Tunkioliero

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tunkioliero
Redwiggler1.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Eukaryootit Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Nivelmadot Annelida
Luokka: Clitellata
Alaluokka: Harvasukasmadot Oligochaeta
Lahko: Haplotaxida
Heimo: Lierot Lumbricidae
Suku: Eisenia
Laji: fetida
Kaksiosainen nimi
Eisenia fetida
(Savigny, 1826) [1]
Synonyymit
Eisenia foetida
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Tunkioliero Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Tunkioliero Commonsissa

Tunkioliero eli kompostiliero (Eisenia fetida) on maa-aineksen pintakerroksessa elävä tummanpunainen, hieman raidoittunut mato. Se on yleinen ja tärkeä eloperäisen jätteen hajottaja ja humusaineksen tuottaja. Tunkiolieroksi kutsutaan myös ulkoisesti erittäin samankaltaista raidatonta tummanpunaista lajia Eisenia andrei, joka ei kuitenkaan risteydy Eisenia fetidan kanssa.[2]

Tunkiolieroja viljellään kaupallisiin tarkoituksiin syöteiksi kalastukseen, lemmikkien ravinnoksi ja kotipuutarhureiden matokomposteihin. Tunkiolieroja on käytetty myös maanparannukseen ja maa-aineksen puhdistukseen. Öljyisen maan puhdistamista tunkiolierojen avulla on kokeiltu hyvin tuloksin.[3][4] Tunkiolieroja on myös käytetty maiden saastuneisuuden mittaamisen apuna.[5] Lisäksi tunkiolieroja on käytetty lääkkeenä ja lääkeaineiden lähteenä.[6]

Ruumiinrakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunkioliero on pienehkö, 0–55 mm pitkä syvänpunainen mato. Se koostuu pienistä peräkkäisistä lihasrenkaista, segmenteistä, joiden sisäpuolella ovat yksinkertainen hermosto, viisi sydäntä sekä verisuonet, ja lisäksi koko lieron ruumiin läpi kulkee putkimainen ruuansulatuselimistö. Sukukypsillä lieroilla ominaispiirteenä kokonaispituudesta noin kolmannekseen päästä oleva rengas, clitellum, jonka yläpuolella sijaitsevat sen lisääntymiselimet. Yksinkertaistetusti kuvattuna tunkioliero on kuurosokea luikerteleva suoli.[7][8]

Väritykseltään tunkioliero on tumman- tai violetinpunainen. Yleisilmeeltään se on hieman raidallinen. Kehon segmenttien välit ovat kellertävät, ja siksi sitä kutsutaan jollakin kielillä yleisnimellä tiikeriliero. Tunkiolieron peräpään kärki on hieman vaaleampi tai kellertävämpi kuin muu ruumis. Sukukypsillä yksilöillä rengas eli clitellum alkaa 24., 25. tai 26. segmentin kohdalla.[9][10]

Ruoansulatus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunkiolierojen ruoansulatusjärjestelmä on jossakin määrin samankaltainen kuin ihmisillä. Lieron ensimmäisen lihasrenkaan kohdalla sijaitsee niiden suuaukko joka johtaa suuonteloon. Suullaan se imee tai nielee ravinnon sisäänsä. Suuontelossa ainekseen sekoittuu syljen kaltaisia aineita. Tunkiolieroilla ei ole hampaita. Suuontelon sisäpuolella on joillakin yksilöillä tavattu kalsiumpitoisia kovettumia, mutta ne eivät varsinaisesti pureskele ruokaansa, vaan nielty aines on jo kooltaan hienojakoista. Suuontelosta liero nielee ruokansa kapeaan ruokatorveen, jota pitkin se päätyy mahalaukun kaltaiseen laajentumaan väliaikaiseen säilöön.

Seuraavaksi ravintoaines päätyy lieron lihasmahaan, jonka tehtävänä on jauhaa ravintoa. Lihasmahassa aines liikkuu ja pyörii, jolloin se hajoaa mekaanisesti. Lihasmahasta ravinto päätyy madon suolistoon, ohutseinäiseen suoleen, jossa ravinto hajoaa kemiallisesti.

Tunkiolieron suolessa elävät bakteerit huolehtivat varsinaisesta ravinnon sulattamisesta, ja lieron ja bakteerien välillä voidaankin sanoa olevan symbioottinen suhde. Bakteerien määrä suolen sisältämässä aineksessa saattaa tässä vaiheessa olla tuhansia kertoja suurempi kuin vastaavassa aineksessa lieron ulkopuolella. Suolen pinta on poimuttunut, ja sen pinta-ala on suuri. Suurin osa ravinteista siirtyy tässä vaiheessa lieron nielemästä aineksesta verenkiertoon. Lierojen peräaukko sijaitsee viimeisen lihasrenkaan päässä.

