USS Nevada (BB-36)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
USS Nevada (BB-36)
USS Nevada
USS Nevada
Flag of the United States.svg
Aluksen vaiheet
Rakentaja Fore River Shipbuilding Company
Kölinlasku 4. marraskuuta 1912
Laskettu vesille 11. heinäkuuta 1914
Palveluskäyttöön 11. maaliskuuta 1916
Palveluskäytöstä 29. elokuuta 1946
Loppuvaihe upotettiin maalilaivana 31.7.1948
Tekniset tiedot
Uppouma 27 500 tonnia (v. 1916)
30 500 tonnia (toisen maailmansodan aikaan)
Pituus 178 m
Leveys 26 m
Syväys 8,7 m
Koneteho 18 500 kW
Nopeus 20,5 solmua (38 km/h)
Miehistöä 864 miehistön jäsentä (valmistuessa)
1 398 (1929)
2 220 (1945)
Aseistus 10 x 14"/L45 tykkiä kahdessa kolmiputkisessa ja kahdessa kaksiputkisessa tornissa
21 x 5"/L51 yksiputkisina asennuksina
2 x 21" torpedoputkea
3 x vesilentokonetta

USS Nevada (BB-36) oli Yhdysvaltain laivaston Nevada-luokan taistelulaiva, joka oli Yhdysvaltain ensimmäinen "Super-Dreadnought" -taistelulaiva. Se oli ainoa taistelulaiva, joka selvisi merikelpoisena hyökkäyksestä Pearl Harboriin, vaikka siihen osui torpedo ja ainakin viisi pommia[1].

Aluksen sisaralus oli USS Oklahoma. Vesillelasku tapahtui vuonna 1914. Alusten panssarointisuojaus toteutettiin "kaikki tai ei mitään" ("all or nothing") -periaatteen pohjalta. Siinä keskeiset aluksen osat suojattiin hyvin, mutta muut osat jätettiin suojatta. Nevada ja Oklahoma olivat myös Yhdysvaltain ensimmäiset, pelkästään polttoöljyä käyttäneet taistelulaivat.[2]

Valmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Nevada-luokka

Alus tilattiin Fore River Shipbuilding Companyltä. Sen köli laskettiin 4. marraskuuta 1912 ja alus laskettiin vesille 11. heinäkuuta 1914. Alus valmistui 11. maaliskuuta 1916.[3]

Palvelus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

USS Nevada liitettiin palvelukseen otettaessa 26. toukokuuta 1916 Yhdysvaltain Atlantin laivastoon tukikohtanaan Rhode Islandin Newport. Ennen Yhdysvaltain liittymistä ensimmäiseen maailmansotaan alus teki useita harjoituspurjehduksia sekä erilaisia koulutustehtäviä Virginian Norfolkista Karibianmerelle.

Yhdysvaltain liityttyä sotaan vuonna 1917 Nevadaa ei kuitenkaan lähetetty Eurooppaan, koska Britteinsaarilla ollut öljypula ei olisi mahdollistanut aluksen huoltoa. Alus lähti vasta 13. elokuuta 1918 Eurooppaan ja se saapui 23. elokuuta Berehaveniin Irlantiin Utahin ja Oklahoman kanssa muodostaen kontra-amiraali Thomas S. Rodgersin komentaman 6. taistelulaivaviirikön. Viirikkö partioi sodan lopun, mutta ilman taistelukosketusta.

Alus läpikävi modernisointi- ja muutostöitä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Nevada palveli Atlantilla. Alus oli sijoitettuna Tyynenmeren laivastoon, ainakin myöhempänä kautena ja sen ankkuripaikka oli Pearl Harbor Havaijin Oahulla.

Nevada vaurioitui hyökkäyksessä Pearl Harboriin 7. joulukuuta 1941. Merkittävimmistä laivaston sotaoperaatioista, Nevada osallistui Normandian maihinnousuun. Alus toimi jonkin aikaa maihinnousun jälkeen eteläisen Ranskan alueella. Myöhemmin se palasi takaisin entiselle toiminta-alueelleen Tyynelle valtamerelle. Alus vaurioitui Tyynellämerellä, kun siihen osui kamikaze-kone sekä rannikkotykistön tulitusta.[2]

Nevada palasi Pearl Harboriin oltuaan sodan päätyttyä miehitystehtävissä Tokionlahdella. Se todettiin liian vanhaksi ja sitä päätettiin käyttää maalilaivana Operaatio Crossroads -ydinasetestissä vuonna 1946. Selvittyään "Abel"- ja "Baker"-testeistä ja tykkitulesta se upotettiin viimein torpedopommittajilla 31. heinäkuuta 1948.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sturton, Ian (ed): Conway's battleships : the definitive visual reference to the world's all-big-gun ships. Conway Maritime Press, 2008. ISBN 9781844860685.
  • Crawford, Steve: Taistelulaivat ja lentotukialukset - 300 maailman mahtavinta sota-alusta, Karisto, 2010 (suom. Petri Kortesuo) Alkuteos: Amber Books, 1999 ISBN 978-951-23-5234-0 (s. 244)
  • Whitley, M. J.: Battleships of World War Two - an international encyclopedia. Lontoo: Arms and Armour, 1998. ISBN 1-85409-386-X. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Sturton, 2008, s. 204
  2. a b Crawford: s. 244
  3. Whitley, M. J. s. 253