Uitto
Wikipedia
Uitto on tapa kuljettaa puutavaraa, pääasiallisesti tukkipuita, vesitse. Uitto on varsin edullinen tapa raakapuun kuljetukseen. Nykyään puunippuja kuljetetaan järvissä ja merissä hinaamalla. Puroissa ja joissa ne kulkisivat veden virtauksen voimalla, mutta Suomessa jokiuittoa ei ole harjoitettu sitten 1990-luvun alun.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Nippu-uitto
Kaadetut määrämittaiset tukit niputetaan nipuiksi. Niput lasketaan veteen ja yhdistetään tukkilautaksi. Puun ominaispaino on hiukan veden ominaispainoa pienepi, joten nippu kelluu. Tukkilauttaa vedetään hinaajalla. Aiemmin vetotyössä käytettiin myös varppaajia ja hevosponttoita tai miesvoimalla toimineita ponttoita. Lyhyemmillä matkoilla saatettiin käyttää keluuveneitä.
[muokkaa] Puro- ja jokiuitto
Usein vähävetisissä ja mutkikkaissa puroissa jouduttiin rakentamaan erilaisia uittolaitteita purouiton sujumiseksi ja tukkisumien syntymisen estämiseksi. Tukkijätkien tehtävänä oli ohjata purossa uivia tukkeja kekseillään. Purouitto loppui Suomessa suurimmalta osaltaan toisen maailmansodan jälkeen. Jokiuitto vaatii uoman perkausta, uittolaitteiden rakennusta ja jatkuvaa kunnossapitoa ja on erityisesti yläjuoksun pikkupuroissa joinain vuosina vaikeaa vedenvähyyden takia. Uittoa helpotettiin myös rakentamalla järvien välille uittorännejä, jolloin uittoa varten ei tarvittu välttämättä lainkaan alkuperäistä vesiväylää.
Metsäteiden parantuessa jokiuitto kävi kannattamattomaksi ja korvattiin puutavara-autoilla. Viimeiset jokiuitot tapahtuivat Kymijoella Kuusankosken yläpuolella vuonna [2002][1], Iijoella kesällä 1988 ja Kemijoella kesällä 1989. Nykyään Suomessa uitetaan puutavaraa vain järvissä.
[muokkaa] Uitto ja laki
Jokaisella on oikeus uittaa puutavaraansa vesistöissä, mutta tämän oikeuden käyttämistä on säännelty erittäin tarkasti vesilaissa. Tämän vuoksi virtaavissa vesistöissä on määritelty valtaväylä, joka on varattu liikenteelle ja jota ei saa rakentamalla sulkea. Uittajalla on laajat oikeudet suorittaa tarkoituksenmukaisia rakennustoimia ja töitä myös muiden omistamilla rannoilla ja vesialueilla, padota vesistöä ja nostaa vettä maalle, jos se on tehtävissä ilman suurta haittaa.
Käytännössä, jos uittoa suoritetaan laajassa mittakaavassa, vesistölle vahvistetaan uittosääntö, ja kaikki uiton harjoittajat ovat velvollisia noudattamaan sitä. Yhteisuitossa puutavaran omistajat luovuttavat puutavaransa uittoyhdistykselle, joka huolehtii uitosta ja jakaa puutavaran määränpäässä takaisin omistajille.
[muokkaa] Uiton taloudellinen ja sosiaalinen merkitys
Suomi on maa, jonka sisäosissa virtaa suuri määrä uittokelpoisia jokia. Lainsäädäntö mahdollisti aiempaa huomattavasti tehokkaamman puunkäytön 1800-luvun puolivälin jälkeen. Tämä merkitsi myös kaupallisen uiton alkamista suuressa mittakaavassa. Samalla uitto ja metsätalous tarjosivat sivu- tai päätoimen suurelle osalle Suomen tilatonta tai pientilallista väestöä. Tyypillisesti pienviljelijä kävi talvella metsätöissä ja osallistui keväisin uittoon sen kulkiessa hänen asumuksensa ohi.
Uittotyö oli raskasta ja usein vaarallista, ja työväki liikkui jokea alaspäin uiton edetessä. Liikkuva, nuori ja naimaton miesväestö muodosti ärsykkeen jokivarren naisille, ja uittoromantiikka olikin 1900-luvun alkupuolella sekä todellinen että kirjallinen ilmiö. Vaikka kirjallisuus on monesti liioitellut uittolaisten sukupuolisuhteita, on kiistämätöntä, että monet uittotyömiehet löysivät jokivarren taloista vaimonsa ja jäivät asumaan seudulle. Merkittävimmät ilmiön kuvaajat ovat Johannes Linnankoski ja Kalle Päätalo. Jokisuun, jonne tukit lopulta päätyivät, kaupungit ja taajamat hyötyivät uittomiehistä, jotka saivat palkkansa uiton päätyttyä näissä paikoissa. Samalla uittoyhdistysten ja metsäyhtiöiden johtajat muodostuivat alueensa merkkimiehiksi. Syrjemmällä jo metsäteknikko, "ukkoherra", oli korkeassa asemassa, sillä hänen työhönottopäätöksensä ratkaisivat monien perheiden elannonsaantimahdollisuudet. Uittoperinne onkin erittäin merkittävä identiteettiä muokannut tekijä erityisesti pitkien Oulu-, Ii- ja Kemijokien asukkaille.
[muokkaa] Lähteet
- Pakkanen, Esko: Antaa pölkyn juosta! Pieni kirja uitosta. Lusto - Suomen metsämuseo ja metsätietokeskus ja Suomen uittajainyhdistys, 2004.