Iho[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunkiolieroilla ei ole keuhkoja, vaan ne hengittävät ihon kautta. Niiden iholla on hyvin pieniä sukaskarvapareja, ja näiden avulla tunkiolierot pystyvät esimerkiksi ryömimään ylösalaisin pitkin sileitä pintoja. Ihoa peittää erite, jonka tarkoituksena on estää niiden elimistöä kuivumasta. Eritteen takia lierojen iho heijastaa valoa hieman dispersoiden, hajoittaen sen sateenkaaren väreihin kuten saippuakuplan pinta, ja tätä ominaisuutta voi käyttää lajintunnistuksen apuna.

Aistit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunkiolieroilla ei ole silmiä, mutta ne pystyvät aistimaan valoa. Ultraviolettisäteily tappaa lierot, ja ne ovat hyvin valonarkoja. Ne aistivat kehollaan värähtelyitä ja pystyvät näin välttelemään esimerkiksi niitä ravinnokseen käyttäviä maanpintaa kaivelevia lintuja. Ihonsa kautta lierot pystyvät haistamaan hyvin tarkasti ja löytämään ympäristössä parhaat ruokapaikat. Tunto-, valo-, värähtely- ja hajuaistireseptorit sijaitsevat jokaisessa lieron segmentissä.

Hermosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunkiolierojen hermosto koostuu muutaman hermokimpun aivoista ja vatsapuolella kehon läpi suolen molemmin puolin kulkevista keskushermosäikeistä. Aivojen tehtävä on ohjata lierojen liikettä ympäristöstä aistitun valaistustason avulla. Jos päässä sijaitseva hermokimppu poistetaan, tuloksena lierojen liike on lakkaamatonta.

Niiden hermosto lähettää aisti-informaatiota vain kunkin lihassegmentin alueella. Samaten kunkin segmentin liike aiheuttaa lieroille ominaisen luikerteluliikkeen, ja tähän liikkeeseen tai sen mahdollisesti aiheuttavan ärsykkeen aistimiseen ei tarvita aivoja lainkaan.[11][12][13]

Regeneraatiokyky[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunkiolierot pystyvät häntänsä menetettyään kasvattamaan uuden, mikäli vamma on tapahtunut 21. segmentin alapuolella. Samaten, mikäli pääpuolelta on leikattu alle 8 segmenttiä, pää saattaa kasvaa uudelleen. Irti leikattu palanen ei kasvata uutta päätä - toisin sanoen se osa joka sisältää tärkeimmät elimet saattaa kasvattaa puuttuvan osan. Useimmiten lierot tosin kuolevat vammoihinsa.[11] [14]

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunkiolierot ovat kaksineuvoisia, joten ne voivat lisääntyä joko yksilöiden välillä tai itsensä kanssa. Parittelun aikana madot asettavat ruumiinsa vastakkain päät eri suuntiin. Hedelmöitettyään munasolunsa tunkiolierot erittävät kehonsa ympärille limamaista ainesta ja sitten luikertavat pois eritteen muodostaman renkaan sisältä. Erite kuivuu ja kutistuu, jolloin munasolut jäävät pienen, noin 2–3 mm korkean helmiäisvärisen munan sisälle. Munan sisällä alkiot kestävät äärimmäistä kuivuutta, ja hyvin korkeita tai matalia lämpötiloja.

Jos olosuhteet munan ympäristössä ovat sopivat, munan sisällä munasoluista kehittyy pieniä matoja, ja muutaman kuukauden kuluttua munista kuoriutuu 10–20 madonpoikasta, jotka saavuttavat sukukypsyyden yleensä noin 10 viikon sisällä.

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunkiolierot hajottavat ravinnokseen ruokatorvessaan jo vähän hajonnutta eloperäistä ainesta bakteerien avulla. Biosfäärin humus onkin pitkälti tunkiolierojen ja muiden niiden sukuisten matojen läpi kulkenutta eloperäistä ainesta. Joidenkin lähteiden mukaan tunkiolierot käyttävät pääasiallisena ravintonaan hajoavan eloperäisen aineksen alkueläimiä.[11]

Luontaiset viholliset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet eliöt käyttävät tunkiolieroa ravinnokseen. Selkärangattomista yleisimpiä lieroja ravinnokseen käyttäviä eliöitä ovat lattanamato (Planariidae sp, Artiposthia triangulata), kovakuoriaiset (Coleoptera), juoksujalkaiset (Chilopoda) ja jotkin etanat (Gastropoda). Sen luontaisia selkärangallisia vihollisia ovat useat eri lintulajit, pikkunisäkkäät kuten kontiaiset (Talpidae), siilit (Erinaceinae) ja hiiret. Tunkiolierot voivat toimia myös monien loiseliöiden isäntäeliöinä, esimerkkeinä alkueläimet (Protozoa), sukkulamadot (Nematoda) ja tiettyjen kärpäslajien toukat (Diptera).[11][15]

Tunkilierojen viljelyssä ongelmia aiheuttavat rotat (Rattus), punkit (Acarina) ja muurahaiset (Formicidae).[15]

Viljely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Matokomposti.

