Tukholma-syndrooma

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Patricia Hearst SLA:n Yhdysvalloissa huhtikuussa 1974 tekemän pankkiryöstön aikana otetussa kuvassa.

Tukholma-syndrooma on arkikielinen nimitys psykologiselle tilalle, jossa panttivangeille tai muulla tavoin vastoin tahtoaan kaapatuille henkilöille kehittyy myötämielinen suhtautuminen kaappaajiinsa. Tämänlaisesta solidaarisuudesta voi seurata monimutkaisia ongelmia, kun vangitut alkavat auttaa vangitsijoitaan toteuttamaan suunnitelmaansa tai pakenemaan poliisilta. Syndroomasta kärsivät vangitut saattavat antaa jälkeenpäin vangitsijoistaan heille myötämielisiä todistuksia.

Tapaushistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syndrooma on saanut nimensä Tukholmassa 23. lokakuuta 1973 tapahtuneen Norrmalmstorgin pankkiryöstöä seuranneen panttivanki- ja piiritystilanteen jälkeen. Kuusi päivää kestäneessä piirityksessä ryöstäjät pitivät panttivankeina neljää pankkivirkailijaa. Uhrien reaktio hämmästytti maailmaa, sillä tilanteen lauettua he halasivat ja suutelivat ryöstäjiä ja pysyivät heidän puolellaan, vaikka heidät tuomittiin vankilaan. Termin Tukholma-syndrooma otti käyttöön kriminologi ja psykologi Nils Bejerot, joka avusti poliisia ryöstön aikana.[1] Bejerot käytti termiä uutislähetyksessä, josta se otettiin psykologien käyttöön maailmanlaajuisesti.

Tukholma-syndroomaa on ilmennyt lentokonekaappauksien ja useiden ihmisryöstöjen yhteydessä. Symbioottinen vapautusarmeija kaappasi 1974 perijätär Patty Hearstin, josta tuli heidän rikostoverinsa, joka auttoi ryhmittymää pankkiryöstössä. Vuonna 1985 TWA:n lento 847 kaapattiin pian Ateenasta lähdön jälkeen. Kaksi terroristia vaati päästä Libanoniin. Maassa he pitivät matkustajia vankeinaan ja tappoivat yhden panttivangeista, mutta silti jälkikäteen yksi kaapatuista puolusti kaappaajia sanomalla, etteivät he olleet pahoja ihmisiä.[1]

Myös pitkän aikaa vankeudessa olleet henkilöt ovat osoittaneet positiivisia tunteita kidnappaajiaan kohtaan. Michael J. Devlinin vuonna 2002 kaappaama missourilainen Shawn Hornbeck -niminen poika oli vankina yli neljä vuotta, mutta kertoi olleensa Shawn Devlin ilmottaessaan poliisille varastetusta pyörästä. Kahdeksan vuotta Wolfgang Přiklopilin vankina ollut itävaltalaistyttö Natascha Kampusch, joka kidnapattiin kahdeksanvuotiaana, puolestaan kertoi säälivänsä Přiklopilia.[1]

Joskus ilmiöstä on käytetty virheellistä nimitystä "Helsinki-syndrooma".[2]

Piirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tukholma-syndrooma on dramaattinen uhrin tuntema positiivinen tunneside kaappaajaansa. Frank Ochberg ja David Soskis tunnistivat neljä tekijää, jotka vaikuttavat syndrooman kehittymiseen. Niihin kuuluvat tapauksen intensiivisyys ja kesto, panttivangin selviytymisen riippuvuus kaappaajasta ja panttivangin psykologinen etäisyys auktoriteeteistä. Tutkimukset erilaisista kaappaustilanteista ovat osoittaneet, että Tukholma-syndroomaa voidaan tavata panttivangeilla, keskitysleirien vangeilta, sotavangeilta, prostituoiduilta, insestin uhreilta, pahoinpidellyiltä lapsilta ja pahoinpidellyiltä vaimoilta.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Fitzpatrick, Laura: Stockholm Syndrome Time Magazine. 31.8.2009. Time Inc. Viitattu 11.5.2013. (englanniksi)
  2. Icon Group International, Inc.: Capitalises: Webster's Quotations, Facts and Phrases, s. 473. Icon Group International, Inc., 2008. ISBN 0546690696.
  3. Burgess, Ann Wolbert & Regehr Cheryl & Roberts, Albert R.: Victimology: Theories and Applications, s. 43. Sudbury, Massachusetts: Jones and Bartlett Publishers, 2010. ISBN 978-0-7637-7210-9. Google-kirjat (viitattu 11.5.2013). (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]