Tuaregit
| Tuaregit | |||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 |
|||||||||||||
|
Merkittävät asuinalueet
|
|||||||||||||
| Kielet | tuaregikielet | ||||||||||||
| Uskonnot | islam | ||||||||||||
Tuaregit (arab. :طوارق sekä joskus ransk. Touareg ja engl. Twareg) ovat läntisen Saharan alkuperäisasukkaita, berbereitä, jotka aikoinaan olivat alueen paimentolaisia. Vuosituhannen vaihteessa tuaregeja arveltiin olevan yhteensä noin 900 000 henkeä eri maissa.[1] Pohjoiset tuaregit asuvat Saharan autiomaa-alueella, kun taas eteläiset yhteisöt asuvat aroilla ja savanneilla.
Asuinalue ja klaanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tuaregien historiallinen asuinalue ulottuu Etelä-Algeriasta Länsi-Libyaan ja Itä-Malista Pohjois-Nigeriin. Suuressa osassa näistä tuaregien perinteisistä alueista he ovat edelleen paikallista valtaväestöä. 1900-luvun loppupuolelta lähtien osa tuaregeista on myös muuttanut etenkin asuinalueidensa eteläosissa paikallisiin kaupunkikeskuksiin. Pieni määrä tuaregeja on myös muuttanut Ranskaan.[2]
Tuaregikansa jakaantuu lukuisiin laajoihin eri heimojen muodostamiin valaliittoihin, klaaneihin. Huomattavimpia näistä ovat pohjoisessa vaikuttavat Ahaggar (joskus myös Hoggar) ja Azjer (Ajjer), sekä eteläiset Asben, Ifora, Itesen (Kel Geres), Aulliminde ja Kel Tademaket.[1]
Tuaregit puhuvat tamasheqin kieltä. Nimitystä tuareg on käytetty jo 1400-luvun lopulta lähtien, mutta tuaregit kutsuvat itseään nimellä Kel Tamasheq, Kel Tamajaq (suom. tamasheqin puhujat) ja Imouhar, Imuhagh, Imazaghan tai Imashaghen (suom. vapaat). Tuaregit käyttävät kirjoitetussa kielessään yhä konsonantteihin perustuvaa tifinagh-kirjaimistoa, joka perustuu vanhaan libyalaiseen kirjoitustyyliin ja muinaiseen foinikialaisten aakkostoon.[3]
Tuaregien kulttuuriperinne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tuaregit saivat nykyisin asuttamansa alueen hallintoonsa Mande-kuningaskuntien vetäytyessä alueelta 1590-luvulla hallittuaan aluetta ainakin viisi vuosisataa. Nykyisten Malin ja Nigerin alueen valtasivat marokkolaiset. Tuaregien eteläisen asuinalueen hallitsijoiksi nousivat marokkolaisvalloittajien jälkeläiskasti armat, jotka kuitenkin 1800-luvulle tultaessa olivat pakotettuja maksamaan veroa autiomaata ja kauppaa hallitseville tuaregipaimentolaisille.[4] Pohjoisessa autiomaassa tuaregien perinteisenä elinkeinona oli kaupankäynti pitkiä karavaanireittejä pitkin, mutta myös karavaanien ja matkalaisten ryöstely. Etelässä pääelinkeino oli nautakarjan ja kameleiden kasvatus.[1]
Perinteinen tuaregiyhteiskunta oli feodaalinen, ja jakautui valtaa pitävään aatelistoon, papistoon, vasalleihin, käsityöläisiin ja alimpana työläisiin, jotka aikaisemmin olivat orjia.[1] Antropologi Peter Fuchsin mukaan orjien kohtelu oli varsin lievää verrattuna instituution yleiseen historialliseen kuvaan. Orjia pidettiin kuitenkin vielä 1980-luvulla.
Tärkein tuaregien symboli oli tagelmust eli litham, miesten käyttämä yleensä indigonsininen huivi, jonka saattoi kääntää suojaksi kasvojen eteen. Huivi esti limakalvoja kuivumasta aavikolla ja suojeli pöllyävältä hiekalta, sekä uskomusten mukaan myös pahoilta hengiltä. Miehet aloittivat tagelmustin käytön aikuistuttuaan.
Saksalainen antropologi Peter Fuchs tutki tuaregeja ja asui heidän parissaan ensimmäisenä länsimaisena tutkijana 1950-luvun alussa. Fuchsin mukaan tuaregiyhteisöt ovat olleet matriarkaalisia[5] Heimoneuvotteluissa ratkaiseva sana oli kuningassuvun vanhimmalla naisella; Fuchsin tutkimusten aikaan kyseinen henkilö oli silloisen kuninkaan äiti, aristokraattisen arvovaltainen jo 80-vuotias Demla ult Agamuk.[6] Kuninkaan eli Amenokalin arvo ei ollut perinnöllinen, joskin kuninkaat valittiin aina korkeimman asteen aatelisten joukosta, Tobol-arvoisesta suvusta. Amenokalin kakkosmies oli halifa, joka vastasi lähinnä pääministeriä. Halifaksi valittiin aina arvostettu soturi. Molemmat arvot olivat elinikäisiä. Molempien arvon tunnus oli kirkkaanpunainen harteille kiedottava viitta, jota tosin käytettiin vain viileänä vuodenaikana. Kuninkaan lisätunnus oli kookas, omaleimaisen äänen päästävä rumpu, Tobol. Sitä hoiti ja käytti halifa. Näin siksi että tuaregit uskoivat ettei Tobolia jonka kalvon oli asentanut voittamaton soturi voinut mitenkään vallata. Rumpua kuljetettiin kuninkaan mukana ja sotatilanteessa kuumimmat taistelut riehuivat sen ympärillä - jos vastapuoli sai rummun haltuunsa, kuningas menetti päänsä.[6]
Tuaregit viettivät vielä Fuchsin tutkimusten aikaan 1950-luvun alussa keskiajan minnelaulua muistuttavia nuorten naimattomien naisten järjestämiä lemmenlauluiltoja, ahaleja, joissa laulettiin lemmenlauluja ja kosiskeltiin. Perinteen mukaan kaikki miehet saivat osallistua näihin.[7] Huolimatta islamilaisuudestaan tuaregit olivat Fuchsin mukaan yksiavioisia, eivätkä naiset olleet hunnutettuja. Halutessaan sekä mies, että nainen saattoivat ottaa avioeron.[8]Fuchsin mukaan tuaregit olivat hyvin sosiaalisia. Jos lapsi jäi orvoksi, hänet otti huostaansa joku naisista jolla oli samanikäisiä lapsia.
