Kaarle VI:lle ja hänen espanjalaisille ystävilleen vaikeata. Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta solmi rauhan Ranskan kanssa Rastattissa vuonna 1714, mutta Espanjan kanssa vasta vuonna 1720 Haagissa.[2][1]
Rauhanehdot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Utrechtin rauhanneuvotteluissa päästiin sopimukseen rauhanehdoista osapuolten välillä. Ludvigin pojanpoika pysyi Espanjan kuninkaana hallitsijanimellä Filip V. Sama hallitsija ei kuitenkaan saanut hallita Ranskaa ja Espanjaa. Espanja joutui luovuttamaan Itävallalle Espanjan Alankomaat, siitä lähtien Itävallan Alankomaat (nykyinen Belgia), sekä Napolin ja Sardinian. Savoijille Espanja luovutti Sisilian, jonka Savoiji vaihtoi hieman myöhemmin Sardiniaan Itävallan kanssa. Vuonna 1707 muodostetulle Isolle-Britannialle Espanja luovutti siis Gibraltarin ja Menorcan sekä asienton, yksinoikeuden käydä tietyn kiintiön verran kauppaa, etenkin orjakauppaa, vuosittain Espanjan siirtomaissa. Ranska tunnusti kuningatar Annan oikeuden Iso-Britannian kuningaskunnan kruunuun, luopui kannattamasta James Stuartia ja luovutti Isolle-Britannialle Kanadassa sijaitsevat Newfoundlandin, Acadien ja Hudson's Bay Companyn omistaman Rupertinmaan aluevaltauksensa sekä Karibianmerellä sijaitsevan St. Kittsin saaren. Lisäksi Ranska sitoutui purkamaan Dunkerquessa sijainneet linnoitukset, joista oli hyökätty Iso-Britannian ja Alankomaiden laivoja vastaan.[3][1] Ranska sai pitää Strasbourgin ja Alsacen. Alankomaiden tasavalta sai Ranskalta osan Gelderlandia ja oikeuden pitää miehitettyinä joukon linnoitettuja kaupunkeja, mikä tarkoitti sitä, että se sai sen turvan, jonka puolesta se oli taistellut.[2] Portugalin osalta Ranska tunnusti sen suvereniteetin Amazon-joen molemmilla rannoilla. Lisäksi Ranskan Guyanan aluetta Etelä-Amerikassa rajoitettiin. Preussin kanssa solmimassaan sopimuksessa Ranska tunnusti Fredrik I:n kuninkaallisen tittelin, mitä Preussi oli vaatinut vuodesta 1701 lähtien, ja hyväksyi Preussin aluevaatimukset koskien Neuchâtelia ja Gelderlandin kaakkoisosaa. Vastineeksi Ranska sai Preussilta Orangen.[1]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Iso-Britannia sai Utrechtin rauhanehtojen ansiosta johtavan aseman maailmankaupassa.[1] Asiento nousi 1730-luvulla Britannian ja Espanjan väliseksi kiistanaiheeksi. Se synnytti vuonna 1739 sodan Jenkinsin korvasta, mikä jatkui Itävallan perimyssotana 1742 ja kesti aina Aachenin rauhaan 1748 saakka.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e Treaties of Utrecht britannica.com.
- ↑ a b c Grimberg, Carl: Kansojen historia. Osa 15. Venäjä - Puola, s. 102-107. WSOY, 1983. ISBN 951-0-09743-8.
- ↑ Peace of Utrecht www.infoplease.com (englanniksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Utrechtin rauha Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||
