Tykkivene Klas Horn
| Klas Horn | |
|---|---|
 Klas Horn |
|
 |
|
| Aluksen vaiheet | |
| Rakentaja | Schichaun telakka, Elbing |
| Laskettu vesille | 13. huhtikuuta 1892 |
| Palveluskäyttöön |
1892 Suomen merivoimat: 1918 |
| Poistui palveluskäytöstä | 1937 |
| Loppuvaihe | romutettu 1962 |
| Tekniset tiedot | |
| Uppouma | 393 t |
| Pituus | 57,2 m |
| Leveys | 7,0 m |
| Syväys | 3,1 m |
| Koneteho | 3 600 hv |
| Nopeus | 19 solmua |
| Miehistöä | 5+52 |
| Aseistus | |
| Aseistus |
valmistuessa: 2×45 mm tykki, 2 torpedoputkea 1920: 2×102 mm Canet-tykki 1930: 2×75 mm tykki 50 miinaa |
Tykkivene Klas Horn oli vuonna 1892 valmistunut Suomen merivoimien tykkivene. Veneen alkuperäinen nimi oli Posadnik (ven. Посадник, ruhtinas).
Valmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Montenegron ruhtinas Nikola Petrović-Njegošin tilasi Elbingistä Saksasta (nykyään Puolassa) Schichaun telakalta kaksi alusta huvipurtensa saattajiksi. Posadnik ja sen sisaralus Vojevoda (suom. käskynhaltija) olivat osittain sotalaivoja ja osittain huvipursia, jotka rakennettiin Sisustus oli loistokas: muun muassa salongit tilattiin Pariisista. Alkuperäisestä käyttötarkoituksesta johtuen alukset olivat korkeita ja kapeita, mikä teki niistä erittäin kiikkeriä ja siis merikelpoisuudeltaan hyvin huonoja.[1]
Alustyypin erikoisuus oli siinä, että normaalien laivahöyrykattiloiden sijaan aluksissa oli kummassakin kaksi veturikattilaa. Tämä säästi tilaa ja teki hiilivarastojen kasvattamisen mahdolliseksi, mikä lisäsi toimintasädettä.
Alusten valmistuessa ruhtinas Nikola oli konkurssin partaalla eikä pystynyt maksamaan tilaustaan, jolloin hänen sukulaisensa Venäjän keisari Aleksanteri III suostui lunastamaan alukset. Hän osti ne ja teki niistä oman huvipurtensa saattajia. Alukset kelpasivat vartiotehtäviin suojaisissa satamissa ja tyynillä merimatkoilla.[1]
Palvelus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Venäjän–Japanin sodassa Posadnik lähetettiin Kaukoitään Venäjän keisarikunnan laivaston mukana, mutta myrskyssä Itämerellä purjehdusominaisuuksiltaan heikot alukset lähetettiin takaisin satamaan. Siten alus vältti uppoamisen Tsushiman meritaistelussa.[1]
Alukset liitettiin 1907 Venäjän Itämeren laivastoon saattajiksi, jolloin niiden aseistuksen 47 millimetrin pääaseet vaihdettiin kahteen 57 millimetrin ja 40 kaliiperin tykkiin. Alukset aseistettiin 1910 uudelleen kahdella 75 millimetrin ja kahdella 57 millimetrin tykillä sekä kahdella konekiväärillä, ja samalla aluksista poistettiin torpedoputket. Posadnikille asennettiin 1911 uusi 4″/L60 tykki keulassa olleen 75 millimetrin tykin paikalle ja perän 75 millimetrin tykki korvattiin 1917.[2]
Ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäisen maailmansodan alussa Posadnik määriteltiin miinaristelijäksi. Aluksen aseina oli 45 mm tykkejä ja kaksoistorpedoheitin. Alus sijoitettiin yhdessä sisaraluksensa kanssa Poriin, missä ne olivat sivussa sotatoimista.[1]
Enemmistö Suomeen jääneistä venäläisistä sotalaivoista oli keväällä 1918 miehistön romahtaneen moraalin vuoksi jäänyt heitteille. Kun käsky palata Venäjälle saapui huhtikuussa 1918, alukset jätettiin laitureihinsa, koska Selkämeren ja Pohjois-Itämeren vaikean jäätilanteen ja koko merialueen runsaiden miinakenttien vuoksi ei ollut mahdollista saada näitä täysin jääkulkukyvyttömiä aluksia meritse pois.[1]
