Tulvageologia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Osa artikkelisarjaa
Kreationismi

Creation of Light.png

Tyyppejä

Nuoren Maan kreationismi
Teistinen evoluutio
Uuskreationismi
Vanhan Maan kreationismi

Luominen

Raamatun luomiskertomus

Luomistiede

Baraminologia
Tulvageologia
Älykäs suunnittelu

Kreationismi ja evoluutio

Kreationismi kouluissa
 n  k  m 

Tulvageologia on nuoren Maan kreationistien selitysmalli useisiin geologisiin ilmiöihin. Mallin puolestapuhujat uskovat, että Raamatun kuvaus suuresta vedenpaisumuksesta (Genesis 6-8) oli todellinen historiallinen tapahtuma. Kreationistien mielestä tulvateoriat ovat tieteellisiä.

Kreationistien mukaan erityisesti suuri vedenpaisumus ja sen jälkiseuraamukset ovat syy muun muassa maapallon geologisiin muodostumiin, fossiileihin, fossiilisiin polttoaineisiin, suuriin kanjoneihin ja jäätyneisiin mammutteihin. Kreatonistien mukaan nämä maapallon tapahtumat mahtuvat alle 10 000 vuoden ajanjaksoon.

Syvyyksien vedet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Walt Brown esitti hydroplate-teorian, jossa vedenpaisumuksen tulvavedet olivat peräisin maan alla olevista säiliöistä, jotka avautuivat katastrofin aikana ja joista vedet suihkusivat suuren paineen vuoksi korkealle atmosfääriin ja satoivat maan pinnalle.

John Baumgardner kehitteli ajatusta eteenpäin ja julkaisi vuonna 1990 Changes accompanying Noah's Flood -teoksessa mallin, jolle hän antoi nimen runaway subduktion. Siinä maan kuori oli aluksi vesikerroksen päällä ja alkoi upota joiltain kohdin. Kuumuus teki maankuoren tästä kohdasta pehmeäksi, ja maankuoren alla oleva vesi päätyi vähemmän tiheänä pinnalle, minkä seurauksena koko maankuori alkoi uppoamaan. Koska pulppuava vesi oli kuumaa, höyrystyi sitä paljon ilmakehäänkin, mikä selittää Raamatun mainitsemat tulvasateet.

Kritisoijien mukaan energian säilymislaki johtaisi siihen, että nesteeksi muuttuessaan vesi palauttaisi sisältämäänsä lämpöenergiaa ilmakehään, ja vapautunut energiamäärä olisi niin suuri, että sen olisi pitänyt keittää kaikki valtameret. [1]

Taivaanvahvuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreationistien höyrykatosmallissa (en. vapor canopy) vesi oli alun perin taivaalla eräänlaisena otsonikerroksen tapaisena vaippana. Huippuunsa vesikehämallin vei Walt Brown vuonna 1995 ilmestyneessä kirjassaan In the Beginning: Compelling evidence for creation and the Flood.

Vesikehämallissa ajatuksena on, että vesikehä olisi nostanut ilmakehän lämpötilaa paratiisimaisiin olosuhteisiin. Vesikehä olisi myös tuottanut hiilen radioaktiivista isotooppia (C-14). Kun vesikehä satoi alas maan päälle, se sai aikaan tulvan ja sateen mukana satanut C-14 olisi tehnyt radiohiiliajoitusmenetelmän epäpäteväksi. Kreationisteista myös sateenkaari oli vesikehän alla mahdoton ja siksi Nooa kykeni näkemään sateenkaaren vasta tulvan jälkeen. Samantapaisia teorioita maapalloa ympäröineestä vesikehästä ja sen romahtamisesta on esittänyt myös Keijo Parkkunen.