Tunkiolierojen viljely on melko helppoa. Ne viihtyvät varsin vaihtelevissa olosuhteissa, ja kunhan ympäristö pysyy kosteana ja lämpötila tai suolapitoisuus pysyy riittävän alhaisena, ne mukautuvat varsin monenlaisiin olosuhteisiin. Paras lämpötila matoviljelmälle on 20–25 °C. [15]

Yleinen tunkiolierojen aloitusviljelmä on ämpäri tai laatikko, jossa muutamia ilmareikiä, täytettynä kostutetulla pahvilla ja paperilla. Viljelyastiassa tulee olla kansi, sillä muuten ainakin osa lieroista karkaa. Kun lierot ovat muutaman viikon ajan mukautuneet ympäristöön, niille voi antaa pieniä määriä ravintoa. Ravintoa tulee lisätä vasta kun edellinen on muuttunut tummaksi humusaineeksi.

Lieroyhdyskunta syö päivässä jätettä noin neljäsosan elopainonsa verran. Ihanneoloissa yhdyskunta voi hajottaa jo elopainonsa verran jätettä, mutta tällöin vaaditaan apuvälineitä kuten koneellista sekoitusta ja ilmastointia. Hyvin hapanta, emäksistä tai voimakkaan hajuista jätettä tulee lisätä vain hyvin pieninä erinä tai selluloosamassaan sekoitettuna. Esimerkiksi tuoretta sipulia lierot välttelevät. Perinteisen kompostin lämpötoiminta tappaa suurimman osan tunkiolieroista, joten lierot sopivat paremmin kuumavaiheen jälkeiseen osuuteen.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Eisenia fetida 2004. Fauna Europaea. Viitattu 29.9.2008.
  2. Jorge Domı́nguezÃ, Alberto Velando, Alfredo Ferreiro: Are Eisenia fetida (Savigny, 1826) and Eisenia andrei Bouché (1972) (Oligochaeta, Lumbricidae) different biological species? (PDF) Journal Of Pedobiology. 2004. Elsevier. Viitattu 29.9.2008.
  3. Schaffer Maike, Petersen, Søren O. ja Filser, Juliane: Effects of Lumbricus terrestris, Allolobophora chlorotica and Eisenia fetida on microbial community dynamics in oil-contaminated soil. Soil biology & biochemistry, 2005, s. 2065-2076. Elsevier Science. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  4. Yasu, T., Toyota, K., Shiraishi, H: Enhanced Bioremediation of Oil-contaminated Soil by a Combination of the Earthworm (Eisenia fetida) and Tea Extraction Residue. Edaphologia, 2005, nro 77, s. 1. (japaniksi)
  5. Riskianalyysit Risk Assessment and Risk Management Procedure for Arsenic in the Tampere Region. RAMAS. Viitattu 28.9.2008.
  6. Zhao, Jing; Pan, Rong; He, Jian; Liu, Ying; Li, Dong-Feng; He, Rong-Qiao: Eisenia fetida protease-III-1 functions in both fibrinolysis and fibrogenesis. Journal of Biomedicine and Biotechnology, 2007, nro JAN-01. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  7. J. P. Martin, J. H. Black, and R. M. Hawthorne: Earthworm Biology June 2005. University Of Florida. Viitattu 29.9.2008.
  8. Cornell University BIOG Staff: BioG 1101-1104 lecture course 2003. Cornell University. Viitattu 29.9.2008. (englanniksi)
  9. Key to Reproductively Mature Earthworms Found in Canada (Visuaalinen tunnistusavain) 2000. Worm Watch. Viitattu 29.9.2008.
  10. Key to exotic earthworm species common in the Great Lakes region (Tunnistusavain) 2006. University Of Minnesota. Viitattu 29.9.2008. (englanniksi)
  11. a b c d Alan D. Tomlin: Earthworm Biology Pest Management Research Center, Agriculture & Agri-Food Canada.
  12. J A MILLER, H P TING: The role of the subepidermal nervous system in the locomotion of the earthworm. 1949. Ohio State University. Viitattu 29.9.2008.
  13. Chudler, E.H.: Invertebrate Nervous System Neuroscience for Kids. 1996-2008. Viitattu 29.9.2008. (englanniksi)
  14. G.E.Gates: Regeneration in an earthworm, Eisenia Foetida Colby College, Waterville, Maine.
  15. a b c Happy Ranch: Down to Earth Ideas for a Better Environment