Perinteiden murros[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Perinteinen tuaregien elämäntapa on pitkälti rikkoutunut 1970- ja 1980-luvulla aluetta haitanneiden kuivuusaikojen vuoksi, sekä Malissa ja Nigerissa vuosina 1973 ja 1985 tapahtuneiden tuaregikansaan kohdistuneiden etnisten väkivaltaisuuksien vuoksi. Tuolloin loppuivat edellytykset paimentolaisten perinteisesti harjoittamilta elinkeinoilta, karjanhoidolta ja kaupankäynniltä: tuaregien karja hävitettiin ja levottomuuksien vuoksi vanhoja kauppareittejä ei voinut käyttää. Tuaregien oli siirryttävä palkkatyöhön, rahatalouden piiriin. Työtä löytyi lähinnä naapurimaista, Libyasta ja Algeriasta. Vanha heimojärjestelmä murtui, joskin uusi tilanne ja ongelmat yhdistivät jotkin perinteisesti keskenään vihanpidossa olleet klaanit.
Muammar Gaddafi perusti 1980-luvun alussa Libyan Saharaan tuaregipakolaisille sotilaskoulutusleirejä itsenäisyystaistelua varten. Leireillä koulutettu tuaregien itsenäisyysliike MPA:n (Mouvement Populaire de l’Azawad) kapinallisarmeija soti naapurimaissa Malissa ja Nigerissä 1980-luvulta lähtien. Malissa puhkesi vuonna 1990 diktatorisen presidentti Moussa Traoren hallintoa vastaan tuaregien kansannousu, joka aiheutti sisällissodan. Sotilasvallankaappaus syrjäytti Traoren ja nosti presidentiksi Alpha Oumar Konaren, mutta useat tuaregiryhmittymät jatkoivat taistelua, ja sota jatkui huolimatta rauhansopimuksista 1991 ja 1992. Mouvements et Fronts Unifiés de l'Azawad (MFUA) -vastarintaliikkeen alle keskittyneet tuaregiryhmät neuvottelivat Malin hallituksen kanssa asteittain toimeenpannun rauhansopimuksen, joka päätti sodan 27. maaliskuuta 1996. Sopimukseen kuului 7 000 tuaregikapinallisen palkkaaminen vakinaiseen armeijaan tai valtion virkaan, ja 120 000 pakolaisen pääsy takaisin kotiseudulleen.[9] Nigerissä tuaregikapinalliset taistelevat yhä itsehallinnon puolesta.
Vuonna 2008 Länsi-Afrikan tasavalta Niger myönsi 122 uraanikaivoslupaa maan pohjoisosaan tuaregien asuinalueille.[10]
Tuaregit populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Mdou Moctar, nigeriläinen kitaristi
- Tinariwen, maailmanmusiikkiyhtye
- Sahara (vuoden 2005 elokuva)
- Erämaalinnakkeen sankarit (vuoden 1939 elokuva)
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Fuchs , Peter: Hunnutettujen miesten maassa. W. Söderström, 1955.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Tuareg Encyclopædia Britannica Online. 2009. Encyclopædia Britannica Inc.. Viitattu 5.4.2009. (englanniksi)
- ↑ John Middleton ja Amal Rassam: Encyclopedia of World Cultures - Volume IX, s. 366-370. G.K. Hall & Company, 1995. ISBN 0-8161-1815-9. (englanniksi)
- ↑ Amazigh languages Encyclopædia Britannica Online. 2009. Encyclopædia Britannica Inc.. Viitattu 5.4.2009. (englanniksi)
- ↑ Western Africa, history of Encyclopædia Britannica Online. 2009. Encyclopædia Britannica Inc.. Viitattu 5.4.2009. (englanniksi)
- ↑ Hunnutettujen miesten maassa, luku Kuninkaansisaren naistenhovissa, s. 50 - 54
- ↑ a b Hunnutettujen miesten maassa ,luku Kuningas ja hänen hovinsa, s.125 - 131
- ↑ Hunnutettujen miesten maassa, luku Ahal - tuaregien lemmenhovi, s. 81 - 84
- ↑ Hunnutettujen miesten maassa, luku Kuninkaansisaren naistenhovissa, s. 53
- ↑ Mali 1855-1999 Wars of the World - Armed Conflict Events Data. 16.12.2000. TDI The Dupuy Institute. Viitattu 5.4.2009. (englanniksi)
- ↑ 50 Arguments Against Nuclear Power Engineering. Part 1[vanhentunut linkki] Urban Times