Kriitikoiden mukaan vesikehä olisi nostanut paineen ja myös lämpötilan ennen tulvaa niin korkeaksi, että elämä olisi ollut erittäin vaikeaa ellei mahdotonta – ainakin hapen ja typen osapaineet olisivat nousseet nykypäivän eliöille myrkylliselle tasolle. Ultraviolettisäteilyn olisi myös pitänyt muuttaa vesikehä vedyksi ja hapeksi.[2]

Kaasumuodossa olleen valtaisan vesihöyrymäärän nesteytyminen vapauttaisi valtavan määrän lämpöä. Myös C-14 -ajoitusmenetelmän pitäisi joko antaa erilaisia tuloksia kuin mitä on havaittu tai pitäisi löytää kerros, jossa selkeä ajoitushyppy vanhasta nuorempaan.[3]

Hovindin teoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kent Hovind kokosi erilaisista tulvateorioista oman tulvamallinsa, jonka nimitti Hovind Theoryksi. Hovind myönsi samalla mahdollisuuden virheeseen teoriassaan, mutta väitti, että jos sen esittää vääräksi, hän itse henkilökohtaisesti ottaa syyn niskoilleen. Nooan tulva pysyisi silti totena tapahtumana, ainoastaan sen selittäminen olisi epäonnistunut. [4]

Hovindin teorian mukaan Nooa ja muut eläinlajit astuivat Nooan arkkiin, ja sitten -300-fahrenheitasteinen (-184°C) jäästä muodostunut meteoriitti lensi maata kohti ulkoavaruudesta. Se hajosi palasiksi ja sen palaset joutuivat maan kiertoradalle. Nämä palaset aikaansaivat myös kuun kraatterit, ja loput joutuivat pohjois- ja etelänavalle aikaansaaden massiivisen törmäyksen, jonka seurauksena "superkylmä lumi" levisi navoilta ja hautasi mammutit seisoviltaan. Napojen jäät mursivat maankuoren, mikä aikaansai Raamatussa mainittujen syvyyden lähteiden purkautumisen maan päälle. Tämä aikaansai myös sen, että Maa tärisi, mikä hajotti Maan ilmakehässä korkealla olleen vesikehän. Ensimmäisten muutamien kuukausien aikana tulvassa hukkuneet ja hautautuneet kasvit muuttuivat kivihiileksi ja eläimet öljyksi. Tulvan viimeisten kuukausien aikana jäämeteorin maan kuoresta murtamat laatat liikkuivat ja osa upposi syvemmälle. Tämä aikaansai mannerten muodot sekä poimuvuoristot. Tulvan laskiessa vesimassat liikkuivat keskitetymmin ja kykenivät tuottamaan eroosiota ja kanjoneita. Ajan kanssa napojen jäät sulivat ja nostivat merenpintaa. Hiilidioksidia vapautui ilmakehään, mikä salli säteilyn pääsyn maahan ja se lyhensi ihmisten elinikää.

Esimerkiksi Hovindin mallissa jäämeteoriitti leviää magneettikentän vuoksi navoille. Kuitenkin jäämeteoriitissä tulisi olla niin paljon kineettistä energiaa, että se muuttuisi nestemäiseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että magneettikenttien voima ei olisi mitenkään riittänyt siirtämään iskujen sijaintia navoille. Koska Hovind ajattelee, että maa oli ennen iskua tasaisempi, olisi vähempi määrä vettä riittänyt tulvaan: merenpohjan syvänteet olisivat vieneet vettä ja vuoristot nostaneet maata vedenpinnan yläpuolelle. Ongelmana on se, että meteoriitin väitetään aikaansaaneen nämä maankuoren muutokset, jolloin tulvan vesimäärä on edelleen ongelmallinen.[5] Muutkaan Hovind Teorian analysoijat eivät ole olleet vakuuttuneita.[6]

Vesikehäteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämän teorian mukaan maankuoren hiljaa jäähtyessä sen ympärille muotoutui vedystä ja hapesta valtaisa jalokaasukehä, joka lopulta räjähti. Tästä muodostui 1370 milj.kuutiokilometriä divetymonoksidia, oksidaania eli vettä (H2O). Räjähdyksen seurauksena noin puolet vesimäärästä jäi vastasyntyneen ilmakehän yläpuolelle n.200 - 300km:n korkeuteen. Primäärivaiheessa maanpinnalle jäänyt vesi jäähdytti nopeasti kuuman maankuoren aiheuttaen nykyiset kalliohalkeamat ja rotkomuodostumat, joita yleensä nimitetään Pirunpesäksi tai Pirunrotkoksi. Vesikehän ansiosta yhtenäiselle alkumantereelle muodostui kauttaaltaan trooppinen ilmasto. Auringon- ja kuunvalo näkyi maanpinnalle ikäänkuin opaalilasin läpi jolloin niiden ääriviivoja ei voinut erottaa. Vesi kiersi maapalloa ballistisella radallaan aina siihen asti, kunnes gravitaatiovoimat suistivat sen alas nykyisten mannerjäätiköiden kohdilta. Sekundäärivaiheen veden mukanaan alas tuoma alipaine veti avaruuden absoluuttisen kylmyyden hetkellisesti mukanaan maanpinnalle (esim. mammutit syväjäätyivät nopeasti, jopa pystyasentoon ennen mutaan hautautumistaan). Katastrofin seurauksena jäätyi valtava vesimäärä napajäätiköiksi ja makeanveden varastoiksi. Vettä tuli alas noin 1 - 1,5 km:n syvyydeltä. Mikäli maapallo olisi pyöreä kuin kumipallo, vettä olisi kauttaaltaan 2,6km. Ulkoisen paineen kohdistuessa napa-alueille maapallo hieman litistyi navoiltaan. Vesimassat velloivat edestakaisin napojen ja nykyisen päiväntasaajan väliä aikaansaaden lukuisat maakerrokset. Valtavat mutamassat eli lahar-virrat, joita syntyy nykyisin tulivuortenpurkausten yhteydessä, hautasivat alleen lähes kaiken elollisen maanpinnalta jopa kilometrin syvyyteen maan alle. Mannerlaatan antaessa periksi paineelle vedet kerääntyivät hautavajoamiin erkaannuttaen nykyiset mantereet toisistaan. Nopeasti laskeva vesi muodosti suuria altaita, joita nykyään kutsutaan muinaismeriksi. Korkeammalla olevan vesialtaan murtuessa murtumakohtaan syntyi ns. pirunpelto maa-ainesten huuhtoutuessa alempaan altaaseen eli nuorempaan muinaismereen. Syvänteiden syntyessä paine kohotti vuoret meristä. Tästä on todisteena merieläinten fossiilit kilometrien korkeudella Alpeilla. Ennen vesikehän luhistumista ilmakehässä tapahtui voimakkaita staattisia sähköpurkauksia. Salamoinnin seurauksena ilmakehään syntyi otsonikerros, joka korvaa vesikehän antaman suojan kosmista säteilyä vastaan. Kosminen säteily läpäisee 150 metriä kalliota, mutta vain 14 metriä vettä. Lisäksi kosmisen säteilyn tiedetään säätelevän ihmisen vanhenemisprosessia. On mahdollista myös tuolloin olleen helium 3:n läsnäolon, joka mahdollisti myös voimakkaat plasmapurkaukset vesikehän ja maan välillä. (Vertaa yläsalamat). Purkausten seurauksena kallioihin saattoi syntyä sileäpintaisia kuoppia eli hiidenkirnuja. Toinen vaihtoehto hiidenkirnujen synnyille on tornadoiden kaltaiset sähköisesti varautuneet vesipatsaat, jotka saattoivat porata reikiä kallioon. Sekundäärivaiheessa kalliolohkareet, jotka olivat murtuneet peruskalliosta primäärivaiheen aikaansaannoksina, jäivät paksun jäämassan sisään. Veden jatkuvasti noustessa jäähän kiinnittyneet suuret kalliolohkareet joutuivat mittavien vesimassojen kuljettamiksi. Viimein jäiden sulaessa kalliolohkareet telakoituivat nykyisille sijoilleen siirtolohkareiksi. Esimerkkinä suomen itärajalta kulkeutui ylämaan graniittia aina Pohjois-Afrikkaan asti. Tätä kivilajia ei tunneta muualla. Katastrofin seurauksena maaplaneetta oli tuolloin vaarassa kokea lopullisen tuhonsa. Tämä oli myös aikansa merkittävä tähtitieteellinen tapahtuma. Osaltaan teoria pohjautuu Kreikkalaiseen Atlas mytologiaan, jossa Atlas joutui kannattelemaan taivaankantta kunnes hänen jalkansa lipesi, ja vedet suistuivat alas maanpinnalle. Atlaksesta itsestään muotoutui ja kohosi nykyinen Atlasvuoristo. Myös Doorilaisissa pylväissä on kuvainnollisesti esitetty tämä veden vyöryminen taivaankantta kannattavien tukipylväiden yli. Lopulta vesimassat päätyivät nopeasti muodostuneisiin syvänteisiin aiheuttaen yhä edelleen jatkuvia maankuoren liikkeitä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nooan arkki

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]