Työnohjaus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Työnohjaus on oman työn, työn vaatimusten, toimintatapojen ja oman itsen tutkimista, arviointia ja kehittämistä koulutetun työnohjaajan avulla. Se on työhön, työyhteisöön ja omaan työrooliin liittyvien kysymysten, kokemusten ja tunteiden tulkitsemista ja jäsentelyä.

Keskeisenä menetelmänä työnohjauksessa on keskustelu. Työnohjausta voidaan antaa yksilöille, työryhmille ja kokonaisille työyhteisöille. Työnohjausryhmän jäsenet voivat olla myös eri työpaikoista, jolloin yhdistävänä tekijänä voi olla esimerkiksi ammatti, toimiala tai elämäntilanne.

Työnohjauksessa käsitellään työtilanteita ja työn käytäntöjä tarkoituksena oppia niistä ja vahvistaa ammatti-identiteettiä.Työnohjaus ei ole terapiaa, koulutusta tai konsultaatiota, vaikka sillä saattaa toisinaan olla yhtymäkohtia niihin.

Suomessa työnohjauksen perinteet nousevat psykoterapian, psykiatrisen terveydenhuollon, kirkon ja sosiaalityön työnohjauksesta 1950-luvulta lähtien. 1970-luvulla työnohjausta alettiin kehittää järjestelmällisesti ja työnohjaajien koulutusta kehitettiin. 1980-luvulla työnohjaus yleistyi ja sitä alettiin käyttää yhä useammalla alalla, 1990-luvulta lähtien entistä enemmän myös liike- ja talouselämän alueella.[1]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kai Alhanen, Anne Kansanaho, Olli-Pekka Ahtiainen, Marko Kangas, Tiina Soini ja Jarkko Soininen 2011: Työnohjauksen käsikirja. Tammi
  • Tiina Punkanen 2009: Työnohjaus muutoksen moottorina. Tammi.
  • Marita Paunonen-Ilmonen 2001: Työnohjaus. WSOY.
  • Leila Keski-Luopa 2001: Työnohjaus vai superviisaus. Metanoia-instituutti.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mirka Korhonen & Marjut Lång, Työnohjaus ammatillisen ja persoonallisen kasvun sekä työssä jaksamisen edistäjänä. Erityispedagogiikan pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto 2006.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]