Suomen merivoimissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomalaiset ottivat Posadnikin haltuunsa maaliskuussa 1918 nimeten aluksen Klas Horniksi 1500-luvulla eläneen amiraali Klaus Kristerinpoika Hornin kunniaksi. Ne olivat astiastoja myöten käyttökunnossa, joten määräaikaishuoltojen jälkeen alukset olivatkin jo toukokuussa merikunnossa. Alusta tarjottiin takaisin venäläisille vuonna 1919, mutta nämä eivät kelpuuttaneet sitä.[1]
Alusten aseistusta pidettiin kuitenkin epätarkoituksenmukaisena, joten suomalaiset vaihtoivat tilalle miinakiskot ja kaksi kappaletta 102 mm:n Canet-tykkejä, jotka olivat kuitenkin liian raskaita heikolle rungolle. Alus luokiteltiin 1920-luvulla tykkiveneeksi.[1] Täydessä vauhdissa alus tärisi niin kovasti, ettei perätykkiä voitu käyttää. Yleensäkin merelle lähtiessä tykit piti kiinnittää paikoilleen erillisillä tukirakenteilla. Ampumaan pystyttiin vain tiukasti ankkuroituna tyynellä säällä.[1]
Klas Horn oli Rannikkolaivaston lippulaivana vuoteen 1937 asti, jona aikana se toimi vuosina 1929–1931 myös sukellusveneiden emälaivana, kunnes miinalaiva M1 (myöhemmin Louhi) muutettiin emälaivaksi paremmin tarkoitukseen sopivana.[3] Alus oli Rannikkolaivueen päällikön komentaja Yrjö Roosin lippulaivana matkalla, jonka aikana torpedovene S2 upposi. Aluksen merikelpoisuus oli lopulta uskottua parempi, koska se pääsi ruotsalaiseen Härnösandin satamaan – tosin keularuuma vettä täynnä ja keulakannen rakenteet miltei tuhoutuneina. [1]
Käyttö merenmittaustukialuksena[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Klas Horn poistettiin palveluksesta 1937, koska sen kattilat olivat lopussa. Pitkän harkinnan jälkeen koneet ja kattilat riisuttiin ja alus muutettiin merenmittaajien koneettomaksi emälaivaksi, jollaisena se palveli vuoteen 1957. Alusta hinattiin työveneillä, koska sen koneita ja kattiloita ei katsottu voitavan uusia. Entisiin kattila- ja konehuoneisiin rakennettiin korjaamo mittausveneiden koneille ja hiilisäiliöiden tiloihin merenmittausretkikunnan tarvitsemat majoitustilat. Entisiin majoitustiloihin sijoitettiin mittausaineiston piirustussali. Alus maalattiin muiden merenmittaustukialusten tapaan valkoiseksi ja sen sai käyttöönsä 3. merenmittausretkikunta.[3] Aluksen viimeisenä päällikkönä oli koko sen merenmittausajan Arvo Laine.
Aluksen hienot peräsalongit oli jätetty ennalleen. Näitä hyödynnettiin aluksen toimiessa merikarttaosaston edustuslaivana. Vuoden 1952 Helsingin olympialaisten aikana alus toimi melonta-, soutu- ja purjehdusosioiden ratatoimistona, koska 3. merenmittausretkikunta sekä rakensi kilparadat että hoiti niitä. Historiallisissa salongeissa kestittiin olympiakisojen arvovieraita, muun muassa Alankomaiden kuningasperheen jäseniä.[3]
Klas Hornin tilalle rakennettiin uusi ja hiukan isompi, mutta niin ikään koneeton merenmittaustukialus Kalla. Klas Horn myytiin yksityiselle ja siitä piti tulla nuorisokahvila Paimionlahdelle, mutta tulipalo tuhosi sen kesken työn 1962. Se romutettiin tämän jälkeen.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Auvinen, Visa (toim.): Leijonalippu merellä. Pori: EITA Oy, 1983. ISBN 951-95781-1-0.
- Suomen laivasto 1918–1969. Helsinki: Meriupseeriyhdistys, 1968.
- Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1906–1921. Lontoo: Conway, 2006. ISBN 0-85177-245-5. (englanniksi)